Ensi kertaa Suomessa ja ainutkertaista
Euroopassa, kun Sarlund lähti valkovuokkomatkalle. Mieli oli tehnyt
lähteä mukaan jo aikaisemminkin, mutta aina oli löytynyt jokin sopiva
este. Nyt esteet olivat poistuneet osittain. Vaimo liikuntarajoitteisena
ei voinut lähteä mukaan, mikä kieltämättä madalsi matkaintoa. Matka
kesti osaltani neljä päivää ja kotona oli muutto kesken, omakotitalo oli
myyty ja keskikaupunkiasunto remontin alla, mutta senkin uhalla täytyi
juttu katsoa. Hotelli Kimmel tarjosi ihan asiallisen majoituksen, joten
ei muuta kuin menoksi.
Tein matkan Tampere-Joensuu-Tampere
junalla monestakin syystä. Taloudellisuus oli yksi vahva peruste ja
toinen olisi ollut yksinajon rasittavuus omalla autolla sekä riski.
Mutta ennen kaikkea, junamatka tarjosi oivan tilaisuuden suorittaa
maisema- ja maastotarkkailua itä-länsisuunnassa lähes poikki Suomen.
Autolla ajaessa nämä mahdollisuudet jäävät lähes kokonaan käyttämättä.
Jos on kiinnostunut talous- ja yhteiskuntahistoriasta, niin eri seudut
kertovat hyvinkin erilaista tarinaa ajan tuomista muutoksista. Mutta
palataan tähän vähän myöhemmin.
Matkalaisemme ensimmäinen etappi oli Joensuun rautatieasema, josta hän siirtyi aseman läheisyydessä sijaitsevaan hotelli Kimmeliin. Kuvat Lissu Kaivolehto
Kiskojen kolketta kuunnellen
Aikaa
oli kulahtanut siitä, kun edellisen kerran kuljin välin
Tampere-Pieksämäki junalla vuonna 1952. Mahdollinen junaromantiikka, jos
sitä yleensä oli ollut olemassa, oli tipotiessään. Ei ollut enää Savon
maan Hilmaa eikä Karjalan kaunista Katriina, oli vain kämmeniinsä
höpöttäviä ihmisiä ja sen näköisenä, että älä vaan istu viereeni. Mutta
niin olivat muuttuneet junatkin. Ei ollut enää puh, puh savuttavaa
vetojuhtaa, oli vain kuin sukkasillaan liikkeelle lähtevä sähköveturi ja
loppumatkasta nokivasara eli diesel-vetojuhta. Pois oli junavaunuista
pälättävä ja eloisa matkustajajoukko, oli vain meitä niin kuin
paikalleen muumioituneita matkustajia, mutta taittui se matka näinkin.
Onneksi olivat jättäneet vaunuihin ikkunat ja ne olivatkin tarpeen.
Asiassa oli se hyvä puoli, kun olin yksin, niin yksin sain tehdä myös
havaintoni kevään paljastamasta luonnosta. Hyvä näin, kesä ei vielä
ollut ehtinyt peittää luontoa vihreydellään vaan luonto näyttäytyi vielä
puhtaan alastomana ja todellisena, vailla verhousta.
Havainnointia
Junavaunusta
on todella hyvä tehdä ympäristötarkkailua ja yksi mielenkiintoinen
tarkastelukohde on talojen takapihat. Niiden järjestys kertoo paljon
talollisen elämäntavoista, kovin helposti on käynyt niin, että mitä ei
viitsi tehdä tänään niin eihän sitä tarvitse tehdä huomennakaan. Monesti
näkyi, että se kohta mihin talven lumet ovat loppuneet, niin siihen
kohtaan on jäänyt työvälinekin. Jostain kumman syystä tämä
takapihadraama lisääntyy itään päin mentäessä.
Keski-Suomessa ja
siitä itään varsinkin Savon maassa on silmiin pistävää maaston kivisyys.
Silmiin pistävää oli myös runsas kivien raivaus pelloilta, joka
kieltämättä vaatii runsaasti taloudellista panostusta. Ilman sitä tuskin
pappikaan kiroamatta kyntäisi näitä peltoja. Yllättävän monessa kohtaa
näki varsin mieltä raapaisevan näyn: oli raivattu pelto useinkin
umpimetsästä, joka sitten myöhemmin oli kylvetty tai istutettu takaisin
metsälle. Useimmassa tapauksessa uskon asian takaa löytyvän luovutetulta
alueelta siirtyneen evakkopariskunnan pesueineen. Elämä vain on tehnyt
tepposet, lapset ovat häipyneet maailmalle ja luonto on ottanut omansa
takaisin kun evakkopariskuntakaan ei niitä enää tarvitse.
