Vaaranpaikkoja riitti myös pikkupojille ja vähän isommillekin
Isosiipiselle suojelusenkelille riitti töitä
Tätä aihetta on näin ruohonjuuritason
suunnasta käsitelty suhteellisen vähän. Varsinkin entisillä sotatoimi-
ja taistelualuilla oli aseita, räjähteitä ja kranaatteja suutareina ja
ampumattominakin sekä käsiaseiden panoksia, pahimpia olivat maastoon
viritetyt ansoitukset ja miinat. Pälksaaressa ei käyty varsinaisia
taisteluja, vaikka se oli vahvastikin varustettu venäläisten toimesta.
Vihollinen perääntyi Pälksaaresta Pälkjärven valtauksen jälkeisenä
päivänä. Mottiin jäämisen pelko sekä Pälksaareen ammuttu voimakas
tykistökeskitys vaikuttivat perääntymiseen. Minulla on sellainen
käsitys, että jos Pälksaari olisi jouduttu ottamaan haltuun
taistelutoimin, niin tuho olisi todennäköisesti ollut melko totaalinen
runsaine uhreineen.
Venäläisten puolustuslinjan
läpimurtotaistelut käytiin aseman suunnalla ja kirkonkylän valtauksen
yhteydessä. Tämä läpimurtotaistelu vaati kohtuullisen runsaat uhrit
puolin ja toisin. Tämä tiesi sitä, että sotaromua jäi maastoon
suhteellisen suuria määriä. Venäläisten puolustuslinjaan liittyi laajoja
ansoituksia ja miinoituksia.
Vas. Pälksaari palaa heinäkuun 11.
päivänä 1941. SA-kuva. Oik. III Pataljoona miehittämässä Pälksaaren
parantolamaastoa heinäkuun 11. päivänä 1941. Koivuun kiinnitetyssä
kyltissä lukee venäjäksi ”Seis. Ammutaan.” Vihollisen sytyttämät
sairaalarakennukset savuavat taustalla. SA-kuva.
Työkaverin kokemus ja muisto Pälkjärveltä
Tästä esimerkkinä 1950-luvulta erään
työkaverini kertomus Pälkjärven läpimurtotaisteluista. Työkaverin
kertoman mukaan heidän hyökkäysreittinsä kulki Rillingin suon yli ja
koko päivän rämmittyään he pääsivät suon yli kovalle maaperälle, jossa
yöpyivät. Kuuma päivä suolla rämmittäessä toi myös kovan janon ja
kesäyön hämyssä he lähtivät etsimään vesipaikkaa ja kulkivat myös erään
niityn yli. Kun he aamulla menivät kyseiselle niitylle, niin pioneerit
olivat miinan raivauksessa niityllä, joka oli miinoitettu runsaalla
miinamäärällä. Voi kyllä sanoa ihmeen tapahtuneen, yksikään
suomalaisista sotilaista ei yöllisellä veden etsintäreissullaan kävellyt
ns. viikseen.
Taistelukuvaukset saa jäädä toistaiseksi,
pikkupojathan tässä on kohderyhmä. Vaikka taistelujen jälkeen maasto
haravoitiin nopeasti läpi ja kaikki sotasaalis korjattiin talteen, niin
tavaraa jäi maastoon todella runsaasti. Pikkupojille ja vähän
isommillekin syntyi todellinen puuhamaa, josta saattoi tulla
suruviestejäkin, ja tulikin jossain päin. En tiedä, kuinka paljon nämä
vaaranpaikat aiheuttivat surua ja murhetta kirkonkylän suunnalla.
Pälksaaressa ei tietääkseni sattunut yhtään onnettomuutta. Läheltä piti
tilanteita oli ehkä useitakin.
Tietämättömyyskin rehoitti
Vaikka oli sota-aika niin tietämättömyys
ja osaamattomuus oli suurta. Tästä on omakohtainen kokemus. Olin
löytänyt puolen tusinaa suutariksi jääneitä kranaatinheittimen ammuksia
ja leikin niillä riihen nurkalla. Yhdenkin räjähdys olisi riittänyt
tekemään minusta epämääräisen verisen nyytin, puhumattakaan useiden
samanaikaisesta räjähtämisestä. Onneksi aikuiset huomasivat tämän ja se
tiesi leikin tosi nopeaa loppua minun osalta. Mutta peli jatkui.
Sitten tuli pulma eteen, että nämä turman välineet tulisi hävittää mutta
miten. Aina löytyi jokin ihmemies paikalle, en vaan muista ken hän
oli, joka neuvoi: ”Ladotaan kranaatit koriin ja viedään ne veneeseen
sekä upotetaan Pälkjärveen”. Näin he olivat tehneetkin eikä kenenkään
pieneen mieleen juolahtanut, että suutariksi jäänyt kranaatinheittimen
ammus on yksi vaarallisimmista vehkeistä, joka jo pienestä
liikahduksesta saattaa räjähtää. Se suurisiipinen oli todella taas
asemapaikallaan.
