Olen suomalainen kahdeksan vuotias työhevonen ruuna Köntys. Kaverini on neljä vuotta vanha ori Polle, nulikka, jota jopa juoksijaksi sanotaan. Elämä oli melko rauhaisaa. Pälksaaren korkealta mäeltä katsoit itään, katsoit länteen, katse kantoi kauas yli peltojen, järven, metsän aina kaukana sinertäville vaaroille asti. Tuuli piti happirikkaan ilman saatavuudesta huolen ja hengitys voi hyvin.
Mutta ihminen, pirulainen, keksi sodan ja se toi aavistuksen, jotain tulee tapahtumaan. Eikä aavistus ollut lainkaan turha. Sain uudet kengät, valjaani kunnostettiin ja työkaluni, rattaat saivat kunnostuksen ja pyörät vaseliinivoitelun. Olin valmis kuin Melperi sotaan lähtöön mutta minne, sitä tiennyt en. Menen sinne, minne ohjastetaan ja osoite tiedetään kun päästään perille.
Tielle, josta ei ole paluuta
Kuulin ja ymmärsin vain nyt, syyskuun 19. päivä 1944 lähdetään. Rattaat oli jo kuormattu, Polle nulikka veti toisia rattaita edellä ja minä tulla löntystin perässä. Lähdin ja tiesin, että en enää koskaan palaa näille paikoille ja kavioiden jäljille, aina tulee uudet kavion jäljet neitseelliseen maahan. Laskeuduin tietä myöten mäkeä alas Pälksaaren ja sairaalan väliselle tielle ja käännyin vasemmalle, jäin odottavan ajoneuvojonon hännille ja perääni tuli myös muita lähtijöitä. Jono lähti liikkeelle ja käännyin Auvisen talon takaa oikealle, kirkolle menevälle tielle ja todella ison alamäen jälkeen yli Pälkjärvestä Kotajärveen johtavan joen puista arkkusiltaa myöten joen yli. Jatkoimme niin pitkälle että käännyimme tielle, joka vei Tohmajärvelle.
Tohmajärvellä oli ensimmäinen lepopysähdys, taisi muuten olla yöpyminenkin. Jo ensimmäisenä iltana siihen lähelleni tuli nuori tamma. Minä nuuhkaisin sen turpaa ja se nuuhkaisi takaisin, sillä kertaa se siitä. Ruuna olen mutta huokaisin, jos munat mulla vielä ois ja hormoonit jylläisi, mitäs sitten? Sain vettä, heiniä ja vähän kauraa illalliseksi ja sitten levolle. Jyviä ei enää ollut sellaisia määriä kuin olimme tottuneet saamaan parin, kolmen kuluneen viikon aikana kun meitä tankattiin muuttoreissuun. Aamu koitti ja olimme taas valmiina lähtemään niin kuin partiopojat pahan tekoon, matka jatkui eikä muuta kuin kaviota toisen eteen.
Hevosten vetämä ajoneuvojono eteni verkkaisesti pitkin mutkaisia ja mäkisiä teitä. Oli mutkaa vasemmalle ja oikealle vaakasuunnassa, pystysuunnassa oli ylämäkiä ja alamäkiä, mutta tasaista suoran pätkää sai hakea. Ilmeisesti täällä oli aikanaan ollut lehmä tieinsinöörinä, sen verran kummallisia ne tielinjaukset olivat. Tie vei Kiteen kautta Rääkkylään, jossa oli hieman pidempi lepotauko. Siinä lepotauon aikana tapasin taas sen nuoren tamman, nuuhkaisimme tervehdyksen vuoksi toistemme turpaa mutta enhän minä munaton hevonen edes voinut ajatella enempää. Sen verran oli vielä liekkiä, että lämmin tunne kävi läpi ystävyyden merkiksi.
Hyvästi Karjalan kunnaat
Rääkkylässä minun täytyi kärryineni mennä proomun pohjalle ruumaan ja tuntea kuinka lattia keinuu aallokon tahdissa, jota en edes nähnyt sieltä. Käveleminenkin olisi ollut mukavampaa kuin seisoa jököttää täällä mutta se loppui kuitenkin aika pian. Varkaudessa pääsin pois proomusta ja kaviotyöskentely jatkui taas, hyvästi elämäni ensimmäinen ja viimeinen laivamatka. Matka vei jonnekin Pieksämäen länsipuolelle erään pitäjän kunnalliskotiin, joka oli organisoitu levähdyspaikaksi.
