Elettiin elokuuta 1943. Päivä alkoi painua kohti illan rauhaa ja Pälksaaren sotasairaalan toipilaspotilaita alkoi kokoontua meille. He kävivät meillä maidon haussa pienine lasipulloineen iltalypsyn aikoihin ja muutenkin iltaa istumassa ja juttelemassa. Potilaat olivat nuoria ja kuntoutuneet niin paljon, että pystyivät itse kävelemään. Kaikki pelkäsivät joutuvansa takaisin rintamalle, niin kuin varmasti joutuivatkin, moni luultavasti vielä viimeisen kerran. Ei ollut linja-autovuoroja, ei ollut hampurilaiskioskeja, ei baareja, oli vain maalaistaloja, joista sattui saamaan lisäruokaa jos sitä oli myytäväksi asti. Kansanhuolto piti tarkan syynin ruokavarannosta, luovutusvelvoitteineen.
Talomme sijaitsi Pälksaaren pysäkiltä noin puoli kilometriä piirimielisairaalan suuntaan. Sairaala oli nyt myös sotasairaalana. Meiltä oli sinne matkaa pari kilometriä. Talomme oli korkealla mäellä, josta oli hyvä näkyväisyys ja kauas. Se antoi sellaisen avaruuden tunteen, ei ahdistanut. Paikka näkyy nykyäänkin Kiteeltä ihan paljaalla silmällä kun osaa hakea, olen osannut. Samoin mäelle näkyi toinen illan päänäyttämö, Värtsilän lentokenttä. Sen sanottiin olevan kuuden kilometrin päässä linnuntietä matkaten.
Lypsypaikkana oli lypsyaitaus ja lypsäjänä äiti. Lehmän sai kiinni aitaan ja lypsyjakkara ei uponnut maahan. Lypsyaitauksen vieressä oli perunamaa ja siihen aikaan vuodesta jo varsin runsas varsisto. Maidonhaussa olevat sotilaat istuivat tai loikoilivat lähinurmikolla tai kuka missäkin, mistä mieluisan istumapaikan olivat sattuneet löytämään. Pälksaarelainen kesäilta oli parhaimmillaan, ilta-aurinko paistoi ja lempeä iltatuuli hiveli ihmisihoa. Taustalta kuului selvästi lypsetyn maitosuihkun juokseminen lypsyämpäriin. Lypsäjä välillä sanoi lypsettävälle lehmälle jotain rauhoittavaa kun se huiski hännällään kärpäsiä vähän kauemmaksi. Nuoret miehet, maitoannosta odotellessaan heittivät huulta tissin koitosta tai jostakin muusta asiaan liittyvästä. Mutta enimmäkseen heidän puheensa kulki heidän omissa kuvioissaan kun huoli oli yhteinen, kuinka tulevaisuudessa henkirievun käy. Minulle, kuusivuotiaalle nämä jutut olivat kiinnostavaa kuunneltavaa. Kuuntelin niitä kuin hepo kelloa ja imin kaiken kuin imupaperi. Näkömuistissani on vieläkin kuva paikasta, graniittilohkareista tehty navettarakennus vasemmalla kun mäeltä katsoi Pälkjärven suuntaan, navetan takaa tie vei maantielle. Asuinrakennus ja muut talousrakennukset jäivät taustalle, etelän suuntaan. Elämä oli niin kuin sotaa ei olisi olemassakaan, ellei katsonut sotilaiden kenttäharmaata vaatetusta, elettiinhän takarintaman maailmassa. Myöhempinä vuosina sodan käynyt vääpelimme kertoi kokemuksenaan, sota on suurelta osin odottamista ja sitten kun alkaa tapahtua niin tapahtuu nopeasti.
Kesäillan rauha rikkoontuu
Näin tapahtui meidänkin kohdalla, tosin emme ihan heti aavistaneet millä vauhdilla asiat etenevät. Etelästä Matkaselän suunnasta alkoi kuulua lentokoneen ääniä. Sotilaat tunnistivat ne venäläisten pommikoneiden ääniksi. Eivätkä väärässä olleetkaan, nyt erotti jo paljaalla silmällä kaksi pommikonetta melko matalalla ja takaviistoon vähän ylempänä muutama saattohävittäjä. Lentäjät tuskin kiinnittävät huomiota siihen minkä hässäkän he synnyttivät lypsyporukassa lähestyessään hyökkäyskohdettaan. Lypsyaitauksessa tapahtumat etenivät pikavauhtia; lehmät päästettiin irti aitauksesta ja ihmiset syöksyivät pallosalamaakin nopeammin läheisen perunamaan varsiston suojaan vakojen väliin. Meillä oli aitiopaikka nähdä ilmahyökkäys livenä kuuden kilometrin päästä. Perunamaasta voi ihan turvallisesti katsella, olimmehan näkösuojassa.
Melko pian venäläisten pommikoneiden ylitettyä talomme, alkoi Värtsilän suunnassa ilmestyä savuhattaroita taivaalle sekä vähän myöhemmin kuulua it-tykkien loksutus. Näimme selvästi kun venäläiset olivat saaneet kaksi suomalaisten lentokonetta palamaan. Samaan aikaan kuului myös kun suomalaisten torjuntahävittäjät pääsivät ilmaan. Ennen sitä kuitenkin nämä kaksi venäläistä pommikonetta palasivat takaisin samaa reittiä mistä olivat tulleetkin eli meidän ylitsemme. Toinen veti mustaa savuvanaa perässään ja myöhemmin kuulimme, että se oli tehnyt pakkolaskun parinkymmenen kilometrin päähän. Lentäjä oli jäänyt henkiin. Mutta ei sota tähän loppunut, nyt vasta alkoi varsinainen näytelmä. Suomalaisten torjuntahävittäjät saavuttivat venäläisten saattohävittäjät Pälksaaren yllä. Ilmataistelu käytiin Pakaristen ja meidän välisen alueen yllä. Katselimme perunamaan varsiston seasta kun ne syöksyivät ja ottivat korkeutta yrittäen ampua toisiaan alas, onnistumatta. Kuulimme konekiväärisuihkujen luotikuurojen äänen kun ne ampuivat yläpuolelta alaspäin ja luotisuihkut tapasivat maanpinnan Pakarisen ja meidän välisessä lepikossa. Niistä koneista tuli palikkaa aika lailla paljon. Tietojeni mukaan sen aikaisissa, ainakin suomalaisissa koneissa, oli ainakin kuusi raskasta konekivääriä per kone. Tämä ilmataistelupaikka oli meistä noin 300-400 metriä sairaalan suuntaan, eikä se kestänyt kuin kymmenisen minuuttia. Venäläiset irtaantuivat taistelusta ja suomalaiset torjuntahävittäjät palasivat kotikentälleen. Näin jälkeenpäin ajatellen, ilmataistelu oli aika kaukana mutta kuitenkin niin likellä. Jos se olisi ollut 300-400 metriä enemmän Pälksaaren pysäkin suuntaan niin tuskinpa tästä olisi paljoa kirjoittamista. Myöhemmin kuultiin, että se pakkolaskusta hengissä selviytynyt venäläinen lentäjä oli ammuttu suomalaisten toimesta.
Toipilassotilaatkin saivat maitonsa ja palasivat illan mittaan sairaalaan tervehtymään sotapäivän jälkeen. Tämä Värtsilän lentokenttä kiinnosti venäläisiä. Tietääkseni siellä piti majaa suomalaisten tiedustelulentolaivue, jonka tehtäviin kuului myös suomalaisten kaukopartioiden huoltaminen kaukana rintamalinjojen takana.
