PYÖRÄN MIE MATKASSAIN TOIN
Reppu selkään, pyörän päälle ja asvaltille Boriksen pihasta, hetkessä polkaisen Naatselkään. Olin ajatellut olla itsenäinen paikallisten kyytien suhteen ja ehtiihän pyörältä haistella ja katsella maisemia paremmin kuin Lada Nivassa pelätessä.
Akkainojalta, sähkölinjan alta alkaa ylämäki. Kirkon risteykseen päästessä on pulssi jo lukemissa, joihin lääkärit suosittelevat sen nostettavaksi kerran päivässä. Sankarihaudoille en poikkea enkä kirkon portaille, jätän ne ehkä tulevalle sadepäivälle. Mäen laella on jo hiki, olkoonkin, että pinta on asvalttia. Kyyti on hyvää alamäkeen, Makarin risteykseen pitää jo jarrutella.
Sateen jälkeen on Makarin tien hiekkaan tullut parit auton jäljet ja yhdet pyörän jäljet, kukahan siellä oikein edellä mankeloi? Viistolaankaan en poikkea, ei sieltä varmaan uusia terveisiä olisi Immosten lapsille kerrottaviksi. Kotsinlampi kuultaa mielestäni jossakin oikealla hieman puiden välistä. Sen tuolta puolen pitää joskus etsiä Sorsan paikan kivijalat. Hiekkatien ylämäet ovat työläitä, nyt uskon tietäväni miksi pyöriin laitetaan 21 vaihdetta. Jyrkinmäkeä purolle laskiessani tiedän jo senkin miksi niissä on nykyisin myös hyvät jarrut. Alalampi ja sitä reunustavat pystyyn kuolleet kuuset näkyvät oikealla vanhojen peltojen takaa. Miettisen risteykseen päästäkseni saan jo veivata tosissani. Ohitan risteyksen ja siinä samassa raikuu ilmoille kurkien trumpettisoolo jostakin Alalammin reunoilta. Kurkia en näe, mutta ääni raikuu Makarinvaaran ylikin. Mitä mahtanevat nuo siivekkäät tuumia? Outoa pyörämiestäkö kummastellen tervehtivät? Vai toitottavatko kaikille maan pintaa kulkeville otuksille olevansa kurkia ilman rajoja ja kohta hyppäävänsä siivilleen, jättävänsä karpalosuot ja kaikki lentokyvyttömille nautittaviksi, ja suuntaavansa itse kohti Afrikkaa, nauttimaan eksoottisesta, lihavista sammakoista koko talven, saatoin vain arvailla pitkäjalkaisten siipiniekkojen aatoksia. Tie nousee vielä hieman, vaikka loivemmin. Vasemmalla, ylempänä tiestä näkyy Vornasen kuusi olevan pystyssä. Ei ole salama sitä vielä sortanut, eikä myrskykään saanut nurin.
Puhuvat aina täällä syntyneet mäkien madaltuneen ja peltojen pienentyneen. Minä en enää tuota usko. Jos ajaisivat pyörällä Makarinvaaralle, taikka kävelisivät, kuten ennen, sanoisivat taatusti mäkien olevan ennallaan. Tuntuvathan ne matalilta kun tänne yleensä Valkovuokkomatkojen aikana Boriksen järjestämillä kyydeillä hetkeksi hurautetaan.
Hämäläisen navetan kohdalla kohtaan tyhjän katseen. Tiellä, suureessa lätäkössä retkottaa sorkkaeläimen luuranko. Kallon silmien aukot tuijottavat minua, ainakin kuvittelen niin. Tutkin rankoa, vain kauempaa, mutta hirvi se ei ole. Liekö maraali, joita Mustien Kivien isäntä oli tuottanut jostakin Kaukoidästä eläintarhassaan ruokittaviksi ja sitten aidatuissa metsissä ammuttaviksi? Maraaleja kuuluu karanneen aitauksesta parisen sataa, on niitä jo tavattu Suomessakin Ruokolahden paikkeilla. Olisiko paikallinen nallukka, susihukkanen tai tupsukorva päättänyt ottaa oligarkin laumasta yhden otuksen ja sitten pitänyt pidot Mustien Kivien isäntää kiitellen?
Jatkan polkemista, poikkean koulun portailla. Paikka on elokuulla tukkoinen, aluskasvillisuus on rehevää, parempi on käydä piknikillä keväällä. Jossakin Jyrkkäpuron jälkeen, ehkä August Hoffrenin raunioiden paikkeilla alkaa edestä kuulua työkoneen murinaa. Kohta murisija tulee vastaan, karhu se on, mutta tiekarhu. Eipä ole täällä usein nähty laji ollut näihin päiviin asti. Eteenpäin polkiessa selviää, että karhu on tullut Mustalammen ja Likolammen välistä metsätietä, lie lähtenyt Mustilta Kiviltä. Tien laatu ei karhun jäljiltä juuri parantunut, onnistui pyöräyttelemään pintaan pään kokoisia kiviä, siihen ne jäivät, ja kiven paikalle aina kuoppa.
