Sukumatka Pälkjärvelle, Pälksaareen ja Sortavalaan vuonna 2002
Alkufanfaari taidettiin puhaltaa joskus Maaningan Virranniemellä jonkun sukulaistapaamisen yhteydessä ainakin vuosi ennen varsinaista tapahtumaa. Varsinaiset matkajärjestelyt hoiti Karjalan Matkailu ja matka sujui mallikkaasti matkanjohtajan asiallisessa ohjauksessa. Matka toteutettiin yhden päivän pituisena. Aikataulua helpotti se, että Sarlundit olivat sijoittuneet kirkonkylä ja Pälksaari-keskeisesti, yksi syrjähyppy tehtiin muistaakseni Ilmakan tielle.
Matka oli näin 12 vuoden jälkeen
muisteltuna monellakin tavalla ikimuistoinen. Mukana oli siellä
syntyneitä, osa oli sodan jälkeen syntyneitä ja avioliittojen kautta
sukuun tulleita. Aika on tehnyt myös työtään, osa on jo nyt vanhuuden
vuoksi niin heikkokuntoisia, ettei ole enää matkaan lähtijäksi ja osa on
poistunut jo joukostamme ikiajoiksi. Mikä tulee olemaan nuoremman
polven kiinnostus isovanhempien aikaan, sen tulee aika näyttämään.
Mutta ei muuta kuin matkaan
Niiralan jälkeen tullista selvittyämme oli aika tarkastella uutta ympäristöä, enhän ole ollut täällä kertaakaan 1944 syksyn jälkeen, tavallaan putosin neitseelliseen maaperään
Ensimmäinen pysähdys oli kirkonkylän
tienristeyksessä. Vasemman puoleinen kuva on Niiralan suuntaan
tuhoutuneen kaupparakennuksen jäänteet ja oikeanpuoleinen on kai
meijerin rauniot.
Ja sitten suoraan pääkohteeseen, Pälksaareen
Hautausmaan kohdalta tie haarautui oikealle kohti Pälksaarta. Matkalla koin aika järkyttävän näyn, oli tehty rujon näköinen tien alitse kulkeva putkisilta. Poissa oli lapsuuden aikainen korkealle penkalle rakennettu kaiteellinen puusilta, jonka alitse saattoi soutaa veneellä Pälkjärven ja Kotajärven väliä. Joki oli siihen aikaan varsin runsasvetinen ja mahdollisti kalastamisen molemmissa järvissä. Puusilta oli minulle muistorikas, olinhan saanut elämäni ensimmäiset itse onkimani kalat, kaksi noin puolen kilon painoista ahventa, juuri tämän sillan kaiteen yli onkimalla.
Poissa on lapsuudenaikainen puusilta.
Matka
jatkui sillalta vanhaa Pälksaaren tietä suoraan ylämäkeen ja yhtyi
Auvisten talon oikealla puolella Pälksaaren ja sairaalan väliseen
tiehen. Mehän mennä rymistelimme tätä tietä ja Auvisten risteyksestä
käännyimme oikealle. Saavuimme Pälksaaren pysäkin kääntöpaikalle ja
käänsimme auton nokan varmuuden vuoksi paluusuuntaan. Se olikin
tarpeen, sillä puskasta ilmestyi venäläinen vartiomies Kalasnikov –
rynnäkkökivääri poikittain rinnan päällä. Emme jääneet odottamaan
tervetuliaisjuhlia vaan poistuimme tulojälkiämme takaisin. Sen ehdimme
huomata, että kauppias Vuoren talo oli pystyssä. Se oli ilmeisesti
rajamiesten käytössä, koska läheisessä metsikössä oli heidän rajan
valvontatorni piilotettuna latvakasvuston sisään. Ei ollut
mahdollisuutta lähteä tutkimaan lapsuuden aikaista aarreaittaa, taivaan
tuuliin räjähtänyttä venäläisten ammusvarastoa.