Täällä sain levähtää hieman pidemmän ajan ja voin olla ilman valjaitakin. Sain taas syödä, juoda vettä ja levätäkin, heiniäkin oli riittävästi ja kaura-annoksetkin olivat kohtuullisia. Täällä tapasin taas sen nuoren tamman, nuuhkaisimme toistemme turpaa tervehtien näin mutta en tiedä, piruiliko tämä tamma minulle kun pyöräytti edessäni takamustaan ja heilautti häntäänsä. Vai eikö ollut tarkistanut, että minulla ei ole kulkusia, mene ja tiedä mutta olin pelistä pois. Tämä jäikin meidän viimeiseksi kohtaamiseksi, nuori tamma ohjastettiin jonnekin muualle. Näin palasin eunukin arkiseen aherrukseen, kun valjaat taas laitettiin selkääni ja sitten rattaiden eteen aisojen väliin. Olin taas valmiina lähtemään polkemaan keskisuomalaista maantietä, hitaasti mutta varmasti. Matkanteko eteni verkalleen, oli ylämäkiä ja alamäkiä sekä tasaistakin mutta se vei eteenpäin. Homma oli helppoa kuin heinän teko, kävellä löntysti vain edellä kulkevan rattaan perässä. Näin mentiin pitkin syksyistä maantietä, välillä satoi, välillä oli pilvipoutaakin ja mahtui väliin aurinkoisiakin päiviä. Lähestyimme paikkaa, jossa odotti yllätys.
Kuljinpa junallakin
Olin tullut Lievestuoreelle, jossa minut kärreineni lastattiin avovaunuun loppumatkaksi. Samassa avovaunussa matkasivat ajoneuvot, hevoset sekä ihmiset, paljaan lokakuisen syyssään armoilla. Onneksi paikkani oli avovaunun veturin puoleisessa päässä, joten se eliminoi kulkevan junan aiheuttaman viiman. Saivathan jalkaparkani levätä aina Laihian asemalle asti, jossa minutkin purettiin vaunusta, valjaat selkään ja rattaiden aisoihin. Nyt menin Laihian Jokikylään, joka oli määränpää. Hyvää siinä oli, sain tallipaikan eikä tarvinnut viettää öitä ulkona syyssateessa. Mutta ei ollut Pälksaaren avaruutta, kun laitumelta korkealta mäeltä näki niin pitkälle kuin silmä kantoi, täällä rakennukset ovat melkein toisissaan kiinni. Tavallaan tämä oli kuin syyslomaa, silloin tällöin joku myllyssä käynti, muuten oli aikalailla luppoaikaa.
Varsinainen evakkoaika osaltani alkoi olla ohi. Kun marraskuussa isäntäni vapautui armeijan harmaista, arvelin jotain tapahtuvan ja niin tapahtuikin. Helmikuussa 1945 löysin taas itseni junasta, tavaravaunussa matkalla Pohjois-Karjalaan, Juukaan Lääsön taloon. Se tiesi maataloustöitä hevoselle lokakuuhun asti.
Taas lähtökellot soi, ei muuta kuin tavaravaunuun ja Liminkaan Pohjois–Pohjanmaalle. Tähän päättyivätkin sitten minun, suomalaisen työhevosen, matkustelut junalla, mitä liikehdintää tämän jälkeen oli niin, se piti tehdä omilla kavioilla.
Loppusuora häämöttää
On tämä hevosen elämä outoa, kiskot elämäsi kaikenlaisia vehkeitä karvat hiestä märkänä ja kun alat vanheta ja jos onnistut välttämään teuraskarjan ostajan, niin sinut myydään jonnekin taas työjuhdaksi. Niin kävi minullekin, minut myytiin vähän vanhemmalle miehelle ainoaksi hevoseksi. Kun tapasin uuden omistajani, niin hän tarjosi minulle ruisleipää ja sokeripalojakin, tämä kohensi mieltäni ja uskoin meille tulevan hyvän yhteistyön. Näin tapahtuikin, sain palvella monta vuotta isäntääni ennen kuin korkealaitainen auto ajoi pihaan ja viimeinen matkani alkoi.
Tapasin taas ihmiset, tosin eri muodossa, minusta oli tehty Kyrönmakkaraa, joka siihen aikaan oli kovin suosittu ruokamakkara. Osa minusta varmasti käytettiin hampparin väärään eli lenkkimakkaraan, jolla oli vankka asiakaskanta. Luut menivät luujauhotehtaalle ja vuota nahkateollisuuden tarpeisiin. Olinkohan kuitenkin ollut hyödyllinen eläin?
Muistoni ehkä saa kiitää villihevosen lailla hevosten taivaallisilla, vihreillä niityillä, jossa toivon tapaavani sen nuoren tamman, jonka kohtasin useampaankin otteeseen evakkomatkalla. Ja onhan se Pollekin siellä.