Se mikä asein voitettiin, se kynällä hävittiin
Lainaan alkuun lyhyen otteen Uuno Kailaan runosta Rajalla:
Raja railona aukeaa.
Edessä Aasia, Itä.
Takana Länttä ja Eurooppaa;
varjelen, vartija, sitä.
Tämä
toi suomalaisille ongelman. Jos katsoit itään, edessä oli todella Aasia
ja Itä, jos katsoit länteen, niin pyllistit Itään. Avot, tämäkään ei
ollut hyvä, ”ollako vai eikö olla”.
Voittaja, silloinen
Neuvostoliitto, julisti isänmaanrakkautena Suuren Isänmaallisen sodan
voiton sanomaa. Tästä isänmaanrakkaudesta on Stanislaw Jerzy Lec
sanonut nasevasti naulankantaan: Isänmaanrakkaus ei tunne toisten maitten rajoja. Puolalaisilla taisi olla myös kokemusta asiasta niin kuin ehkä monilla muillakin mailla.
Kynä on aseita voimakkaampi
Tästä
saatiin esimakua jo vuonna 1939 kun Suomen kohtalosta sovittiin
Berliini – Moskova akselilla. Lähetystyö asein ei oikein onnistunut.
Eräs neuvostoliittolainen kenraali oli sanonut, että hyvä kun saatiin
vallattua sen verran maata, jotta kaatuneet voitiin haudata. Mutta
neuvottelupöydässä korjattiin se, missä asein epäonnistuttiin. Joku oli
lukenut historian läksynsä ja keksinyt sieltä Uudenkaupungin rauhan
rajat, jonka pohjalta sitten saatiin syntymään välirauha.
En yritä edes ryhtyä
historiantutkijaksi vaan tyydyn tänne ruohonjuuritason mietiskelijäksi
ja tältä pohjalta jatkan. Vuosien 1940 ja 1944 välirauhan rajat
Kaakkois-Suomen osalta ovat lähes identtiset, joten ne voi
rajatarkastelun osalta hyvin yhdistää. Yhteistä molemmille rajoille on,
että raja on kaukana varsinaisista taistelualueista.
Tämä tuo mieleen monia kysymyksiä
Kannaksen
osalta rajan läheisyys Leningradiin nähden oli vielä jotenkin
käsitettävissä, mutta se perustelu ei toimi lainkaan muihin
luovutettuihin Karjalan osiin. Voitiinko tämän lähes viivoittimella
kartalle vedetyllä rajaviivalla naamioida Värtsilän rautatehtaan
nappaaminen venäläisille ja kun Värtsilässä oli vielä lentokenttäkin.
Tällä kysymyksellä on pälkjärveläisiin suora vaikutus.
Tämä
hyötyjen hakeminen oli ehkä enemmän kuin äkkiä katsoen näytti.
Läskelässä oli sellutehdas ja venäläisillä oli puutetta sellusta, jota
tarvittiin ruudin valmistuksessa. Vuonna 1939 tämä oli varsin
ajankohtainen, koska kysyntää näytti muodostuvan jopa lähikuukausina ja
tehdas sijaitsi lähes rajan pinnassa. Energiaa oli koskessa ja
lähitienoot täynnä raaka-ainetta sekä valmis toimiva tehdas. Muutenkin
Laatokan pohjois- ja luoteisranta oli sen ajan mittapuun mukaan varsin
kehittynyttä aluetta eikä toiminut pelkästään maanviljelyksen varassa.
Mutta sotilaallisen suojavyöhykkeen arvoa sillä ei ollut Neuvostoliittoa
ajatellen. Vielä käsittämättömämmältä se tuntuu kun näkee, missä
tilassa koko Laatokan pohjois- ja luoteisrannikko on nykyään.
Karjalankannas
Vuokseen asti oli pääasiassa suota ja hiekkakankaita, eivätkä ne olleet
mitenkään vahvoja viljelyalueita. Sellaiset tulivat vasta Laatokan
länsirannalla jatkuen Laatokan pohjoispään kautta Aunuksen laajoille
peltoaukeille. Tämä on myös nähtävissä alueen kartoista, joten
ihmettely elinkelpoisten alueiden systemaattisesta alasajosta on
mielestäni jopa perusteltua. Kannas itse asiassa oli varsin köyhää
aluetta, tätä todistaa jo sekin, kun vuonna 1918 raja meni kiinni, niin
Kannakselle tuli nälkä. Koko kannas eli Vuokseen asti Pietariin
menevästä elintarviketuotannosta, kun tämä suoni ei enää vetänyt ja
uusia markkinoita ei ollut saatavissa niin se tiesi huonoja aikoja.
