Ei ollut portugalilainen pesijätär vaan pälksaarelainen
Oli vain meidän äiti, pieni sisareni
Eeva-Liisa ja minä 6-vuotias pojan koltiainen. Elettiin kesää 1943 ja
äiti oli suuressa viisaudessaan päättänyt, että tänään on pyykkipäivä.
Isä oli jo sotasairaalassa töissä, ja äiti oli edellisenä päivänä tuonut
isälle julki huomisen ohjelman. Päivä on jäänyt 6-vuotiaan pojan
mieleen lähinnä luontoon tehtynä retkenä, joka tulevina vuosinakin on
silloin tällöin palautunut mieliin kaikessa yksinkertaisuudessa
juhlapäivänä luonnon helmassa.
Talo oli mäen päällä ja lähde mäen
alla suon laidassa. Talomme, jota jossain lähteissä kutsuttiin
Lajulaksi, sijaitsi korkean mäen päällä ja sieltä piti lähteä mäen
alaosaan lähteelle pyykin pesuun. Näin jälkeenpäin ajatellen niin
tuskinpa äidillä edes olikaan mielessään kovin tehokas työpäivä
pyykinpesun parissa. Luulenpa vain, että hän itsekin halusi sellaisen
rentouttavan hetken kevätkesäisen luonnon äärellä, ei hän koskaan ole
näitä ääneen puhunut, mutta tuntien äidin tavan toimia, uskon
näkemykseeni.
Ja retkipäivä koitti
Ja
niin koitti tämän tärkeän päivän aamu, äiti oli tehnyt päivän eväät jo
valmiiksi eväskoriin, joka sijoitettiin työntörattaille pyykkien ja
ämpäreiden lisäksi sekä sisareni Eeva-Liisa istumaan pyykkikasaan.
Olimme valmiit valloittamaan lähteen seudun pyykin pesua varten ja sen
myös teimme. Reitti suuntautui talomme sairaalan puoleisen päädyn ja
alapuolella olevan saunan ohi mäkeä alas muutaman sata metriä, kunnes
olimme peltoalueen ulkopuolella metsän laidassa paikassa, joka jatkui
Penkkisuona kauas Läävin kylän ja Matkaselän suuntaan. Siinä oli lähde,
joka oli sen päivän offensiivin kohde.
Olisi ollut niin jännää, ellei…
Ennen
kuin ryhdymme pyykille, niin palautetaan mieliin ote Sirkka-Liisa
Tuovisen kirjasta ”Pälksaari 1925–1945” tk-mies T. I. Erosen kuvaus
Pälksaaren valloituksesta suomalaisten Pälksaareen ampuman suuren
tykistökeskityksen vaikutuksesta: ”Koko saaren manner tärähtelee ja
allamme oleva suo vavahtelee räjähdysten voimasta”. Olimme tämän suon
reunalla olevan lähteen partaalla valmiina pyykin pesuun ja kauniin
kesäpäivän viettoon. Ympärillä oli vain kyseisen tykistökeskityksen
jättämät ammottavat kranaattikuopat suolla ja minulle tiukka kielto,
ettei sinne saanut mennä ja minähän en mennyt, ei edes varpaat kastunut.
Pyykin pesemisellä oli muitakin tavoitteita
Varsinaisen
pyykinpesuareenan muodostivat kivien varaan nostettu muuripata,
huuhteluamme ja sitten Anna-niminen pesuautomaatti eli äiti. Ainoa asia,
jossa pystyin auttamaan äitiä, oli kerätä risuja ja puunkappaleita
muuripadan alle polttopuiksi. Se olikin tarpeen, sillä muutoin mieli
teki mennä tonkimaan tykistökeskityksen jälkiä, jonne oli todella tiukka
kielto eikä aiheetta. Pyykinpesupaikka oli myös ”automatisoitu” siellä
toimi tuomari ja viemäri, tosin sanko-käyttöisenä eikä sinilevää
ainakaan siellä oltu edes keksitty. Päivän kohokohta oli vielä edessä
päin ja luonnollisesti se oli eväiden syönti, juhlahetki. Tätä se oli
varmasti äidillekin raskaan työn lomassa. Jopa vuosienkin jälkeen
tällaiset tapahtumat tuppaavat palautumaan muistin lokeroista mielen
aktiivialueille. Kasvatuskeinona tämä vanhempien ihmisten tapa tehdä
tällainen yhteinen hetki arkisten askareiden sisään on ymmärtääkseni
keino, jolla luodaan yhteisön yhteishenkeä ja kasvatetaan lasten
sopeutumistaitoja.
Tulihan ne pyykitkin pestyä
Pyykit
tulivat huuhdeltua lähdevedellä ja ensimmäiset olivat jo puolikuivia,
kun lämmin kesätuuli oli kuivannut ne. Ei muuta kuin tyhjäksi syöty
eväskori työntörattaille pestyjen pyykkien sekä sankojen kera ja myös
Eeva-Liisalle paikka rattaiden kyytiin. Se matka, mikä oli helppoa
tullessa alamäkeen, oli nyt pois mennessä vastaavasti ylämäkeä. Ei
ainakaan fyysinen kunto päässyt rapistumaan.
Aika meni mutta muistot jäivät elämään
Kuitenkin
harvat olivat ne juhlavat pyykinpesuretket, niin kuin edellä olen
kertonut. Todellisuudessa ne tapahtuivat pihapiirissä muiden kotitöiden
yhteydessä. Harvoin äidillä oli mahdollisuutta järjestää itselleen ja
meille lapsille edellä kerrotun omainen ”luontoretki” työn
oheistapahtumana. Myöhemmässä elämässä nämä toimivat niinä elämän pienen
pieninä pipanoina helminauhassa, jotka silloin tällöin pulpahtavat
mieleen lämpöisinä muistoina. Ehkä nostalgia tekee tepposet,
Pälksaaressa kuukin oli kuumempi kuin Tampereen joulukuinen aurinko.
Lopuksi kannattaa muistaa, ”maailman historia alkaa lastenhuoneista”. Näin on todennut Jean Pestalozzi.
