Pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten syyskausi käynnistyi lauantaina 23.9 Lopelle ja Riihimäelle suuntautuvalla retkellä 36. hengen voimin. Maailmanlopun oli ennustettu tulevan juuri tuona samana päivänä.
Lähdimme yhdentoista aikaan liikkeelle Kiasman pysäkiltä Grandellin liikenteen tilausbussilla. Kuljettajamme Jaakko ohjasi bussia varmoin ja rauhallisin ottein. Ei ollut ensimmäistä kertaa ”pappia kyydissä”. Sääolosuhteet olivat mitä parhaimmat. Aurinko paistoi ja oli lämmintä. Puut hehkuivat ruskan väreissä. Mikäpä siinä oli tehdessä matkaa heimolaisten kanssa.
Vas.Olemme saapuneet Marskin Majalle. Oik. Ravintolarakennus.
Marskin Maja
Lopella käyntikohteenamme oli Puneliajärven rannalla sijaitseva Marskin Maja, jonne saavuimme puolen päivän jälkeen. Ensimmäiseksi meidät johdatettiin ravintolaan, jossa oppaamme Heikki Kujansuu kertoi meille varatun noutopöydän antimista. Tarjolla oli useita erilaisia salaatteja, kalaa ja lihaa sekä kylmänä että lämpimänä kaikkine lisukkeineen. Jälkiruokana oli pappilan hätävaraa ja kahvia. Ruoka oli laitettu kauniisti tarjolle, se oli maukasta ja sitä oli runsaasti. Ei jaksettu syödä vateja tyhjäksi.
Oik. Laura ja Aino, joilla on takana kymmenien vuosien ystävyys. Porukkamme vanhin, vuonna 1920 syntynyt Aino sanoi olevansa kohta 100 vuotias. Ei kyllä uskoisi.
Ravintolan ruokalistalta löytyy noutopöydän lisäksi mm. Marskin perinneateria sekä suosikit voschmack ja Mannerheimin kuha. Ruuan painikkeeksi on tarjolla kuuluisaa Marskin ryyppyä, jossa snapsilasi täytetään piripintaan ja se tulee juoda läikyttämättä. 70-paikkaisen ravintolan sisustus tauluineen ja Mannerheim-rekvisiittoineen on mietitty tarkoin kukkia myöten. Kesäaikaan käytössä on myös paviljonki ja terassi.
Kylläisinä siirryimme ravintolasta Marskin majaan. Heikki Kujansuu kertoi meille ensin majasta ja sen historiasta. Sen jälkeen saimme tutustua kaikessa rauhassa majaan ja sen ympäristöön.
Korpisoturit rakensivat kelohonkaisen metsästysmajan, saunan ja kalamajan vuonna 1942. Se oli kenraalimajuri Erkki Raappanan ja 14. divisioonan sotilaiden lahja 75-vuotiaalle ylipäällikölle, marsalkka Mannerheimille. Alkuperäinen sijaintipaikka oli Lieksajärven rannalla Keihäsniemessä Rukajärvellä. Majan suunnittelijana toimi arkkitehti, luutnantti Eino Pitkänen, joka suunnitteli myös Majan sisustuksen tekstiilejä lukuun ottamatta.
Tuvassa huomio kiinnittyi kauniiseen öljylamppuun. Takanvierusseinällä sotilaan puhdetyönä tekemä kannel.
Jatkosodan lopussa maja purettiin ja sille etsittiin uusi paikka tulevan valtakunnan rajan länsipuolelta. Majan alkuperäiset rakentajat pystyttivät rakennuksen uudelleen Punelian rannalle Lopelle touko-kesäkuun 1945 aikana. Mannerheim saapui ensimmäisen kerran majalle 21. kesäkuuta 1945, jolloin kenraali Raappana luovutti juhlallisesti majan avaimet sen isännälle. Mannerheim vieraili majalla sen uudessa sijaintipaikassa noin 30 kertaa, viimeisen kerran syyskuussa 1948.
Molemmat kuvat Marskin makuuhuoneesta. Sisäänkäynti huoneeseen oli tuvasta. Adjutanttien kamariin, jossa oli kaksi sänkyä, mentiin eteisestä.