Historiaa ja asutusta
Voisi
hieman karrikoiden sanoa, että kun keskisessä Suomessa vielä asuttiin
puussa, niin Laatokan rannoilla käveltiin kahdella jalalla. Historiasta
jo tiedämme, että tätä Suomenniemeä asutettiin lännestä, etelästä ja
idästä ja itse asiassa tuo itäinen kulttuuri taitaa olla vanhempaa perua
kuin läntinen, joka on osittain mutkien kautta kulkeutunut pohjoiseen
Keski-Euroopasta. Historian kulkuun on paljon vaikuttanut se, että nämä
itäiset alueet ovat aina olleet valtaryhmien raja-alueita, joihin
liittyy myös aseellista toimintaakin aina sotiin asti. Karjalaisesta
kulttuurista löytyy paljoltikin viitteitä näistä ajoista.
Asia,
johon me karjalaiset törmäämme tänä päivänä, on se, että luovutetun
alueen väestöön liittyy hyvin voimakas kotiseudun kaipuu. Olen useinkin
miettinyt sitä illan hiljaisina hetkinä ja joitakin ajatuksia on tullut
asian tiimoilta. Ensinnäkin, monet karjalaiset suvut ovat vanhoja ja
suuria ja sukusidonnaisuus voimakasta. Tämä kaikki on sidoksissa
karjalaiseen kulttuuriin, joka ilmeisesti on voimakkaampaa kuin toisella
pääheimolla eli hämäläisillä elinolosuhteista johtuen, karjalaisuushan
on kulttuuri ja rajaseudun voimavara. Karjalaisten sukukeskeisyyttä on
lisännyt menneiden sukupolvien, useiden sukupolvien asuttamat taloudet
eli ns. suurperheet, jossa jo aiemmin kuolleiden suvun jäsenten haudat
olivat osa tätä kokonaisuutta.
Vas. Valkovuokkomatkalaiset ryhmittyneinä yhteiskuvaan Pälkjärven
kirkon portaille tokokuussa 2013. Oik. Pälkjärvellä syntyneet
valkovuokkomatkalaiset.
Vieraan saappaan jäljet
Tämän
takia joskus tekee vähän häijyä kun katsoo Venäjän nykyhallinnon
hallinnoimia suomalaisten hautausmaita, siinä poljetaan maahan valtaajan
oikeudella edeltäjien kulttuuriarvoja. Eihän yksittäinen haudattu
vainaja tiedä yhtikäs mitään siitä, kenenkä saapas tallaa hänen
kumpuaan. On ollut liikuttavaa nähdä, millä vauhdilla vanhempi väki
syöksyy hautausmaille tarkistamaan onko siellä se ja se hauta vielä
tallella.
Vas. Näkymä Sortavalan
hautausmaalta, jossa on myös kirjoittajan pienten kaksoisveljien
viimeinen leposija. Oik. Iltatunnelma Laatokalla Winterin huvilan
rannasta kuvattuna toukokuussa 2013.
Pälkjärvi oli myös menneiden sukupolvien kehto
Nämä
karjalaisuuteen liittyvät menneen ajan sidonnaisuudet löytyvät myös
pälkjärveläisyydestä, jos näin voi sanoa. Pälkjärvellä on takana myös
pitkä historia ja sen mukana eri-ikäisiä sukuja vaikka eihän Pälkjärvi
enää vähään aikaan ole kuulunut tuohikonttiaikaan. Värtsilän
rautatehdas on tuonut isoja kartanoita valtaherroineen ja
alustalaisineen – on ollut rälssitiloja jne. Kaikki tämä on osa sitä
perintöä, jota on tarkoitus vaalia. Pälkjärvi sai jo hyvissä ajoin
alueensa läpi kulkemaan maantien ja rautatien.
Samankaltaisuutta
Asiasta
varmaan löytyisi jotain yhteisiä projektejakin luovutetun alueen
entisten kuntien kanssa, sillä eivät nämä kunnat kuitenkaan elävässä
elämässä varmastikaan ole olleet eristyksessä eläviä saarekkeita. Jos
ei muuta yhteistoimintaa ole ollut, niin ainakin nuoret miehet ovat
käyneet hakemassa emännänalun naapurikunnasta tai vähän kauempaa. Tässä
on ollut se hyvä puoli, että sukusiitos ei ole riivannut niin paljoa
kuin eräissä saaristolaiskunnissa.
