Toinen kotiseutumatkani rajantakaiseen Karjalaan
Vieraana kotiin
Vasta vajaa kaksi kuukautta on kulunut
siitä, kun tein sukulaisteni kanssa ensimmäisen toiviomatkan
kotiseudulleni. Mutta kohtalokkaat kolmisen kilometriä ja aika estivät
näkemästä matkan huipennuksen, rakkaimman monista elämäni kotipaikoista.
Asuintalomme tiedän valloittajan purkaneen jo talvi- ja jatkosodan
välisenä aikana. Mutta olisiko sementtitiilinen 1930-luvun lopulla isän
muuraama navetta säilynyt hävitykseltä? Entä mitä muuta tutusta
pihapiiristä voisi vielä tunnistaa?
Väinö-veljeni on nytkin
lähdössä matkanjohtajaksi ja maasturin kuljettajaksi. Muutkin
matkalaiset ovat samat kuin edellisellä kerralla, paitsi Pekan paikalla
on nyt tyttäreni Helena. Kysymys on siis jälleen kahden sukupolven
matkasta. Koska Helenan ja Merjan synnyinpaikka ei ole rajan takana,
heille Karjala on ”kertomusten Karjala”, josta he ovat kuulleet
Väinöltä, minulta ja Lyyti-mummolta. Mutta he kumpikin ovat innokkaita
nyt oikein konkreettisesti sovittamaan yhteen sen, mitä ovat kuulleet ja
mitä matkalla näkevät ja kokevat. On jännittävää nähdä, miten he
kaikkeen siihen reagoivat. (Merja tosin ei enää ole ensikertalainen.)
Olen
saapunut Helena-tyttäreni kanssa 21.syyskuuta lentokoneella Joensuuhun
ja olemme yöpyneet Niskasilla. Kälyni Kaisa on taas kestittänyt meitä
parhaansa mukaan ja laittanut maittavat matkaeväät. Herätys on aikaisin;
lähdemme Reijolasta kello 6.40. Tällä kertaa selviämme tulliin
viivytyksittä, kun ei tarvitse enää noudattaa samoja määräyksiä rajan
ylityksessä kuin viime kerralla. Pääsemme tulliselvityksestä jatkamaan
matkaa jo kello 7.25 (siis noin tuntia aiemmin kuin edellisellä
kerralla). Nyt meidän ei myöskään tarvitse enää ajaa ilmoittautumaan
Sortavalaan, vaan saamme käyttää aikamme oman suunnitelmamme mukaan.
Hämmennys,
joka ensimmäisellä kotiseutumatkalla valtasi mielen, ei tuntuvasti
hellitä nytkään. Kotiluonnon kohtaaminen tekee jälleen voimakkaan
vaikutuksen. Mitä mahtanee kukin meistä ajatella? Kokemuksen eron kahden
sukupolven välillä täytyy luonnollisesti olla varsin suuri.
Meillä
Karjalassa eläneillä on maisemiin erityinen syvyysulottuvuus,
tunnesilta, jota nuorella sukupolvella ei tietenkään voi olla. Itse olen
kasvanut kiinni aikaan, jota ei enää ole, mutta jonka täällä
rajantakaisessa Karjalassa voin vielä aistia.
Liikenne Värtsilän
Sortavalan valtatiellä vaikuttaa yhtä hiljaiselta kuin ajaessamme 27.
heinäkuuta tänä samana kesänä. Tienpinta on kuoppainen mutta ei yleensä
pehmeä. Kun ohitamme Puikkolan vielä osittain metsittymättä jääneitä
peltoaukeamia, muistan, kuinka kerran talvella kävin ukon kanssa
Puikkolan hovissa, jonka silloin omisti Eronen. Mitähän asiaa ukolla
mahtoi silloin olla hovin isännälle? Ja kun ohitamme Jeroon kääntyvän
tienhaaran, välähtää mielessäni muisto kesästä, jolloin isä korjasi
uuneja Linnunvaaran hovissa Jänisjärven rannalla ja minä keräsin sieltä
herbaariooni kasveja (26.6.1937). Löysin silloin mm. Pohjolan ukonhatun,
joka on maassamme erittäin harvinainen; sen mainitaan kasvavan vain
Kiteellä ja Tohmajärvellä. Taisin olla löydöstäni ylpeä!
Iljalaan
saavuttuamme emme poikkea tällä kertaa metsittyneelle hautausmaalle,
koska jo ensimmäisellä kotiseutumatkallamme olemme masentuneina
katselleet tätä raiskattua pyhää maata. Sitä paitsi meillä on nyt kova
kiire päästä kotikonnuillemme.