Mannerheim ja adjutantit saunoivat yhdessä majalla. Marskin kerrotaan ottaneen lempeät löylyt ja pötkötelleen ylälauteilla pitkään. Hän kävi aina uimassa. Jos vedet olivat kylmät, uimaretket olivat painajaisia adjutanteille. He olivat huolissaan esimiehensä terveydestä. Adjutantit joutuivat myös itse uimaan.
Mannerheim lahjoitti majan vuonna 1948 Suomen Metsästäjäliitolle. Myöhemmin neljä upseerijärjestöä perusti yhdessä Suomen Marsalkka Mannerheimin Metsästysmaja ry:n. Se hankki majan tontteineen ja kunnosti sen museoksi. Maja on ollut avoinna yleisölle vuodesta 1959 ja se toimii Marski-museona.
Marskin Maja järveltä päin kuvattuna. Majan ympäristössä kukkivat kanervat ja kypsiä puolukoitakin näytti olevan jonkun verran.
Poronpolun Polkaisu
Retkipäivänämme Lopella järjestettiin retkipyöräilytapahtuma Poronpolun Polkaisu. Valittavana olevien reittien pituudet vaihtelivat 5-55 kilometriä. Näin jälkeenpäin yhden videon missä pyöräilijät huristelivat osittain metsäpolkuja ja pitkospuita pitkin. Reitti kulki Marskin Majan salmen kautta, jonka pyöräilijät ylittivät kapulalossilla. Me saimme ikään kuin ylimääräisen ohjelmanumeron seuratessamme lossiliikennettä ja mäkeä ylös kiipeäviä pyöräilijöitä. Tuskinpa meistä kovin moni oli aiemmin kapulalossia nähnyt. Ei sellaista ainakaan Pälkjärvellä ollut.
100 lasissa
Kolmen kieppeillä kapusimme retkibussiin ja suuntasimme kohti Riihimäkeä ja Suomen Lasimuseota. Lasimuseon myymälässä meitä odottelikin jo oppaamme Aija Avnery.
Tutustuimme aluksi 100 lasissa näyttelyyn. Näyttelyssä oli mukana mitä moninaisimpia tarinoita uudesta Aallosta Gorbatšov-lintuihin, lasintekijöiden taidonnäytteistä bioaktiiviseen lasiin, juomalaseista uniikkeihin taide-esineisiin. Itsenäisyyden juhlavuoden lasiesineinä esiteltiin Suomen lasimuseon Suomi 100 -muotoilukilpailussa palkitut esineet.
Lasi on osa suomalaista identiteettiä. Lasi on myös kansainvälisesti tunnetuin osa suomalaista muotoilua. Näyttely kertoi omalla tavallaan historiasta sadan lasiesineen avulla, yksi jokaiselta vuodelta 1917–2017. Mukana oli tunnettujen muotoilijoidemme töitä, mutta myös tarinaltaan kertojalle merkityksellisiä lasiesineitä. Marraskuun viidentenä päättynyt 100 lasissa näyttely oli osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden 2017 ohjelmaa.
Vasemmalla Björn Weckströmin Aatami ja Eeva vuodelta 1986.
Käyntiämme edeltävänä päivänä museossa oli avautunut vuoden loppuun kestävä näyttely Kiehtova kierre – Filikraanilasi Suomessa. Oppaamme selitti sen valmistusprosessia meille, mutta eihän se minun päähäni tarttunut.
Kiertelimme katsomassa myös museon perusnäyttelyt. Näimme upeita taide-esineitä, kristallin säihkettä ja nostalgista käyttölasia, kuten hillopurkkeja, mustepulloja ja apteekkilasia. Kaunista katsottavaa oli ihan ähkyksi asti.
Oikealla Aimo Okkolinin Lumpeenkukka vuodelta 1060.
Kotimatkalla bussissa kävi iloinen puheensorina, kun vaihdoimme ajatuksia näkemästämme ja kokemastamme. Retkeläiset olivat ylen tyytyväisiä päivän antiin. Eräs naishenkilö totesi tyytyväisenä: ”Missään vaiheessa matkan aikana ei ollut kiireen tuntua. Siitä minä pidin.”
Aurinko oli jo painumassa mailleen, kun Jaakko kurvasi bussin takaisin Kiasman pysäkille. Siitä me sitten erkaannuimme kukin tahoillemme jatkamaan elämäämme, kun ei sitä maailmanloppua tullutkaan.
Kuvat Lissu Kaivolehto