Kotikunnailla
Seuraava kohde olikin sitten nähdä oma kotimäki 58:n vuoden jälkeen. En lähde tuntemuksia kertaamaan tässä, olen ne aiemmissa kirjoituksissani käynyt läpi moneenkin otteeseen. Maantie kulki pitkin meidän peltojen alalaitaa ja oli kaivettu todella syvä oja, joka kasvoi jo paksuja lehtipuita. Yhdestä kohtaa löytyi aukko, josta paikalliset olivat tehneet polun lentopallokentälleen vartiotornin juurelle, mutta se aukko riitti. Ehdin sanoa linja-auton kuljettajalle, että pysäytä tähän ja jälkeenpäin minulle on kerrottu, että ennen kuin he ehtivät edes aivastaa, olin mäen päällä paikassa, josta edellisen kerran läksimme äidin kanssa evakkoon. Otin muutaman valokuvan ja painelin samaa vauhtia takaisin autolle. Vartiotorni oli 300:n metrin päässä, ei tehnyt mieli jäädä odottamaan vartijoita. Tyttäremme, joka on biologi, oli ehtinyt jo inventoimaan alueella olevat niittykasvit, joukossa oli runsaasti muun muassa kämmekkäsukuisia kasveja. Niityt olisivat olleet kasvitutkijoille varsinaisia aarreaittoja. Niitä ei oltu viljelty vuosikymmeniin ja ne olivat täynnä erilaisia niittykasveja, jotka ovat ajat sitten kadonneet viljellyiltä alueilta.
Vasemmalla olevassa kuvassa näkyvät
neljä kotikuusta, jotka ovat vuosikymmeniä olleet Lajulan mäen
tuntomerkkeinä. Näkyvät hyvin Kiteen Hatunvaaraan noin kahdeksan
kilometrin päähän. Hatunvaarasta isä sai myöhemmin viestin, että hänen
pelloillaan on laiska vuokralainen, joka ei leikannut isän kylvämää
kahden hehtaarin ruispeltoa. Talomme ulkorakennuksineen sijaitsi
kotikuusista oikealla olevan aukon kohdalla aukon vasemmassa reunassa.
Oikean
puoleisessa kuvassa nämä neljä kotikuusta ovat nyt talon oikealla
puolella kun kuva on otettu talon takaa lännestä eli Kiteen suunnasta.
Talon etupuoli on itään päin eli edellisen kuvan niittyä kohden.
Venäläinen oli rakentanut yli 30 metriä korkean näkötornin korkealle
mäelle, josta he johtivat tulta Pälkjärven takaisin valtauksessa
kesällä1941. Talon katolla oli ollut it-konekivääri ja puhelin. Äiti
kaadatti venäläisellä sotavangilla kuvassa olevan näkötornin
ajatuksella ”kun rakensitte niin kaatakaakin”. Kuvan otti sotasairaalan
talouspäällikön rouva, nimeä en muista ja kuvausaika kevät 1943.
Inkeri ja Hilkka olivat jo kotimaassa evästäneet porukan ja näin ollen oli kehykset kunnon heinänsänkibileille valmiina Aaro Sarlundin kotitalon rappusilla ja muuriraunion äärellä. Kuvassa vasemmalla on Juha Sarlund perheensä kanssa keskustelemassa Hilkka Sarlundin kanssa. Takana näkyy Pekka Sarlundin ja samoin Seppo Sarlundin valkoinen paidan selkämys, vilahtaapi siellä takana myös Inkeri Sarlundin sininen asu sekä Erkki Sarlund ja Katri Räsänen. Harmittaa vain, että porukka ei ole iso mutta kaikkia en tunne. Edessä oikealla on kirjoittajan kotijoukkuetta. Oikean puoleisessa kuvassa näkymä kotitalon rappusilta sauna- ja venerantaan.
Matka jatkuu
Seuraava
kohteemme oli entinen piirimielisairaala eli nykyisin Partalan
hoitolaitos. Meikäläiset olivat tottuneet viemään sinne aina jotain
tuliaisia. Varsinaista kuvausintoa kohde ei herättänyt, vaikka paikka
sinänsä on todella luonnonkauniilla paikalla.
Käynti hautausmaalla
Vasemmalla on mummoni Kristiina Sarlundin viimeinen leposija, hän kuoli 14.1.1940. Katri Hiltunen muisti ja tunnisti paikan ja ellen väärin muista, niin Katri oli ollut mummon hautajaisissa. Kuvan vasemmassa yläkulmassa näkyy venäläisten hautausmaan kulmaa, sinistä aitaa. Laitoin myös maastopaikan muistiini ja sitä tarvitsin vuonna 2013. Venäläiset olivat tämän 11 vuoden aikana laittaneet koko maastokartan uusiksi. Suuret lehtikuuset oli kaadettu, aluskasvillisuus oli hävitetty ja paikka, jossa oli mummon hauta niin sen päällä oli oikean puoleisessa kuvassa oleva roskakasa.