Valtatieltä poikkeamme
Hiekanlahdessa Kirkkolahteen johtavalle metsäautotielle, jonka
suomalaiset ovat rakentaneet äskettäin puunkuljetusta varten.
Kirkkolahteen tulemme kuin konsanaan kotikylään, sillä vaikka se Suomen
aikana kuului eri maakuntaan (Laatokan Karjalaan), eri lääniin (Viipurin
lääniin) ja eri kuntaan (Ruskealaan) kuin asuinpaikkamme Pälkjärven
Naatselkä, asiamme toimitimme pääasiassa Kirkkolahdessa. Rajan asukkaita
olimme myös siinäkin mielessä, että Uudenkaupungin rauhanraja 1721
kulki kotipitäjämme ja Ruskealan pitäjien rajaa pitkin.
Pysäköimme
ajokkimme Veljelän pihapiiriin, joka osoittautui maasturimme kannalta
turvalliseksi paikaksi jo ensimmäisellä matkallamme. Sitä paitsi tästä
eteenpäin emme voi enää jatkaa matkaa tien kehnouden vuoksi maasturilla.
Veljelän pihalla on menossa parhaillaan lampaan teurastus. Ruho riippuu
kynsipuussa, mikä nuorelle polvelle on ennen näkemätöntä. Helena
innostuukin lampaan nylkemistä ahkerasti kuvaamaan. Teurastaja on
nimeltään Anatoli Rozenko. Hän kertoo olevansa töissä Veljelän
naapurissa Lokakuun maatilalla mutta asuvansa Puikkolassa (Suomen
aikaisessa Iljalassa).
Lähdemme taivaltamaan kohti matkamme
odotetuinta ja jännittävintä seutua, Naatselän salokylää, jossa olivat
Juvosien Kuusela, Niskasten Teerivaara ja Päivisien Pirho; usein tätä
koko haja-asutusaluetta kutsuttiin Pirhoksi. Papinojasta pääsemme yli
samaa laudoista kyhättyä siltaa pitkin, jota kuljimme viime
matkallammekin. Nyt päätämme jatkaa, vaikka tieura loppuisi kokonaan,
kuten jo viime kerralla näytti.
On ruska-aika; puut loistavat
kullanhohtoisina. Kuljemme miltei umpeen kasvanutta metsätietä, joka
lapsuus- ja nuoruusvuosinani oli elämäni tärkein tie kotini ja muun
maailman välillä. Jokainen tämän lapsuuspolun maastokohta tuntuu yhä
tuiki tutulta, vaikka metsä tien kahden puolen onkin nyt aarnimetsää,
tukkipuita ja kasvussaan pysähtyneitä keloja.
Aiemmin viljellyn
mutta nyt luonnonvaraiseksi jääneen Populisuon (populi =
siirtoviljelijä) jälkeen astelemme entisen kymmenlapsisen naapurimme
Juho Rouhiaisen pihapiiriin. Vähän ennen talvisodan syttymistä
rakennetusta talosta on jäljellä vain uunin rauniot. Muistan, kun isä
työtoverinsa Lemmetyisen kanssa muurasi naapurillemme uunin.
Viinimarjapensaissa punoittavat vielä päättyneen kesän kypsyttämät
viinimarjat, jotka ovat yhä syöntikelpoisia. Samanlaisen hävityksen
kohtaamme myös toisen naapurimme Jooseppi Päivisen kotipiirissä.
Jäljellä on vain välirauhanaikaisen tilapäisasunnon kivijalka.
Istahdamme sille, juomme kahvit, syömme Kaisan laittamia maittavia
eväitä ja valokuvaamme erilaisia kohteita.
Lähimmistä
naapureistamme matka jatkuu Väinölle ja minulle sekä Merjalle ja
Helenalle mielenkiintoisinta nähtävää Teerivaaraa kohti. Suuri yllätys
meille on metsään hakattu tielinja, jota alamme kutsua ”kanjoniksi”. Sen
varressa on vielä nähtävissä talvisodan aikainen iso pommikuoppa. Kun
poikkeamme ”kanjonista” vasemmalle, veljeni ja minä tunnistamme olevamme
kotimetsässä, jota itse asiassa olemme kävelleet jo pitkän aikaa. Ihana
tunne valtaa mielen. Kotona, mutta vieraana lähes viiden vuosikymmenen
jälkeen!