Minulla on sellainen käsitys,
että esimerkiksi tiukka rajanveto Pälkjärven ja Värtsilän välillä on
saattanut olla hankalaa – pitäjillä on ehkä ollut enemmän yhteistä kuin
erilaista. Saattaisi olla jopa niin, että nykytermein ilmaistuna koko
Laatokan luoteiskulma olisi saattanut muodostaa superkunnan, mene ja
tiedä mutta vastausta emme saa.
Tuntuu kuin olisin saanut toisen jalan
Henkilökohtaisesti
olen liikkunut lähinnä isäni elinympäristössä, äidin osalta se on
jäänyt kuin sivuraiteelle. Tämä on painanut mieltäni. On kuin yksi osa
olemassaolooni vaikuttaneista lähtökohdista olisi poissa. Äitini on
kotoisin Raudusta ja lähtenyt kotoaan töihin Sortavalaan alle
20-vuotiaana ja tätä myöten päätynyt isäni elinkumppaniksi. Olen
tuntenut ja tavannut äidinäidin eli isoäidin ja muut sisaret ja veljen,
mutta äidin lapsuuden maisemat ovat jääneet täysin pimentoon. Olen vain
kuullut niistä vain puhuttavan. Valokuvatkin ovat kadonneet
evakkomatkojen aikana. Äidin isä oli kuollut jo äitini ollessa
6-vuotias. Hänet on haudattu Raudun hautausmaalle, josta lehtitietojen
mukaan venäläiset ovat ottaneet osan asuntorakennuksien käyttöön.
Oli
varsin riemastuttava tunne, kun rautulaisten kotisivujen perusteella
löysin kartalta paikan, jossa äiti on maihinnousunsa tehnyt, vaikka en
kaikkia tarvittavia nimiäkään tiennyt. Syntymäaikojen perusteella sain
tunnistettua henkilöt ja kartalta heidän kotitalonsa, johon on myös GPS –
koordinaatit olemassa. Tämä vain kuriositeettina, vaikka tuskin koskaan
lähden Rautuun GPS – laitteen kanssa hakemaan äidin syntymäkotoa niin
tietoisuus sen olemassa olosta, täyttää tämän tunneaukon äidin osalta.
Materian voi korvata, elämän arvomaailmaa ei
Sukupolvi,
joka on syntynyt joko luovutetulla alueella tai sodan jälkeisinä
vuosina, tuntevat nyt vanhetessaan tämän kysymyksen useinkin polttavina
muistoina ja kaipuuna aikaan, jota ei enää ole. Sinne jäivät joko
puretut tai lahoavat rakennukset, pusikoiden valtaamat tai
viljelemättömät pellot, mutta monellekin kotipaikalla vierailijalle
tulee lapsuuden lämpöiset muistot mieleen kun saa laskea jalkansa
vanhalle kotipolulleen. Vaikka kaikki kotiäänet ovat kaikonneet ja
tuuli soittelee vain omaa mollivoittoista sävelmäänsä, niin tunne siitä,
että on synnyinmaisemissa, on tunne, jota ei voi pois riistää. Se
elämän arvomaailma, joka muotoutuu jokaiselle ajan kuluessa, on osa
lapsuuden maiseman pohjalle rakentuvaa kokonaisuutta. Liian moni
siirtokarjalainen on ehkä menettänyt tämän yhteyden. Tämä ei tarkoita
sitä, että pitäisi olla syntynyt menetetyllä alueella – ei suinkaan.
Tietoisuus siitä, että isä ja äiti tai isovanhemmat ovat täällä eläneet
ja luoneet elämää ympärilleen, josta heidät sitten pakolla kiskaistiin
irti, riittää.
Tämä muistojen ja menneiden sukupolvien maailma ei
ole edes rahalla korvattavissa, mutta on oltava mahdollisuus säilyttää
se jälkipolville. Tässä meidän ikäluokka, omien tuntojemme lisäksi, voi
olla siltana tuleville sukupolville. Eikä mikään viivoittimella vedetty
raja saisi olla esteenä sille.
Lopuksi Erma Bombeckin elämänohje: Älä koskaan mene sellaisen lääkärin hoitoon, jonka odotushuoneessa kukat ovat kuolleet.
Kuvat Pertti Sarlund