Tien alkaessa nousta kohti Vaarainmäkeä, siinä missä aina ennenkin on taas upottava kohta, siinä olivat viimeksi Boriksen Nivan maasto-ominaisuudet kaikki tarpeen. Pyörän siitä taluttaa ohi kevyesti. Immosen rauniot peittää vahva kasvillisuus, samoin yhtä tukkoista on entinen pelto ja tienvarret Heinosen ja Nissisen suuntaan, nekin paikat on parasta koluta keväällä. Vaarainmäen karhutornille on tie niitetty, karhu ei taida olla rauhoitettu kesälläkään, kun on ampujille pidetty tie auki. Vaikka olihan se karhujahti Suomessakin menossa.
Karhutorni on tehty monihaaraisen koivun latvustoon. Portaat ja tasanteet näyttivät sen verran suurilla nauloilla vahvasta puusta rakennetuiksi että ylös uskalsi kiivetä. Se kannatti, kaikkialla ympärillä Karjalan vaaramaisemaa, kaakossa Jänisjärven iso selkä Vuojolaisen paikan yli nähtynä, pohjoisessa siintelivät Kuhilasvaaran muodot. Iljalan suunnalta kuului Karjalan puuta energiana Suomeen vietäväksi hakettavan koneen ääni, lähempänä naukui jokin petolintu, olikohan kanahaukka. Lähipeltojen rappion rauhaa ei häirinnyt mikään liike tai ääni. No, keitin tuhisemaan, Koskenlaskijaa ja venäläistä metvurstia leivän päälle ja teen juontiin.
Alas karhutornista ja tallustamaan Varpalahden rannoille. Vuojolaisen navetan raunio on edelleenkin parhaiten säilynyt rakennus näillä seuduin, sen ohi vie tieura kohti Taneli Hämäläisen asuinsijaa. Hämäläisen paikan kivijalat ovat aivan uran varressa ja siten jonkin verran kärsineet koneiden alla. Hämäläisestä käännyn tieuraa suunnilleen etelään kohti rantaa. Uran vieressä vanhassa, sammaleisessa kuusikossa on helpompi kulkea kuin heinää, horsmaa ja vadelmaa kasvavalla uralla. Ennen rantaa uran vieressä on navetan rauniot, hieman etäämpänä saunan ja talon kivijalat. Uunin pohjista ne on helppo tunnistaa. Siinä ovat asuneet Juvoset, paikka oli tiedossa jo ennestään.
Ura rantaan vie vanhan, umpeenkasvaneen pellon halki. Jonkin verran siitä on kuljettu, rannassa on kalastajien tulipaikka, tyhjät olutpurkit ja vodkapullot sen sellaiseksi todistavat. Jänisjärven vesi on matalalla, kaislikkoista pohjaa saattaa hyvin kävellä selälle satakunta metriä. keväällä siinä varmasti hauet kutevat. Kalastajien tukikohdasta jatkan rantaa itään, Luopaussalmelle päin. Rantatörmä nousee kulkusuunnassa sinnepäin korkeammaksi, jonkin matkan päästä järvelle päin on jo kunnon rinne. Maasto laskee taas järveltä poispäin, siellä ovat ennen olleet viljellyt pellot, nyt aikamoinen viidakko. Kohta tulee vastaan ensimmäinen kivijalka ja uunin pohja. Tulkitsen sen taloksi. Se on oikeastaan liian lähellä Varpalahden pohjukkaa, siinä paikassa ei haastateltujen mukaan pitäisi vielä olla asuinpaikkaa. Rannalla hieman idempänä asuivat Heinoset, Hämäläiset ja Konstigit.
Kuljeskelen rannan ja vanhan pellon väliä harjanteella edes takaisin. Löytyy kaksi uunin pohjaa ja nurkkakiviä, pari kivillä vuorattua kuoppaa ja pari pienen rakennuksen kivijalkaa. Pitää sitten sisätöinä talvi-iltojen ratoksi selvitellä asukkaat, tärkeintä on saada maastossa asuinpaikkojen sijainnit talteen. Pienen poukaman kiertäen tulen mustalle rantakalliolle, joka on itään pistävän, kapean, vain muutamia mäntyjä kasvan niemen etelärannalla. Otan saappaat jalasta ja istun rantakivelle uittamaan varpaitani Jänisjärvessä. Jossakin vaiheessa viisaat ajattelivat Jänisjärven olevan vanhan tulivuoren kraaterin. Sitten vielä viisaammat ovat tiedon karttuessa päätyneet tulkitsemaan järven meteoriitin tekosiksi. Joka tapauksessa on se posaus ollut, eipä taida Kalevalakaan tapauksesta kertoa. Lie siinä sitten siroteltu musta, sula kivimassa rantakallioiksi. Tuhautan liekin keittimeen ja keitän Jänisjärven vettä, kaadan sen avaamaani purkkiin, ja a vot, viiden minuutin päästä on retkeilijän Pasta Carbora valmis. Nälkäisenä maku tuntuu kuin olisi suoraan ja tuoreena Italiasta.
