Evakkokrusifiksin uusi elämä
On marraskuinen hämärä ja harmaa
iltapäivä. Katuvaloista huolimatta tuntuu kuin Helsingin ylle olisi
viskattu paksu harmaa viltti. Valo tulvahtaa vastaani, kun astun sisään
Kirkkohallituksen tiloihin Eteläranta 8:ssa.
Pälkjärveläistaustainen kirkkohallituksen kiinteistöpäällikkö Juha Kääriäinen on kutsunut meidät pääkaupunkiseudun pälkjärveläiset tutustumiskäynnille kirkkohallituksen kappeliin. Vierailuumme on aivan erityinen syy. Pälkjärven kirkon krusifiksin pitkä evakkomatka on vihdoinkin päättynyt ja se on päässyt alkuperäiseen tehtäväänsä.
Vas. Juha Kääriäinen. Oik. Tilaisuuteen osallistui 25 henkeä, joukossa kahdeksan alkuperäistä pälkjärveläistä, jotka yhtä lukuun ottamatta olivat lapsia joutuessaan lähtemään evakkoon. Oikealla istuva Sulo Niskanen sen sijaan oli ehtinyt jo aikuisikään. Sulo pääsi ripille Pälkjärven kirkossa 80 vuotta sitten, 22.4.1934.
Kirkkohallitus muutti Katajanokalta Etelärantaan heinäkuussa ja arkkipiispa Kari Mäkinen vihki kappelin käyttöön 16.9.2014. Kappelin suunnittelu oli aloitettu kesällä 2013 tehtävään valitun työryhmän toimesta. Työryhmä paneutui ensimmäisenä alttarin esineistöön.
Pastori Juha Luodeslampi esittelee ryhmällemme valossa kylpevän kappelin ja kertoo sen syntyvaiheista. Moderniin kappeliin haluttiin jotain vanhaa, joka kertoo kristityn vaelluksesta ja maailman monimuotoisuudesta. Tuota vanhaa lähdettiin etsimään luovutetun Karjalan kirkoista pelastetuista esineistä. Museoviraston luettelosta löytyi kaksi metallista krusifiksia, joista parempikuntoinen osoittautui Pälkjärven kirkon krusifiksiksi. Se oli aloittanut monivaiheisen evakkomatkansa talvisodan jälkeen kirkkoherra Korvenheimon repussa päätyen lopulta Museoviraston varastoon Orimattilaan.
Vas. Pastori Juha Luodeslampi. Oik. Pälkjärveläiset ovat keskittyneet kuuntelemaan Luodeslammen kappeliesittelyä. Eturivissä istuvat vierailumme isäntänä toiminut Juha Kääriäinen ja rovasti Tapio Turunen. Miehet ovat olleet aiemmin työtovereita Hyvinkään seurakunnassa.
Krusifiksi on sijoitettu parin metrin korkeuteen alttariseinän vasempaan laitaan. Krusifiksia ympäröivä puukehys pitää sisällään hälytyslaitteet. Luodeslampi kertoo, että joskus krusifiksia lähempää tutkivalle joutuu huomauttamaan ”älä heiluta Kristusta, Securitas tulee”. Led-valaistun alttariseinän väriä voidaan muuttaa kirkkovuoden värien mukaan. Värit ovat hempeämpiä kuin mihin perinteisesti olemme tottuneet. Luodeslammen mukaan kirkkovärejä ei ole missään määritelty, joten niiden sävyjä voidaan muuttaa.
Pälkjärven kirkko valmistui vuonna 1869. Vuotta myöhemmin E. W. Peterson Pietarista lahjoitti kirkkoon 36 senttimetriä korkean marmorijalustaan kiinnitetyn krusifiksin. Krusifiksissa on kaiverrus: Skenkätty S.T.Petariborista W. 1870 E. W. Peterson – Pälijärven kirkon.
