Oudosta kummusta kehkeytyi Outokumpu Oy
Pälkjärven pitäjäseuran syysretki
2018 suuntautui 12.9. Outokumpuun, jossa tutustuttiin sen
kuparikaivoshistoriaan. Niinpä joukko seuralaisia odotteli sateisena
keskiviikkoaamuna Malisen autoa retkipysäkillä vähän ennen klo 8:aa.
Maija oli tietysti paikalla, ja ruksasi tulijoita listaansa. Pian
istuimme Pauli Hakkaraisen ohjaaman linkun turvallisessa kyydissä. Lisää
matkalaisia tuli matkan varrelta, ja meitä kertyi 29 henkeä plus
kuljettaja. Outokummussa olimme vanhan kaivoksen pihassa klo 9.
Outokummun keskustassa autoon nousi opas Ulla-Riitta Moilanen, jonka olemuksesta ja ensi sanoista jo näkyi, että hän osaa asiansa. Hän osasi myös höystää kertomaansa pienellä leikinlaskulla. Lähdettiin tutustumaan Outokumpuun, niin sen historiaan kuin nykyaikaankin.
Vasemmalla kuva kaivosalueesta ja oikealla opas Ulla-Riitta Moilanen.
Vasemmalla Kivisalmen lohkare ja oikealla Keretin kaivostorni.
Aluksi kuultiin kaivoksen
historiaa. Rääkkylässä 1908 Kivisalmen laivaväylää ruopattaessa
löydettiin kellertävä kivilohkare. Kun sitä tutkittiin Helsingissä
geologisella laitoksella, todettiin lohkareen sisältävän kuparia.
Siirtolohkare oli kulkeutunut väylälle jääkaudella. Alettiin etsiä
emäkalliota, ja löydettiin outo kumpu, joka nykyään tunnetaan
Outokumpuna. Vuonna 1910 alkoivat kairaukset ja koeporaukset. Kuparia
sisältävä emäkallio todettiin 40 m korkeaksi ja 400 metriä pitkäksi.
Alettiin kaivostoiminta, ja ensin syntyi 1913 kuparitehdas, joka teki
mm. kuparinauloja ja -lankaa. Yhtiö joutui vaikeuksiin ja siirtyi
norjalaisomistukseen 1917, mutta palasi suomalaisomistukseen 1921.
Kaivos pääsi pikkuhiljaa jaloilleen ja 30–50-luvut olivat kehityksen ja
kasvun aikaa. Outokummmusta tuli osakeyhtiö. 1950 työntekijöitä oli
1142. Keretin kaivos avattiin 1954, ja se oli valmistuessaan Euroopan
toiseksi suurin. Sitä oli uudistettu mm. tekemällä uusi nostokuilu.
Keretin 96-metrinen torni oli Euroopan korkein. Päätuotteet olivat
kupari- ja rikkirikaste, sivutuotteet sinkki ja koboltti. 1954
arvioitiin malmia riittävän 25 vuodeksi. Avattiin kaivos myös Vuonokseen
n. 5 km:n päähän Outokummusta. Se toimi 1971–85. Outokumpu Oy:stä oli
tullut kansainvälinen suuryritys. Malmi kuitenkin ehtyi lopulta,
viimeinen työvuoro poistui Keretistä 25.5.1989 ja 79-vuotinen
kaivostuotanto päättyi. Outokummun kuparilla maksettiin suurin osa
sotakorvauksista. Vanha kaivos säilytettiin nykyaikaisen kaivostoiminnan
syntypaikkana, ja sen museot kertovat sen vaiheet nykyihmisille.
Vasemmalla mainareitten paritalo. Oikealla info ja museo.