Kuljemme kohti kotimme kahta uuninrauniota, joista
toisen isä oli muurannut välirauhan aikaiseen asuntoomme. Väinö-veli
muisteli, kuinka Lyyti-äiti paistoi uunissa leipiä, kukkoja ja
piirakoita. Monet kukot tulivat minullekin paketissa rintamalle.
Vas. Niskasen veljekset isän tekemän väliaikaisen asunnon uunin edessä. Oik. Entisen kodin raunio ja rauniolla kiipeilevä humalaköynnös olivat vuonna 1990 niitä vähäisiä merkkejä mitä on jäljellä Niskasen perheen elämästä Naatselässä.
Aloimme innokkaasti tutkia
pihapiiriä. Väinö huomasi heti tutun pihakoivun entisen ryytimaamme
(=puutarhan) nurkalla. Sen oksilla hän muisti pikkupoikana keinuneensa.
Tiilinavettaakaan ei enää ollut; vain joitakin varveja tiiliä oli jäänyt
betonisen kivijalan päälle. Navetan päässä olleen vinttikaivon puitteet
olivat hävinneet, mutta vesipumpun putkia oli vielä näkyvissä. Maassa
makasi navetan keittiön savupiippu. Yllätys oli, että isän aikoinaan
rakentama betoninen perunakellari oli säilynyt entisellään, paitsi että
ovi oli poissa. Tuosta ovesta olemme lukemattomat kerrat kulkeneet.
Miten pienestä löydöstä mieli voi ilostua kaiken hävityksen keskellä.
Miten paljon muistoja liittyykään jokaiseen löytöön. Portaitten viereen
aikoinaan istuttamamme humala rehotti villiintyneenä. Se oli kutonut
myös uuninraunioiden päälle tiheän verkon. Entisen ryytimaan paikalla
kasvoi yhä muutama viinimarjapensas, mutta viimeisenä sotakesänä 1944
vielä nuori omenapuun alku oli kuivunut rangaksi.
Vas. Niskasten perunakellariin ei ole ajanhammas pystynyt. Kellarista puuttui ainoastaan ovi. Oik. Sulo ja Väinö Niskanen isänsä kuolinpaikalla. Veljesten isä kuoli sydänkohtaukseen ollessaan niittämässä eväskauroja hevoselleen ennen evakkoon lähtöä 8.9.1944.
Istahdin kotimme kivijalalle kuten viimeisenä Karjalan kesänä 1944 lomalla ollessani, jolloin V. Halkola otti minusta kuvan. Nyt Helena kuvaa minut. Tuvan ja kamarin käsittäneen asuinrakennuksen paikalla kasvoi paksuja koivuja. Miten kaukana ja toisaalta lähellä nämä tapahtumat ovatkaan!
Vas. Sulo Niskanen kotinsa kivijalalla kesällä 1944. Oik. puoleinen kuva otettu samassa paikassa syksyllä 1990
Pihapiirin
kauneimpana maisemallisena yksityiskohtana jäi meidän kaikkien mieleen
näkymä entiselle riihelle päin; kedolla kasvoi erittäin kaunismuotoisia
kuusia, joita kutsumme ”postikorttikuusiksi”.
Monia pihapiirin
yksityiskohtia olisi ollut vielä mielenkiintoista tutkia, mutta aika ei
antanut siihen myötä, koska oli määräaikana jouduttava rajalle.
Taakseni
jäivät kotipihan koivut, kivet, kumpareet. Niihin liittyy muistoja,
joita sivullisen on vaikea ymmärtää. Mitähän Merja ja Helena ajattelivat
näkemästään!
Suunnitelmiimme kuului vielä käydä Naatselän kylässä isovanhempien Pesosien paikkaa katsomassa.
Taivalsimme
kiireen vilkkaa Kirkkolahteen bussillemme. Vielä Jänisjärven
Kirkkolahteen hoputin Helenaa kuvaamaan. Paljon jäi Kirkkolahden kylästä
katsomatta.
Ajaa jyryytimme Makarin kauniin vaarakylän halki
kohti Naatselkää. Koetin tähyillä, näkyisikö Leppälampea ja sen takana
pilkottanutta kotiamme, mutta metsä oli kasvanut niin korkeaksi, ettei
lampea näkynyt eikä tietenkään kotiamme, jonka kaikki rakennukset oli
puretut. En myöskään huomannut entistä Suomalaisen taloa, josta
”viimeisenä kesänä” lomalla ollessani olin soittanut Pälksaaren
sotasairaalaan.