Omat sotaleikit
Oli kaksi paikkaa, joista sodan
olemuksen aisti jo pikkupoika. Ne olivat Auvisen pellolle tuhotut kaksi
tankkia ja Pälksaaren pysäkillä venäläisten pommikoneiden tuhoama
ammusvarasto. Venäläiset itse tuhosivat sen ja se paloi maan tasalle ja
sen mukana kaikki siellä olleet ammukset ja räjähteet. Mutta hylsyt ja
sirpaleet olivat kova sana, eikä sota päässyt unohtumaan.
Sota jätti Pälkjärven ja Pälksaaren nopeasti
Taistelualue oli kuitenkin hyvin kapea
eikä muodostunut mitään pitkäaikaista rintamasotaa suurine
kaivautumisineen. Seuraavat huomattavimmat taistelut käytiin sitten
Laatokan pohjoispuolella Läskelässä ja Pitkärannassa sekä Laatokan
luoteispuolella Tyrjän läpimurtotaistelut sekä Sortavalan valtaus eikä
näillä alueilla ollut talvisodan aikaisia maataistelupaikkojakaan.
Vaarallisimmat alueet olivat todella ne alueet, joissa molempien sotien
ratkaisutaistelut käytiin.
Oli alueita, joissa pikkupojatkin olivat vaaravyöhykkeessä
Nämä olivat taistelupaikkoja jo talvisodan aikana sekä takaisin valtauksen jälkeen.
Oli
useitakin syitä, miksi näin oli. Räjähteitä, aseita ja ammuksia oli
talvi- ja jatkosodan takaisinvaltaustaisteluiden jäljiltä mäet ja metsät
täynnä eikä niitä oltu ehditty keräämään pois. Pikkupoikien ohjaus ja
opettaminen oli perheen äitien huolena pitkälti, isät olivat rintamalla,
tai haavoittuneina sotilassairaaloissa, tai sitten kaatuneina
sankariristien alla. Äitien voimavarat olivat rajalliset ja
vahinkojakin sattui.
Sota oli ohi ja evakkojen jälkeläiset vertailivat kokemuksiaan
Nuorukaisena poikaporukoissa näistä lähti joskus juttua ja kerron kolmesta mieleeni jääneestä tapauksesta, nimet ovat muutettu.
Ensimmäinen tapaus
sattui Viipurissa, Jussi oli poikakodin oppilas, iältään hieman
toisella kymmenellä. Viipurin ympäristössä taisteltiin talvisodassa ja
takaisinvaltauksen yhteydessä, eteläpuolella olivat ne suuret motit
suurine sotasaaliineen. Ketkäpä ovat nokkelampia tarkistamaan ympäristön
kuin hieman yli kymmenvuotiaat pojat ja näin kävi myös Viipurissa.
Pojat olivat löytäneet maastosta toimintakuntoisia sotilaskivääreitä ja
panoksia, niistä ei ollut pulaa. Ammuntaharjoittelu oli päivän sana.
Eräänä päivänä pojat olivat taas ammuntapuuhissaan ja tuli Jussin vuoro
ampua. Kuinka ollakaan, poikakodin johtaja oli ilmeisesti
päiväkävelyllään ja juuri kun Jussin piti painaa liipasinta, hän tuli
vielä tarkistaneeksi tähtäyksen ja niin Jussi huomasi johtajan pään
ilmestyneen tähtäyslinjalle. Kysymys oli sekunnin murto-osista kiinni,
ettei poikakodin johtajan virka olisi tullut uudelleen hakuun. Jussi
kertoi myöhemmin, että silloin kouraisi mahan pohjasta vähän oudosti.
Toinen tapaus sattui
Sakkolassa. Olli ja kumppanit olivat löytäneet talvisodan aikaisen
kuusituumaisen tykin suutarikranaatin, paino n. 45 kg. Suvannossa
Sakkolan kirkkoa vastapäätä oli pieni saari. johon pääsi kahlaamalla
pientä kannasta myöten. Poikajoukko keksi, nyt on tilaisuus tehdä
Sakkolan pamaus ja ei muuta kuin toimeksi. Kranaatti kannettiin saareen
kallionkoloon ja ympärille haalittiin kunnon kasa puutavaraa
nuotioaineksiksi ja tuikattiin tuli sytykkeisiin. Hetken päästä oli
kokko täydessä roihussa.
Pojat siirtyivät mantereen puolelle
maavallin suojaan ja alkoi kärsimätön odotus. Lisäväriä tapaukselle
tulisi tuottamaan Suvannon toisella rannalla olevassa kirkossa
meneillään oleva jumalanpalvelus, jota pojat eivät olleet edes
huomioineet. Noin puolen tunnin kuluttua yksi pojista ehti sanoa, että
hän lähtee katsomaan, onko kranaatti hyvin. Muuta hän ei ehtinytkään
sanoa kun jysähti. Nuotion rippeitä lenteli kauas. Maavalli suojasi
poikia kranaatin sirpaleilta, mutta kallionkolo oli tuhannen nuuskana.