Oli mielenkiintoista kuulla, miten kaivosyhdyskunta hiljalleen rakentui. Outokumpu 0y piti huolta kaikista työntekijöistään. Yhteisö oli hyvin hierarkinen. Alimpaan kastiin kuuluivat mainarit, sitten teknikot, insinöörit, muu henkilökunta ja yhtiön johtaja. Rakennettiin talot niin herroille kuin mainareillekin, kaikille asemansa mukaan. Arkkitehtina oli Väinö Gustaf Palmqvist. Mainarit asuivat paritaloissa, joissa oli keittiö ja kamari. Näitä punaisia, kauniita hyvin tehtyjä taloja on vieläkin käytössä. Näimme museossa myöhemmin mainarin kodin sisustettuna 30–50-lukujen tyyliin. Tutulta tuntui. Komeita kansallisromanttiseen tyyliin rakennettuja herrojen pytinkejä vilahteli ohi. Väritys oli kelta-valkoinen. Rakennettiinpa saunakin, erikseen naisille ja miehille. Kaivosmiehillä oli mahdollisuus myöhemmin työn jälkeen peseytyä kaivoksen tiloissa ja vaihtaa vaatteet.
Valkoinen, rapattu sairaalarakennus vilahti ohi. Sitä on laajennettu ja korjattu moneen kertaan. Yhtiö huolehti siis niin terveydenhoidosta kuin kouluista ja vapaa-ajanriennoistakin. Rakennettiin urheilukenttä ja tanssilava. Tansseissa oli kuitenkin nuorilla miehillä ongelmana naisten vähäisyys. Naisethan eivät saaneet olla kaivostöissä. Nuoret miehet alkoivat hakea Liperistä tanssipartnereiksi tyttöjä, joista tuli sitten outokumpulaisia vaimoja. Kaikki kaivosyhteisössä työskentelevät olivat tehtaan johdon alaisia. Opas tuumasi, että pappi ja haudankaivaja olivat muun vallan alaisia. Heitä tarvitiinkin paljon selvisi sitten museokierroksella.
Tänäkin päivänä Outokumpu voi olla ylpeä kouluistaan alakoulusta lukioon ja RIVERAn metallialan ammattikoulusta. Koulukeskuksessa oli suuri urheilukenttä ja uimahalli. Outokummussa on myös yksityisen omistama urheiluhalli, jota joensuulaisetkin seurat käyttävät. Outokummun väki on vähentynyt ja siirtynyt laitaman lähiöistä keskukseen. Metalliteollisuus esim. Outotec sekä myös muoviteollisuus työllistää nykypäivän outokumpulaisia. Outokumpu saa tuloja myös vilkkaasta turismista. Keskusta näytti vauraalta.
Vasemmalla entiseen korjaamohalliin tehty kahvila. Oikealla kaivossopas Kari Moilanen esittelee karbiidilamppua.
Kaupunkikierros päättyi kahvitteluun kaivoksen entisessä konekorjaamossa. Kahvin kanssa söimme maittavaa kasvispiirasta. Opas jakoi jokaiselle kahville tullessa postikortin, ja pyysi säilyttämään sen. Kun kahvi oli juotu, opas kyseli, onko jollain kortti, jossa on takana tietty kukkatarra. Mirja ilmoitti, että hänellä on kysytty tarra. Hän sai oppaalta Kaivospeli-laatikon, jossa oli kolme erilaista lautapeliä. Tarmolla oli orvokkitarra ja hän sai suolasaippuan. Sanottiin lämpimät kiitokset mainiolle oppaallemme, ja Kaivosmuseo-opas Kari Moilanen otti meidät hoteisiinsa ja johdatti joukon kaivosmuseotunneleihin, museoon ja lopuksi museon kauppaan.
Saimmepa taas todella mainion oppaan, joka kertoi työstä ja elämästä kaivostunneleissa höystäen kertomaansa tarinoilla ja huumorilla. Museotunnelit risteilevät sen oudon kummun alla, ja niissä ei ole koskaan kaivettu kuparia. Kun tulimme sisään tunneliin, sen vasemmassa, alas viettävässä laidassa oli penkkejä ja valkokangas oli taustalla penkkien edessä. Meille näytettiin aluksi n.10 minuutin video, joka kertoi kuvin ja sanoin, millaista työ kaivoksessa on ollut eri aikoina. Olimme huomanneet kankaan takana seinillä olevat eriväriset kypärät. Yksi niistä pudota kopsahti alas esityksen aikana! Kari ilmoitti esityksen loputtua, että nyt pitää panna kypärät päähän, värin saa valita. Sen, joka ei halua panna kypärää päähänsä, pitää poistua heti tulosuuntaan. Oli siis kypäräpakko! Kukaan ei poistunut.
