Motto: ”Cot, cot” kanat kaakattaa, kutsuu naapurin kaalimaa, mut’ ei sinne mennä saa, aidan taa. (Pikku-Marjan eläinkirja/Laura Latvala).
Kesäpaikkamme on niin lähellä valtakunnan rajaa, ettei siitä ole kuin reilu kilometri Venäjän puolelle. Neuvostoliiton aikaan, kun monikertaiset piikkilanka-aidat halkoivat rajaviivaa, olin varma etten koskaan pääse synnyinseudulleni Pälkjärvelle.
Sitten tapahtui ihme, ja monen monta kertaa siellä on tullut jo näinä vuosikymmeninä rahtauduttua. Venäjän puolella, Vanhassa Värtsilässä pysähtyviltä on vaadittu viime aikoina erityinen rajalupa. Niinpä minäkin laitoin anomuksen vetämään pääsiäisen aikoihin. Kesän alussa tuli ilmoitus, että rajalupa on saapunut, mutta kohta perään toinen ilmoitus, että siitä puuttuukin leima. Hieman harmitti, mutta parempi tietenkin että asia huomattiin täällä Suomen puolella.
Nyt kaikki ”propuskat” ovat vihdoinkin kunnossa ja odottelin vain, kuka tuttavistani pyytää minut ekana mukaansa matkalle. Viikolla 29 se sitten tapahtui. Maija ja Erkki Närhi olivat menossa tankkaamaan ja pyysivät minua matkaseurakseen. Mielelläni lähdinkin, sillä en ollut käynyt Venäjällä sitten Valkovuokkomatkamme. Vaikka puhe oli vain Värtsilässä käynnistä, merkitsin varmuudeksi mikraatiokorttiin myös Puikkolan.
Sää oli pilvinen ja sateinen, kuten niin usein tänä suvena. Samana päivänä kansainvälinen olympiakomitea päätti Venäjää koskevista kilpailukielloista, joten lienevät kaikki tullivirkailijatkin olleet uutisia kuuntelemassa. Autojonot olivat mennen-tullen melkein yhtä pitkät kuin ennen vanhaan.
Takapenkillä kävi kuitenkin melkoinen kalkatus. Paljon oli sattunut ja tapahtunut sitten viime tapaamisemme, niin iloisia kuin surullisiakin asioita. Karjalaiseen tapaan me naiset itkimme ja nauroimme vuoron perään.
Maija oli varannut mukaansa tyhjän muovisankon. Meistä rupesi tuntumaan, että haluamme ehdottomasti Pälkjärven mustikoita ja kun kuljettaja oli suostuvainen, ajaa pirautimme Puikkolaan. Mustikka oli kuitenkin hintavampaa kuin Joensuun torilla joten ämpäri oli yhtä tyhjä paluumatkallakin.
Ahinkoskella värjötteli muutama maatuska tihkusateessa taivasalla. Heiltä hellyimme ostamaan kanttarelleja. Siinäpä alkoi jo nälkäkin kurnia vatsassa ja niinpä pyörähdimme Ruskealan kirkolle ruokailemaan. On se vain ihme, että kirkko on saatu rakennettua palon jälkeen uudelleen ja elokuussa lienevät jo kirkkosalin vihkiäisetkin.
Toukokuussa 2016 Ruskealan kirkolla kukkivat pelakuut ja kirkkosalissa tuoksui tuore maali.
Paluumatkalla pysähdyimme Pälkjärven sankarihautausmaalla. Katselin uusin silmin Pälkjärven Puikkolan hovissa syntyneen Erkki Erosen tekemää sankaripatsasta. Uusimmassa Pälkjärveläisessä (16/2016) oli monta sivullista tarinaa tästä kuvanveistäjästä ja hänen töistään. Täytyy tunnustaa, etten tiennyt että hän on niin tunnettu ja tunnustettu ja että hänen tekemänsä Sibeliuksen näköispatsas on Järvenpään Kulttuuripuistossa.
Pitäjäseuramme talkooporukka oli käynyt jo niittämässä joten tienoo oli siistin oloinen. Katselimme aluetta ympäröivää valkoista aitaa ja totesimme että se vaatisi uudelleen maalaamisen. Ei mikään pieni urakka……
Öljymäellä poikkesimme vielä ostoksille. Maija suunnisti takavasemmalle, siellä oli esillä puutarhakoristeita. Hän nappasi kainaloonsa melkein oikeankokoisen kirjavan kanan, aikoi viedä sen tuliaisiksi tuttavalleen. Kukon ovat ostaneet kuulemma jo aikaisemmin. Niinpä meillä sitten köllötteli kana keskellämme kun odottelimme tullijonossa tuntikaupalla.
Illalla juolahti mieleeni vanha valokuva. Se ei ole täällä mökillä, joten en voi liittää sitä tekstin piristeeksi. Pienessä, ehkä Väinö Leskisen ottamassa kuvassa seistä törötän Ilmakassa kotini pihamaalla kesällä 1944. Olen puolitoistavuotias. Samassa kuvassa on pois viipottava kana ja tyhjä, pahvinen kenkälaatikko. Olenkohan meinaillut laatikkoa kananpesäksi? Ei ole ketään jolta voisin kysyä.
Maijalta sen sijaan kysyin, josko hän voisi tuoda minulle sieltä Öljymäeltä samanlaisen kukon tai kanan jonka käydessämme ostimme. En sulkisi sitä laatikkoon, vaan laittaisin sen entiseen karjopihaan – rapistuneiden navetan kiviraunioiden läheisyyteen.
PS Rajalupaa ei tällä kertaa tarkastettu, mutta hyvä se on olla plakkarissa.
Kuvat Lissu Kaivolehto