Kappeli tulvii valoa, vaikkei siellä ole ainuttakaan lamppua. Katto on tehty materiaalista, joka valaisee koko tilan tarvittaessa kirkkaasti tai hämyisästi. Kappelin aulan puoleinen seinä sekä ulkoikkuna on valmistettu älylasista. Älylasi muuttuu tarvittaessa läpinäkyvästä maitolasiksi ja siihen voidaan projisoida videokuvaa. Vuodenaikojen mukaan vaihtuvien luontokuvien lisäksi seinäpinnoille heijastetaan raamatunlauseita. Vierailumme aikaan seinälle heijastuu kuvaa kukkivista saunioista ja kypsästä viljasta, joita tuuli huojuttaa. Muutamia perhosiakin Viikin pelloilta kuvatussa videossa näyttää lentelevän. Tämän teoksen raamatunlauseeksi on valittu ”Minä olen valo ja olen tullut maailmaan siksi, ettei yksikään, joka minuun uskoo, jäisi pimeyteen.” (Joh. 12:46).
Kappeli on valoa, väriä ja älylasia hyödyntävä taideteos, joka näkyy myös kadulla kulkijoille erityisesti hämärän aikaan. Kokonaisuuden ovat suunnitelleet kuvataiteilija Jaakko Niemelä ja kuvanveistäjä Helena Hietanen.
Vierailumme päättyy yhteiseen hartaushetkeen. Veisattuamme kaksi ensimmäistä säkeistöä pyhiinvaeltajien hymninäkin tunnetusta virrestä 30, ”Maa on niin kaunis”, rovasti Tapio Turunen aloittaa puheensa psalmin sanoin: Ravitse meidät huoneesi antimilla, temppelisi pyhyydellä (Ps.65:5). Puheessaan Turunen kuljettaa meidät Pälkjärven kirkkoon lausumalla Vilppu Koskimiehen runon ”Lapsuudenseutuni kirkko”. (Koskimies oli Pälkjärvellä vuosina 1870 – 1892 toimineen kirkkoherra Fredrik Forsmanin poika.)
Vas. Käyntimme aikaan alttariseinän ja krusifiksin taustavärinä oli vihreä. Oik. Ryhmämme keskittyneenä kuuntelemaan rovasti Turusen puhetta.
Turunen jatkaa: Kun seisoin vuonna 2002 kirkon raunioilla ja pidin hartautta vaimoni suvun retkellä Hytinvaaran ja muunkin Pälkjärven maisemiin, tunsin jotakin samaa kuin Vilppu Koskimies oli yli 100 vuotta aikaisemmin kokenut. ”Viel’ on kuin yli kumpus koivikon, sä katsoisit kuin tähti talviyössä!”
Tämänkin kappelin tarkoitus on löytää sielulle rauhan paikka. Täällä voi olla lähellä Jumalaa ja samalla Pälkjärveltä matkanneen krusifiksin edessä koskettaa pyhyyttä ja matkustaa muistojen siivin nyt jo tuhoutuneeseen kirkkoon. Tänään ei kirkon raunioitten venäläinen lähiasukas tosin taida tajuta, mitä kirkko merkitsi aikansa suomalaiselle väestölle.
Pälkjärven kirkon alttaritaulun Kristuksen avoin syli toivotti aikanaan kirkkoon saapuvan tervetulleeksi: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut!
Eräs rippikoulunsa kirkossa käynyt seisoi vuonna 1942 paikalla, josta venäläiset olivat jo purkaneet kirkon ja muisteli myöhemmin tuota pyhää hetkeä: ”Koivujen juurella evakosta palanneet vanhat ja nuoret muistelivat ripille pääsyään ja jumalanpalveluksessa käyntejään. Sankarihaudoilla valkovuokot suutelivat hellästi pyhää multaa”.
Tässä kappelissa vieraileva saa hiljentyä rukoukseen ja kokea pyhän kosketuksen, vaikkei tiedäkään, missä joku Pälkjärvi on sijainnut. Mutta kappelin krusifiksi, samalla kun se muistuttaa rajan takaisesta menneisyydestään, avaa sydämen ja mielen kokemaan, että Jeesus on etsijän lähellä armollisena ja rakastavana Vapahtajana. Ristin Herra tuo yhä sanoman hiljentyvälle samoin kuin kerran Pälkjärven kirkon alttarin ääressä: Tulkaa minun tyköni, niin minä annan teille levon.
Veisattuamme viimeisen säkeistön virrestä 30, lähdemme virkistyneinä ja ravittuina kukin tahoillemme jatkamaan arkista aherrustamme.
***
Kuvat Lissu Kaivolehto
***
Juttu on julkaistu hieman tiivistettynä Karjala-lehdessä 18.12.2014
