12.6.2015 tuli kuluneeksi 100 vuotta sukumme esi-isän äkillisestä kuolemasta. Päätimme koota sukumme jäseniä muistotilaisuuteen Kontiolahdelle 12.6.2015 ja jatkaisimme kotiseudullemme Pälkjärvelle ja Pälksaareen linja-autoretkenä 13.6.2015 sekä ulottaisimme matkamme myös Sortavalaan asti.
Olen Sievin sievän pojan eli Sievin Jalkineen valmistama kenkäpari eli se on myös maailmaan tulopaikkani. Ensimmäiseksi elämän tehtäväkseni tuli pitää huoli, että isäntäni, Pertti, pääsee Hermanin 100-vuotisjuhliin, näin myös tapahtui.
Seppo Sarlund laskee kukkalaitteen Herman Sarlundin haudalle. Taustalla osa mukana olleista sukulaisista ja ystävistä.
Juhlatilaisuus Kontiolahdella
Jo
hyvissä ajoin edellisenä päivänä isäntäni oli ängennyt hikiset jalkansa
sisälleni ja olin valmis täyttämään ensimmäisen elämän tehtävän, viedä
Pertti juhliin. Edellisenä päivänä matkustimme junalla isäntäni kanssa
Joensuuhun, illalla saavuimme hotelli Kimmeliin, joka oli myös
tukikohtani reissun ajan. Kun aamulla oli pyyhitty edellisen päivän
pölyt pois pinnastani, olin valmis viemään isäntäni juhlapaikalle.
Juhlakutsu
oli kohdannut vastakaikua, meitä oli koolla 56 juhlijaa ja kenkäparia.
Monet halusivat tutustua uusiin sukulaisiin, joita eivät olleet koskaan
tavanneet.
Tervetuliaisten jälkeen kunnanjohtaja toivotti kunnan
puolesta tervetuloa, ja minä olin lepoasennossa pöydän alla. Puheiden,
syömisen ja kahvittelun jälkeen oli aika siirtyä Kontiolahden vanhalle
hautausmaalle viemään kukkatervehdys Herman Sarlundin haudalle samoin
kuin sankarimuistomerkille, jossa Herman Sarlundin poika Eero on saanut
viimeisen sijansa. Olimme valmiit palaamaan Joensuuhun ja latautumaan
seuraavan päivän Venäjän matkaan. Onneksi hotelli oli enemmän kuin
osasin toivoa. Hyvissä ajoin illalla isäntäni laittoi minut kuivaajaan,
se tuntui ihan ruhtinaalliselle ja ajattelin jo huomista päivää, kuivin
jaloin.
Automatka Pälkjärvelle ja Sortavalaan
Linja-auto lähti kello 7.00, ja
autolastillinen juhlijoita oli valmiina kuin partiopojat pahan tekoon.
Hyvissä ajoin olimme Niiralan tullissa, mutta sitten aika lakkasi
kulkemasta. Minun oli vähän huono olla kun isännän jalatkin alkoivat
väsyä seisomiseen ja alkoivat hikoilla. Puolentoista tunnin jälkeen tuli
hieman liikettä, lähdimme ja sain vähän levätä Öljymäellä. Oli aika
kuunnella, minkälaisella ohjelmalla jatkettaisiin, tulisiko paljon
jalkahommia. Pysähdyin, olinhan nähnyt päivänvalon Pohjanmaalla ja nyt
tallaan Karjalan kunnaita, niin muuttuu maailma.
Pysähdyimme
Pälkjärven sankarihautausmaalla, jossa Seppo laski seppeleen Martti
Sarlundin, veljensä, muistokivelle. Ruoho oli jo pitkää, ja keväiset
valkovuokkomatkan kukat olivat kovin huonossa kunnossa. Itseäni kiusasi
ruohon pituus ja harras toiveeni oli, että isäntäni kääntäisi askeleensa
vähemmän ruohoiseen kohtaan.
Seppo Sarlund ja Tuomo Nenonen valmistautuvat laskemaan kukkalaitteen Martti Sarlundin muistokivelle.
Seuraavaksi
ajoimme Pälkjärven hautausmaalle, jossa paikalliset eläjät olivat
tehneet runsaasti maansiirtotöitä ja tasanneet Kristiina Sarlundin,
Hermanin vaimon ja lasten äidin, hautakummunkin. Kuulin, kun isäntäni
sanoi tyttärelleen Katrille: ”Tekee hieman häijyä kun muistaa Kristiina
mummon, olinhan pikku-poikana innokas mummon sylissä istuja.” Tulkoon
myös kerrotuksi, että Kristiina-mummo oli viimeinen haudattava
Pälkjärven kirkkomaahan tammikuussa 1940 ennen talvisodan evakkoon
lähtöä. Samalla isäntäni kertoi Katrille, että Hermanin äkillisen
poismenon jälkeen Kristiina-mummo muutti 8 lapsensa kanssa Pälkjärven
kunnan Pälksaaren kylään ostamalleen Tikkalan tilalle. Lapset
aikuistuivat täällä ja aikanaan muodostivat omat perheensä. Hannalla oli
oma tiensä kauppiaana, mutta kaikki muut jäivät Pälkjärvelle. He olivat
pälkjärveläisiä niin kauan kuin se oli mahdollista ja monen ajatukset
seuraavat sitä vieläkin.