Laskeuduimme alemmas tunneliin ja vastaan tuli koleaa ilmaa ja tuntui kostealta: seinät hikoilivat ja katossa olevista johdoista tippui vesipisaroita. Saimme kokea nahoissamme aitoa tunnelmaa! Joku sanoi autossa, että toivottavasti kuulee jonkun kummitusjutun. No, tavattiin heti aluksi vuorenpeikko. Varmasti aroista lapsista se on ollut pelottava. Kari kertoi joidenkin lasten kääntyneen pois, kun hän alkoi kertoa peikosta, mutta sitten hän sanoi, ettei peikkoa enää ole. On vain haltija, joka tykkää lapsista.
Tunneleissa
oli vähän väliä pysähdyspaikkoja, joissa oli suuria valokuvia
kertomassa työnteosta ja oli myös työkaluja ja koneita. Kierroksella
nähtiin konkreettisesti se, miten työnteko ja koneet ja laitteet
kehittyivät sekä työolosuhteet paranivat ja lisäsivät turvallisuutta.
Tuntui uskomattomalta, miten vaikeissa olosuhteissa kaivostyötä on tehty
aluksi hartiavoimin. Porat, joilla kalliosta irrotettiin lohkareita,
olivat ensin hyvin alkeellisia ja työ sujui hitaasti. Ainoana
valonlähteenä mainareilla olivat karbidilamput, jotka haisivat pahalta
ja joiden valo oli niukkaa.. Mainareilla ei ollut minkäänlaisia
työasuja, kypäristä puhumattakaan. Onnettomuuksia sattui paljon.
Mainarit tekivät työtä henkensä kaupalla monessa mielessä.
Vasemmalla malmin lastauskone ja oikealla lohkareitten puinen kuljetusvaunu.
Pahinta oli sakea kivipöly, joka syntyi poratessa. Pappia ja haudankaivajaa tarvittiin tiuhaan. Mainarit kuolivat yleensä alle nelikymppisinä. Monet aloittivat työn usein heti kansakoulusta päästyään. Mainarit altistuivat jo nuorina kivipölyyn, jota hengitettäessä keuhkot muuttuvat kivikeuhkoiksi. Hengittäminen kävi lopulta mahdottomaksi. Pölykeuhkoihin lääkäreillä oli hieman outoja lääkityksiä: he kehoittivat polttamaan tupakkaa ja suosittelivat viinan juontia viikonloppuisin. Ei siis todellakaan mitään käypähoitoa! Tupakasta tuli keuhkoihin tervaa ja viinasta sai maksakirroosin! Ehkä nämä nautintoaineet toivat hetkellistä helpotusta, ja ohjeita noudatettiin hyvin. Miesten ruoka oli kehnoa. He söivät niukkoja leipäpalasiaan, ja joillakin saattoi olla suolakalaa leivän päällä. Moni isä joutui tinkimään eväistään lasten hyväksi. Kun mainareilla oli kehno kunto ja tuotanto laski, alkoi yhtiö tarjota työmiehille soppaa kerran päivässä. Keittoja oli kolme erilaista ja niitä toistettiin. Naiset toimivat keittojen tekijöinä ja jakajina. Miehet söivät tunnelissa lautapöydän ääressä.
Vasemmalla mainareitten ruokatauko ko 10-10.30. Oikealla kaivostunnelin malakiittiseinä.