Ja niin oltiin Pohjois-Karjalan pääkaupungissa
Kaikki
loppuu aikanaan ja niin loppui tämäkin matka Joensuun asemalle. Ei
voinut välttyä ajatukselta, että on tultu todelliselle kehitysalueelle,
ei tarvitse kuin katsoa rautatietä, joka vie Pieksämäeltä Joensuuhun ja
sen kuntoa. Tämä varuskuntasekoilukin aiheutti monenlaisia kommentteja,
Joensuun lähin varuskunta on Sortavalassa. Totta, mutta se on vain
vieraan valtion. Toinen ehdotus, jonka olen kuullut, miksi Dragsvikin
varuskuntaa ei siirretty Ilomantsiin etuvartioasemaksi. Eihän laajempi
kotimaan tuntemus olisi haitaksi rannikonkaan asukkaille.
Tunnelmia
Lauantaiaamuna
sitten koitti lähtö kohti entistä kotiseutua. Olin kerran aiemmin,
vuonna 2002, käynyt siellä ja mitään ihmeodotuksia ei ollut, sillä
sanotaan, että Jumalan mylly jauhaa hitaasti ja luovutetulla alueella se
tuntuu pitävän paikkansa. Ainoa huomattava muutos oli se, että
rajavyöhyke oli laajennettu käsittämättömän leveäksi ja mielipiteenäni
sanoisin tarpeettomaksi. Oikeastaan ainoa mitä oli tullut lisää, olivat
reiät Sortavalaan menevän tien asfaltissa.
Näyttipä vielä siltä,
että Pälkjärven hautausmaalla olivat onnistuneet kehittämään mummon
haudan päälle ison roskakasan. Vandalismi yllätti, Sortavalan
suomalaisella hautausmaalla suomalaisten hautakivet olivat kaadettu
useamman kuin kerran. Kulttuurihistoriallisesti hautausmaa olisi ollut
myös venäläisille arvokas perintö, olihan Sortavala ollut
kulttuurikaupunki jo Venäjän vallan aikana.
Tunnelmat ovat odottavat, kun valkovuokkomatkalaisten bussi suuntaa kohti rajaa. Kuvat Paavo Valonen.
Kuviteltu näkemys nykyisyydestä
Ajatus,
joka on tullut mieleeni useamman kuin kerran: Millaista elämä olisi
Pälksaaressa, jos luovutettu alue olisi vielä Suomella ja alue olisi
samanlainen kehitysmaakunta kuin Pohjois-Karjala on nykyään.
Retkeilisimmekö joka aamu Pälksaaresta kirkonkylän kulmille notkumaan
baariin tai huoltoasemalle vai olisivatko kauppias Vuoren perilliset
perustaneet oman baarin Pälksaaren pysäkin toriaukiolle. Totta
puhuakseni, en itsekään usko tuohon skenaarioon. Minkälainen se uusi
Pälksaari olisi? Palaan siihen vähän myöhemmin.
Luovutetun alueen menetys oli menetys myös nykyiselle Pohjois-Karjalalle
Ensinnäkin
se menetti kehittyneen osan alueestaan niin henkisten kuin aineellisten
voimavarojen suhteen. Tätä kysymystä on tarkasteltava koko luovutettua
aluetta koskevana. Ensinnäkin kaupunkien ja suurten asutuskeskusten
tehtaat ja laitokset siirtyivät suurelta osin tynkäsuomen etelä- ja
länsiosiin. Esimerkiksi nyky-Lahti olisi kyläpahainen Salpausselän
kupeessa ilman Viipurista tulleita tehtaita, kauppoja ja laitoksia.
Samoin luovutetuilta alueilta tulleita evakkoja sijoittui huomattavia
määriä Hämeeseen mm. Tampereelle, Nokialle, Uudellemaalle ja Helsingin
läheisyyteen.
Oli miten oli, mutta nämä luovutetulta alueelta
tapahtuneet siirtymiset olivat poissa Pohjois-Karjalan hallinnasta eikä
näitä ole onnistuttu korvaamaan. Eli toisin sanoen alueluovutusten
lisäksi menetettiin suurelta osin alueen taloudellisia ja henkisiä
voimavaroja muun tynkäsuomen hyväksi.
Boris Ahosen piha toimii valkovuokkomatkalaisten ”taksiasemana”, josta lähtevät matkalaisille varatut kuljetukset kotikyliin. Piha itsessään on nähtävyys taidokkaine puu ja kivirakennelmineen. Kuvat Paavo Valonen.
Jos sotaa ei olisi ollut
Mutta
se mikä on tosiasia, ajanpyörää ei voi kääntää takaisin menetettyyn
aikaan ja menetettyyn alueeseen. Ilman sotaa rauhanolojen vallitessa
meidän sukupolvi olisi saanut nähdä kehittyvän ja vauraan Karjalan sekä
sitä kautta myös vauraan ja vankan Pälkjärven, joka sijaitsee
strategisesti hyvällä paikalla. Tällä Karjalalla olisi ollut
mahdollisuus tarjota naapuri Venäjän markkinoille mahdollisuuden
osallistua molemmin puolista hyödyttävään kanssakäymiseen. Tällä
hetkellä ne mahdollisuudet saattavat olla jopa toteutusmahdollisuuksien
ulkopuolella. Se uusi Pälkjärvi olisi todennäköisesti muuttunut
maanviljelysvoittoisesta kunnasta palveluelinkeinojen kunnaksi, joka
tarjoaisi myös laadukkaita vapaa-ajan palveluita. Olihan Pälkjärvellä
suora yhteys Jänisjärveen ja sitä kautta vaikka mihin. Vaikkapa Winterin
huvilalle päiväkahville. Ja ennen kaikkea Joensuu-Sortavala maantie ja
rautatie lävistävät pitäjän etelä-pohjoissuunnassa eikä Värtsilän
lentokenttäkään olisi kaukana. Ainoa joka puuttuisi, olisi laivayhteys
isoille vesille.