Vas. Pälkjärven pitäjäseuran talkootyönä
kunnostama hautausmaan aita oli vuonna 2002 näin siistissä kunnossa.
Eikä alueella ollut yhtään venäläisten hautaa, heillä oli oma hautausmaa
kuvasta yläviistoon oikealle. Oikealla Katri Räsänen Martti Sarlundin
muistokiven vierellä sankarihauta-alueella. Martti Sarlund kaatui 20.
vuoden ikäisenä 8.7.1944.
Täällä kävin kerran syntymässä
Paikka oli Sortavala. Omalta kohdaltani sitä oloa kesti vain vuoden, sen jälkeen tuli muutto Pälksaareen. Mutta Sortavalaan jäi käyntikortti, pienet kaksoisveljeni ovat haudattuna Sortavalaan. Kävin keväällä 2013 ko. hautausmaalla, mutta neulankin löytää helpommalla heinäkasasta kuin heidän hautansa sieltä.
Sortavalan merkitys meidän perheen elämässä
Isä kävi Elisenvaarassa 2-vuotisen
maanviljelysopiston Opintojen jälkeen hän toimi työnjohtajana Helylän
puuseppätehtaan omistajan kartanossa kunnes siirtyi Suomen
Sisälähetysseuran ohjaavaksi ja opettavaksi työnjohtajaksi Vaalialan
hoitolaitokseen. Veri veti kuitenkin itsenäiseksi maanviljelijäksi ja
vuonna 1938 oli edessä muutto Pälksaareen. Samoin äitini Anna oli
ajautunut 1930-luvun alussa Sortavalaan työn perässä ja siellä hän oli
tavannut isän.
Sortavalasta kannattaa muistaa, että se oli jo
Venäjän keisarivallan aikana vahva kulttuurikaupunki. Nykyvenäläiset
vain eivät ole jaksaneet kiinnostua näistä asioista. Meillä oli oppaana
Sortavalan kaupungin edustaja ja hän kertoi heidän kroonisesta
rahapulastaan. Rahat menevät kuulemma Moskovaan. Se täytyy sanoa, että
venäläiset eivät ole repineet maahan kauniita pitsihuviloita vaikka ne
rapautuvat kovaa vauhtia.
Vasemmalla Jussi ja Katri Räsänen
lounastauolla Karjala-sillan kupeessa olevassa ravintolassa, takana
Erkki Sarlund valmistautuu ikuistamaan tapahtuman. Katri Räsänen on
Gunilla Auvisen s. Sarlund tytär. Oikealla kuuluisa Karjala silta, joka
vihittiin käyttöön vuonna 1935. Isäni Noa August Sarlund oli näissä
vihkiäisissä ja ymmärtääkseni silta säilyi ehjänä myös sodasta
huolimatta vuoden 1941 valtaustaisteluista sekä monista kovista
ilmapommituksista, joiden kohteeksi myös Sortavala joutui.
Matkan loppu häämöttää
Seuraava
vaihe olikin Niiralan raja-asema. Verovapaan myymälän kautta kohti
Joensuuta, joka oli sitten myös matkan päätepiste. Normaalit
hyvästelyt, selkään taputtelut ja halaukset ja kotimatka voi alkaa ja
matkalaiset hajaantua kukin omalle taholleen.
Hieman ennen Niiralan raja-asemaa
Venäjän puolella huomio kiintyi tähän suomalaisten aikaiseen
rakennusryhmään, joka sinnitteli vielä vuonna 2013
aikaa vastaan olemalla pystyssä.
Mitä matkasta jäi jäljelle
Allekirjoittaneelle ei ainakaan
päänsärkyä, ei hammassärkyä sen paremmin kuin mitään muutakaan särkyyn
viittaavaa, vaan pelkästään miellyttäviä muistoja. Niin kuin alussa
totesin, alkufanfaarit puhallettiin sukulaistapaamisten yhteydessä ja ne
varmastikin mahdollistivat tämän sukulaismatkan onnistumisen. Tässä
yhteydessä en malta olla mainitsematta, että matkan hengen syntymiseen
vaikutti käsitykseni mukaan kesällä 2013 edesmenneen serkkuni Inkeri
Sarlundin työ yhteishengen aikaansaamiseksi. Tästä Inkeri Sinulle
kiitokset, missä sitten oletkin.
Kuvat Pertti Sarlund