Mustalla kalliolla on mukava makailla hetki selällään ja mittailla poutapilvien kulkua Konsta Pylkkäsen malliin. Kovalla kalliolla ei ettoneista kuitenkaan tule mitään. Keräilen kamppeet ja lähden takaisin kohti Varpalahden pohjukkaa. Kohta lounaspaikkani läheltä löytyy rannasta pari pesäkettä, täällä ovat Jänisjärven rantoja varmistaneet vainolaisen varalta. Kuljen vanhan pellon kautta. Nyt on kuivaa, mutta lienevät keväällä hyvin vetisiä ojien maaduttua isännän puuttuessa. Rehevä aluskasvillisuus varmaan vilisee punkkeja, mutta kahlaan vitikossa uteliaana eteenpäin, vanhoja sarkaojien painanteita ylittäen.
Ylitän jostakin Vaarainmäen alapuolisilta entisiltä pelloilta Jänisjärveen juoksevan puron. Sen notko on täyttä viidakkoa. Aivan sattumalta törmään kivijalkaan ja uunin pohjaan. Näillä main se lie ollut Iivari Könösen asuinkontu. Äitini kertoi olleensa hyvä ystävä Könösen Hilkan kanssa, oli kulkenut Könöseen Makarin tieltä oikopolkua jostakin Pesosen paikkeilta. Nyt noista oikopoluista on tuskin muisto jäljellä. Lähistöllä on pari muutakin kivijalkaa. Heinosen-Immosen kartan mukaan voisivat olla Johanssonin raunioita. Tarkemmin ne pitää keväällä tutkia, silloin näkisi enemmän.
Rämmin viidakkoa eteenpäin ja näen matalan kumpareen. Tungen itseni kasvillisuuden sekaan ja kas, onhan siinä taas kivijalka ja uunin pohja. Kiipeilen sen yli kaatunutta puunrunkoa pitkin, vadelman ja horsman seasta näkyy vanhoja koristekasveja, olen huono tunnistamaan niitä. sitten näen punaisia viinimarjoja ja sinisiä kellokukkia. Syön viinimarjat, kukat jätän mahdollisten muiden kulkijoiden iloksi. Arvelen syöneeni Pennasten viinimarjat. Katselen Heinosen-Immosen karttaa, seuraavat etsittävät paikat olisivat Y. Hyttinen ja T. Heinonen. Mittailen matkaa kartalta ja katselen viidakkoa, päivä alkaa olla sen verran pitkällä että noiden paikkojen löytämisen ilo jää ensi kertaan, kevääseen. Palailen jo tuttua reittiä kohtia Vaarainmäkeä, en kuitenkaan malta seurata lyhintä reittiä, kiertelen ja kaartelen, tiedä vaikka sattuisi vielä jotakin löytymään. No, ei sattunut mitään erikoista eteen. Teen voileivät ja ryyppään pullovettä, mutustan leipiä kulkiessani, ei näissä hommissa jouda jatkuvasti ruokataukoja pitämään.
Pyörä on tallella Vaarainmäen laen pusikossa. Lähden mankeloimaan kohti Puikkolaa. Eivät nuo paluumatkankaan ylämäet olemattomia ole. Ennen vanhaan kulkivat jalan, hevosella tai pyörällä, jossa ei ollut vaihteita. Muistelen mielessäni kuinka joskus tuntuu sukuja kaivellessa, että kaikki pälkjärveläiset, ainakin saman suunnan kylistä, kuten Makari ja Naatselkä, jossakin käänteessä osoittautuvat jotakin kautta sukulaisiksi keskenään. Alan ymmärtää tuon täysin. Jos vaikka täyden heinätyö- tai elonleikkuupäivän jälkeen luonto alkoi vetää tikanpoikaa kylille niin uskon Naatselästä lähteneelle tulleen viimeistään Makarinvaaralla ajatus että löytyisiköhän sieltä jo kassapää, tuskinpa ne Iljalassa tai Kurikassa sen kummempia lienevät. Kyllä niiden ennen aikaan seuraavana aamuna varhain piti olla jo takaisin pellon satoa korjaamassa.
Juttu lisätty 29.7.2019