Mutta
ei poikien järkytys tähän loppunut, he tyhjensivät Sakkolan kirkon ja
keskeyttivät jumalanpalveluksen. Syykin selvisi. Kranaatin räjähdys oli
ääneltään niin voimakas, että kirkkoväki luuli venäläisten
pommikoneiden olevan asialla. Tapaus päättyi sikäli onnekkaasti, ettei
kukaan saanut naarmun naarmua ja pienen ”kehumisen” jälkeen pojatkin
saivat synninpäästön.
Kolmas tapaus sattui myös
Sakkolassa. Lennu oli seitsemänvuotias poika, kun poikajoukko löysi
metsästä tykin kranaatinsytyttimen, jossa oli sytyttimen räjähdeosa
vielä kiinni. Pojat eivät ole poikia, jos he eivät katso, mistä vekotin
on tehty ja näin ollen he ryhtyivät purkamaan sitä seurauksella, että
se ensin surisi ja sitten räjähti. Muuta Lennu ei sitten
muistanutkaan. Kun Lennu heräsi, hän huomasi, että navetan seinässä on
iso aukko. Kun hän yritti nousta ylös, niin hän lensi takaisin selälleen
ja näki toisen jalkansa olevan verisenä metrin päässä. Ei muuta kuin
äkkiä Lennu sairaalaan, jalka amputoitiin polven yläpuolelta.
Kainalosauvoilla tultiin toimeen niin kauan kuin saatiin tekojalka ja
sen kanssa ehdittiin sitten vanhana miehenä hautaan asti.
Tunsin
Lennun varsin hyvin ja ihailen hänen positiivista elämänhaluaan aina
loppuun asti. Kun poikajoukossa hypättiin korkeutta, niin Lennu hyppäsi
joko puujalkansa kanssa tai riisui puujalan pois ja hyppäsi yhdellä
jalalla. Mutta aina hän oli mukana tasaveroisena muiden kanssa, oman
jalan puute ei ollut este. Asiaa varmastikin edisti hänen karjalainen
iloisuutensa. Kun on tarpeeksi vaikeata, niin silloin osaa nauttia
pienistäkin asioista. Monet naurut naurettiin kun Lennu saattoi jossain
oudossa porukassa kaivella pienellä veistopuukolla jotain ja yhden äkin
lyödä puukkonsa polveen pystyyn. Kiljaisu näissä tilanteissa ei ollut
mitenkään harvinaista.
Pikkupojatkin olivat sodan uhreja
Kaikki uhrit eivät olleet fyysisesti
vammautuneita, osa vammautui psyykkisesti. Niistä ei ole pahemmin
puhuttu, on vain sivistyneesti vaiettu kun ongelma ei ole omakohtainen.
Nämä tapaukset ovat vain jääneet taka-alalle, vailla sen suurempaa
huomiota vaikka asia tiedetään.
Aikuiset tarjosivat pikkupojille,
tilaisuuden leikkiä ja tyydyttää uteliaisuuttaan asioilla, joiden
hallintaan heidän tiedot ja taidot eivät riittäneet. Eivätkä ne aina
riittäneet kaikilla aikuisillakaan. Kaikkien lasten kehittymiseen
kuuluu, että ollaan kiinnostuneita tuntemattomista asioista ja niistä
pitää ottaa selvää, vaikka purkamalla se ja sitten, pam. Voiko siitä
syyttää pikkupoikaa? Ehkä syyllinen istuu jossain muualla, vaikkapa
pehmoisessa nojatuolissa. Näissä asioissa tulee jo viime sotien perua
esiin nykyaikaisen sodan luonne, totaalisuus, se ei erottele
kohteitaan. Se vaan riittää, jos olet väärään aikaan väärässä paikassa.
Evakkokansa
sai kokea tämän todellisuuden täydellä painolla, myös muutkin kuin
karjalaiset. Tämä kokonaisvaltaisuus tulee selvästi esiin jo niiden
evakkojen osalta, jotka joutuivat pakenemaan taistelutoimien alla.
Sodan jumala toteutti asiaansa periaatteella, vauvasta vaariin
kokonaisvaltaisesti ja ilman valitusoikeutta.
Lopuksi rohkenen lainata Einari Vuorelan runon vuodelta 1945:
Kunnian turhuus
Mä ajoin takaa kunniaa.
Sain hattuhuni tupsun.
Nyt tupsu mua huvittaa,
se huiskuu päässä hupsun.
Mä kerran kuoren alle näin:
söi olevaista mato.
Se, mikä kiiltää päällä päin,
vie hengen niin kuin kato.