Minäkin, pohjalainen kenkäpari, sain
tuta, mitä on pälkjärveläinen lieju mutta selvittiinhän siitä. Hetken
aikaa tutkittuamme paikkoja astuin savivapaalle linja-auton lattialle,
ja matka Pälksaareen saattoi alkaa. Monille matka Pälksaareen saattoi
olla ensimmäinen, niin oli minullekin, mutta isäntäni tunsi paikkoja
vanhastaan. Ajelimme hiljakseen yli Kurikanlahdesta laskevan ojan, ja
aloimme nousta Pälksaaren harjanteelle. Emme yrittäneetkään kääntyä
oikealle Pälksaaren pysäkille eikä isäntäni kotimäelle, vaan
suunnistimme sairaalan alueelle. Matkustajat katselivat paikallisia
asumuksia, jotka tuntuivat herättävän monenlaisia mielipiteitä. Minä
sain automatkan kuivatella omaa olotilaani, kosteaa oli.
Vielä kukkivat siellä omenapuut. Kuva on sairaalan peräalueelta.
Aikamme kierreltyämme matka jatkui kohti
Sortavalaa, isäntäni syntymäkaupunkia. Isäntäni istui tyttärensä Katrin
vieressä, ja heidän keskustelunsa kulki maastoa tutkaillen. Kauniita,
kumpuilevia ja luonnontilaisia peltoja suurelta osin, tämä kummastutti
Katria, biologia. Lopputoteamus oli, onkohan sodan jälkeen kenenkään
aura kääntänyt maata? Nyt kesäkuun puolivälissä pelloilla ei näkynyt
ketään, ei ristin sielua.
Aloimme lähestyä Sortavalaa. Kuuntelin
isäntäni kommentin tyttärelleen Helylän kohdalla: ”Vielä tykki patsaan
päässä, tykki sojottaa kohti Suomea.” Tohmojokikin kääntyi kohti
Laatokkaa, seutukunta oli rähjäisen oloinen. Linja-auton kuskimme oli
alansa ammattilainen, tunsi Sortavalan kuin omat taskunsa. Hän ajoi
ympäri kaupunkia ja kertoi sekä esitteli paikkoja. Lopuksi ajoimme
Piipun Pihaan lounaalle, ihan kiva paikka Laatokan lahden poukamassa.
Mistähän sekin on nimensä saanut? Täällä seuraamme liittyi Viktor, Sepon
tuttuja. Hän on eläkkeellä oleva Sortavalan kaupungin kansainvälisten
suhteiden hoitaja, miellyttävän oloinen herrasmies. Hän kertoili
paikallisista asioista ja vastaili kysymyksiin. Enhän minä kenkäparka
noista ihmisten jutuista oikein ymmärrä, mutta kävelytän kyllä häntä
juttuetäisyydelle, niin tapahtui nytkin.
Lopuksi tutustuimme
paikkakunnan ylpeyteen, tavarataloon. Isäntäni säntäsi kierrokselle
Katrin seurassa. Olihan se ehkä muutaman kymmenen vuotta ajastaan
jäljessä, mutta pääasia oli, että paikalliset olivat tyytyväisiä
tavarataloonsa. Ennen autoon menoa minulla oli tilaisuus kävelyttää
isäntääni paikallisella torilla. Isäntäni oli innoissaan, kun sai kilon
purkillisen Kaukasian vuoristossa tuotettua hunajaa. Se on vieläkin ihan
kirkasta ja ilman lisäaineita.
Paluumatkan tunnelmia
Kotimatka
alkoi olla edessä. Puheen sorinasta päätellen juttu kulki yhä, ja
luultavasti matka kannatti. Ainakin sukulaiset oppivat tuntemaan
toisiaan, ja oli aikaa jutella eikä tarvinnut vilkuilla kelloa
alvariinsa. Maisemat vaihtuivat toisessa järjestyksessä kuin mennessä,
mutta vaihtuivat kuitenkin. Takaraivossa varmaan jyskytti isännällänikin
kysymys, kuinkahan kauan taas menee tullissa. No, se selviää pian,
loppumatkasta ei enää ollut poikettavanakaan mihinkään ja minäkin sain
kuivatella nahkaani ihan rauhassa.
Hetken päästä oltiin Öljymäen
kohdalla, ei poikettu. Ei muuta kuin tulliin. Ei ollut veli venäläinen
parantanut tapojaan, se oli taas puolitoista tuntia. Lopuksi osa halusi
käydä valuuttakaupassa. Äänestä päätellen kilisevää oli kassissa.
Isäntäni ei halunnut lähteä, ja niin nahkani säilyi kuivana. Sen jälkeen
Suomen tulli oli läpihuutojuttu. Autosta vain oli lähdettävä
haukkaamaan raitista ilmaa.
Venäjän reissu oli ohi ja paluu
Kimmeliin edessä. Hotellissa oli illastaminen ja iltatoimien aika, se
oli isännällä. Minä odotin vuoroani, kunnes hän palaa huoneeseensa ja
laittaa minut kengän kuivaajan sulolämpöön. Aamulla olen taas kuin
uudelleen syntynyt. No, koittihan se aamukin. Jouduin heti tohinaan
mukaan. Olin jo palveluksessa, kun isäntäni säntäsi aamiaiselle, kokosi
tavaransa ja luovutti huoneensa. Minulle työtä vuorotta. Kävelytin
isäntäni rautatieasemalle ja junaan. Paluumatka Tampereelle saattoi
alkaa. Minulle lepoa, mutta isännälle tylsistyttävää istumista. Tämän
katkaisi vain Pieksämäellä tapahtunut junan vaihto odotuksineen. Illan
suussa matka päättyi Tampereelle. Johdatin isäntäni kotiin kenkätelineen
viereen, ja näin matka päättyi minunkin osaltani.
Yhden asian
päätin, tästä hetkestä alkaen olen kenkäpari. Menen sinne, minne minua
viedään, isäntä raahatkoon omat mononsa ja hakekoon omat polkunsa. Näin
on näreet, niin kuin sanotaan.
Kuvat Pertti Sarlund