Makarin kansakoulusta, josta Väinö-veli päätti
evakkotiellä Naarvanlahdessa alkamansa oppivelvollisuuskoulun, löysimme
kahdet kasvillisuuden peittämät portaat, joista toiset johtivat
aikoinaan Leinin opettajaperheen asuntoon ja toiset kahteen
luokkahuoneeseen, joista alaluokassa oli hella ruoan laittoa varten.
Eräät nuoruuteni lämpimät muistot jatkosodan vuosilta liittyvät Leinien
perheeseen. Isä kirjoitti kerran minulle kirjeessään rintamalle, että
opettaja Toivo Leini oli toivonut minusta pappia. Väinö-veli taas kertoi
sotakesänä 1944, että opettaja oli lukenut tunnilla joitakin minun
rintamalta hänen tyttärelleen Marjatalle lähettämiä kirjeitä. Ne olivat
Marjatan isän mielestä hyviä. Tämän tapaiset muistot olivat tosin
tiedostamattomina mielessäni, kun katselin Makarin kodikkaan koulun
raunioita.
Vas. Makariin koulun kauniisti
sammaloituneet portaat. Oik. Sulo Niskanen Makariissa suunnilleen sillä
paikalla, jossa hän näki lomalta lähtiessään isänsä viimeisen kerran
viisi päivää ennen tämän äkillistä kuolemaa syyskuussa 1944.
Alamme
lähestyä veljelleni ja minulle hyvin läheistä isovanhempiemme
kotipaikkaa. Täytyy osaksi arvata, että osaisimme oikeassa kohtaa
poiketa päätieltä muutaman sadan metrin päässä sijainneeseen tuttuun
pihaan. Onnistumme löytämään tuvan uunin raunion ja jonkin merkillisen,
ison rautaesineen, jonka oletan aikoinaan kuuluneen ulkorakennuksen
päätypuolessa olleeseen pärehöylään.
Vas. Pesosen tuvasta oli jäljellä vain uunin rauniot. Oik. Antti Juvonen Pesosten pihapiirissä Naatselässä.
Metsä
on saartanut ennen niin avaran viljelysalueen, mäkipellot ja näkymän
niiden alapuolella levittyvälle laajalle suoviljelyalueelle, jonka takaa
aikoinaan näkyi Naatselän pääkylä kauniilla vaaramaisella selänteellä.
Sinnekin liittyvät monet lapsuusmuistot aina siitä alkaen, kun Pesoset
muuttivat 1926 Kirkkolahden Pölkkyniemeltä Naatselkään Alajuvolaan. He
olivat ostaneet pakkohuutokauppaan joutuneelta kylän vauraimmalta
eläjältä Immoselta melko suuren osan hovitilasta, ja asuneet muutaman
vuoden samassa isossa talossa Immosien kanssa, kunnes muuttivat myyjän
uudispaikalle pääkylän reunamalle. Pesosesta tuli 1930-luvulla tietyssä
mielessä kylän kannalta tärkeä paikka: Juho-eno perusti pienen
kyläkaupan, taloon tuli ainakin kylän reuna-alueen posti. Einari
Tarvainen toimi posteljoonina. Pesosessa oli myös lainakirjasto. Sieltä
muistan lainanneeni ainakin Kiven Seitsemän veljestä ja Juhani Ahon
Lastuja.
”Kylätie on hiljainen, niin
hiljainen…” Molemmat tienäkymät Pesosesta kylälle päin. Oik.
puoleisessa kuvassa etualalla Sulo ja taaempana Väinö Niskanen.
Oli
aika lähteä paluumatkalle. Makarin koulun läheltä koetin etsiä sitä
paikkaa, jossa näin isäni viimeisen kerran sateisena syyskuun 3. päivän
pimeänä iltana. Tienvarsi oli kuitenkin muuttunut niin täydellisesti –
metsä oli kaadettu -, että aivan tarkalleen en enää osannut paikkaa
tunnistaa. (Tien varressa oli silloin portti)
Rajan ylitys sujuu
nopeasti, ja matka jää ikimuistoisesti mieleen. Olen kokenut
hämmästyttävän ajan pituuden ja lyhyyden. Miten paljon paikat – pellot,
metsät, tiet, kylät – ovat muuttuneet puolessa vuosisadassa; miten vähän
toisaalta tuntuu olevan siitä, kun käyskentelin näillä rakkailla
paikoilla.
Jutun kuvat Helena Rytkönen ja Sulo Niskanen
Suo Niskasen ensimmäisen kotiseutumatkan kuvaus löytyy oikean puoleisesta otsikkoluettelosta kohdasta Kotiseutumatka 27.7.1990