Yhteiseen illanviettoon Laatokan
rannalla Wintterin huvilan alueella osallistuivat sekä Joensuusta että
Helsingistä tulleet ryhmät. Vas. puoleinen kuva Paavo Valonen ja oik.
puoleinen Kirsti Sälli.
Laatokan pohjoisrannan ainutkertaisuus
Asia,
jota ei voi sivuuttaa on Laatokan pohjoisrannan maisema ja ilmanala,
joka on mielestäni poikkeuksellinen. Tämän aistii jo kun tulee Kiteeltä
Tohmajärvelle ilman Kiteen kipakkaakin. Ilmasto alkaa vaihtua idän
mannerilmastoksi, maasto on kumpuilevaa, mäet multavia ja viljelty ylös
asti. Talousrakennukset ovat myös useasti mäen päällä. Pälkjärvi kuuluu
tähän samaan, mutta on melko surullista katsottavaa kun kaikki peittyy
voimakkaasti leviävien pusikoiden alle. Itselläni on havainnot vuosien
2002 ja 2013 väliltä ja ero on merkittävä. Tilanne rajan takana ei
oikene pienellä pintaremontilla, sillä koko infrastruktuuri ja
maisemointi olisi uusittava tämän päivän tai mieluimmin huomisen
tasolle. Minun sukupolveni tuskin tulee näkemään sitä päivää.
Lomakylä Winterin huvila sijaitsee
Laatokan rannalla Taruniemessä 8. kilometrin päässä Sortavalasta.
Majoitustiloina toimivat mökit ovat tilavia ja hyvin varustettuja.
Arkkitehti Eliel Saarinen suunnitteleman huvilan rakennutti vuosina
1908-1910 Sortavalan yleisen sairaalan lääkäri, tohtori G. H. Winter.
Kuvat Paavo Valonen.
Hieman karrikoiden voisi sanoa, että Venäjä voitti sodan mutta hävisi rauhan
Luovutetun
alueen saattaminen nykypäivän tasolle sitoisi venäläisiltäkin
rahoitusresursseja enemmän kuin he ovat valmiita sijoittamaan. Oiva
esimerkki on entinen Itä-Saksa, Saksa maksaa vielä kauan niitä kuluja,
joita entisen Itä-Saksan alueen kunnostaminen maksaa. Luulen, että
venäläiset ovat varsin hyvin tietoisia asiasta ja kokemustakin heillä
varmasti on. Osa Itä-Suomesta kuuluu myös menettäjiin.
Matkakin päättyi
No,
matkakin päättyi aikanaan ja maanantaina 20.5.2013 alkoi kotimatka
turruttavana istumisena junan penkillä ja matkavaikutelmia sulatellen.
Maisematkin olivat samat, vanhat eli ei mitään uutta alla auringon.
Matka
oli monellakin tavalla mielenkiintoinen. Tuskinpa koskaan lakkaan
ihastelemasta sitä innokkuutta ja aitoa tunnetta vanhaa kotiseutua
kohtaan, mitä matkalla olijat osoittivat. Ja onhan joku viisas jossain
yhteydessä sanonut, että aina matkalla olo kotiolot voittaa. Mene ja
tiedä, onko se noin mutta jokainen omalla kohdallaan voi miettiä asiaa.
Yhden
asian suhteen joudun ottamaan puheeni takaisin. Olen aina sanonut, että
eihän Karjalassa enää kuku edes käkikään, sillä myö kun lähettiin
sieltä niin meillä kaikilla oli käet taskussa. Mutta se ei pidä
paikkaansa, kun olimme yötä siellä Winterin huvilalla, niin siellä se
käen perhana kukkui ja vielä monta kertaa.
Valkovuokkomatkan perinteisiin kuuluu kunniakäynti Pälkjärven sankarimuistomerkillä, jossa tällä kertaa puheen piti pastori Timo Leskinen. Jutun kirjoittaja on kuvassa serkkunsa Martti Sarlundin hautakiven edessä. Kuvat Paavo Valonen.
Matkan perinteisiin kuuluu myös yhteisesti laulettu suvivirsi kirkon portailla. Myös ryhmäkuvia erilaisin kokoonpanoin on vuosien varrella otettu. Vasemman puoleisessa kuvassa olevat taitavat olla kaikki Pälkjärvellä syntyneitä. Kuvat Paavo Valonen.