Seuraavana oli käynti museossa, jossa oli lämmintä ja valoisaa. Ensin tutustuimme jalo- ja korukivinäyttelyyn, jossa oli kiviä kaikkialta maailmasta. Mieleen jäi vihreä malakiitti, jota monet Pietarin Talvipalatsin kävijät olivat nähneet Malakiittisalissa. Mielenkiintoisinta oli nähdä poratut näytteet Suomen kallioperästä. Vuosina 2001–2002 venäläinen seismisiin mittauksiin erikoistunut firma toi Suomeen osaamisensa ja laitteistonsa ja yhteistyössä suomalaisten asiantuntijoiden kanssa teki syväporauksia kallioperään mm. Outokummussa. Venäläiset rahoittivat poraukset suurimmaksi osaksi, ja tasasivat sillä Suomen ja NL:n kanssa käydyn vaihtokaupan. Museossa oli näytteinä porauksessa saadut n. 30-senttiset kallioperänäytteet. Vähän kerrassaan saatiin poratuksi 2,5 kilometrin syvyyteen 30 miljoonaa vuotta vanhaan kallioperäämme. 1000 metrin syvyydestä pumpattiin hyvin suolaista vettä. Tuota ikiaikaista vettä oli laitettu näytteille kahteen isoon pulloon ja vettä olisi saanut ostaa pienessä pullossa, ja vedelle oli pakkauksessa tuotetakuu ja -seloste. Vesi on hyvin suolaista. Mielenkiintoista oli se, että kun vettä tutkittiin, siitä löytyi alkueläimiä. Valokuvassa näkyi läpinäkyviä, hyytelömäisiä ameeboita. Vedestä elämä siis lienee alkanut.
Ikiveden ja sen aitoustodistuksen kuvasi Leena Parvela.
Museossa oli iso vitriini, jossa esiteltiin nykyaikaista portaittain nousevaa avolouhosta ja sen koneita tarkoilla pienoismalleilla. Opas kertoi, että moni pikkupoika olisi halunnut leikkiä noilla pikkuisilla kaivoskoneilla. Jotkut olivat saaneet raivarinkin, kun opas ei suostunut avaamaan vitriinin ovea. Hän kertoi, ettei hänellä ole avainta, koska se on toimiston rouvalla, joka ei ymmärrä miehiä. Tämä tepsi. Noita kaivoskoneita valmistetaan Japanissa, ja ne ovat julmetun suuria: koneen takapyörän halkaisija saattaa olla 4 m ja koneen ohjauskoppi keikkua 10 metrin korkeudessa. Opas mainitsi, että esim. Terrafamen avolouhoksella Talvivaarassa naiset käyttelevät noita työkoneita. Opas kertoi esimerkin jostain nuoresta lappalaistytöstä, joka ei ollut koskaan käyttänyt mitään moottorilla kulkevaa konetta. Hän oli loistava koulutettava, koska tehdas koulutti hänet ikään kuin puhtaalta pöydältä. Koneita ohjataan tietokoneavustuksella ja kuski käyttelee pientä vipua. Tuli ilmi, että tytöllä oli korkeanpaikan kammo, mutta sekin hävisi pikkuhiljaa totuttelemalla, ja tyttö pystyi kiipeämään tikkaita sinne kymmeneen metriin. Naiset ovat kuulemma hyviä kuskeja. Näin naiset ovat valloittaneet jo kaivoksetkin!
Vasemmalla kaavakuva avolouhoksesta. Oikealla eräs uudemmistä työkoneista.
Opastettu osuus retkestämme päättyi klo 12.30, ja se oli ollut erittäin antoisa ja kiinnostava, kiitos asialle omistautuneille oppaillemme. Lopuksi söimme lounaan ravintola Malmikummussa. Sen jälkeen oli jonkun verran aikaa lähtöön, ja niinpä koko porukka siirtyi naistenvaate- ja sisustustarvikekauppaan. Naiset sovittelivat vaatteita, ja miehet istuivat sohvalla kuin muotinäytöksessä ikään. Olihan se hyvä, että oli maksajia paikalla. Sitten alkoi kotimatka sateisessa säässä, muttei se haitannut ja Joensuussa oli poutaa.
Kuvat Jaakko Jormanainen ellei toisin mainita.
Juttu julkaistu 20.9.2018
