Kulttuurimatka Itä-Karjalaan ja Solovetskiin 11. – 15.7.2007
1.päivä
Matkaan lähdettiin tutun ja
luotettavan Kai Rantatuvan ohjaamalla bussilla. Sortavalassa tehdyn
tutustumiskierroksen jälkeen matka jatkui Laatokan pohjoisrantaa
seurailevaa maantietä pitkin Koirinojalle, josta käännyttiin kohti itää
Käsnäselän, Kolatselän ja Vieljärven kautta Kinnermäen viehättävään
karjalaiskylään lounaalle. Runsaan karjalaisen aterian jälkeen ajettiin
Nuosjärven ja Prääsän kautta Petroskoihin, jossa matkan ensimmäinen yö
vietettiin legendaarisessa Pohjola-hotellissa.
2. päivä
Aamiaisen ja kiertoajelun jälkeen
matka jatkui pohjoisen suuntaan Äänisen länsirannalla sijaitsevaan
Kontupohjan kaupunkiin. Tutustumiskohteena siellä oli 1774 rakennettu
ortodoksinen Neitsyt Marialle pyhitetty pyöröhirsikirkko. Kirkko
sijaitsee suuren paperitehdas-kombinaatin eteläpuolella,
Kontupohjanlahden itärannalla.
Matkaa pohjoisen suuntaan jatkettaessa poikettiin Kivatsun luonnonsuojelualueella Sunajoessa sijaitsevalle Kivatsun putoukselle, jonka putouskorkeus 10,7 m on toiseksi korkein tasankovesiputous Euroopan alueella Reinin jälkeen. Putoukselta jatkettiin Hirvaksen (sota-aikana lentokenttä) kautta Äänisen pohjoiskärjessä sijaitsevaan Karhumäkeen ja edelleen Pindushin kautta Sandarmohin alueelle Äänisen itäpuolella. Sandarmoh on Stalinin vainojen uhrien teloitus- ja hautapaikka, joka löydettiin 1997. Se on noin 7,5 ha laajuinen mäntymetsikkö, jossa on 236 neliskulmaista joukkohautaa. Alueen paikka ja hiljaisuus olivat erittäin puhutteleva kokemus, jota ainoastaan valtavat hyttysparvet häiritsivät.
Vas. Kivatsun koski. Kuva Paavo Immonen. Oik. Näkymä Sandarmohin hautausmaalta. Kuva Keijo Koukku.
Alueella nautittiin kenttälounas,
josta riitti tarjottavaa myös Keski-Suomesta yllättäen saapuneille
matkalaisille. Heidän kanssaan vaihdettiin matkakokemuksia ja pidettiin
hauskat arpajaiset. Niiden jälkeen palattiin takaisin Karhumäkeen
jatkaen matkaa pohjoisen suuntaan Maaselän, Segezhan ja Belomorskin
(suomalaisittain Sorokka) kautta Vienan Kemiin, jossa majoitus oli
Kuzova-hotellissa.
3. päivä
Aamulla ei muisteltu edellisten
matkapäivien paikoin yksitoikkoisia ja heikkokuntoisia tieosuuksia, vaan
kaikki odottivat jännittyneinä Papinsaaren laivalaivalaiturilla retkeä
matkan pääkohteeseen, Solovetskin luostarisaareen. Rantautumisen jälkeen
matkalaisilla oli mahdollisuus omaehtoiseen käyskentelyyn saarella
sillä aikaa kun opas hankki lippuja luostariin ja varmisti ravintolasta
lounasaikaa.
Vas. Matkalaiset Papinsaaren laivalaiturilla. Oik. Solovetskin rantamaisemaa. Kuvat Paavo Immonen.
Ryhmän pukeuduttua asiallisesti
luostariin menoa varten saatiin lupa astua pääportista luostarin
pihalle, missä opas kertoi luostarin historian vaiheista. Perimätiedon
mukaan luostarin perustivat pyhittäjäisät Herman, Savvati ja Zosima.
Valamosta tullut Savvati asettui viettämään erakkoelämää Solovetskiin
yhdessä Hermanin kanssa. Savvatin kuoleman jälkeen saarelle saapunut
Zosima näki näyssä, että ilmassa oli suuri ihana kirkko. Tästä hän
ymmärsi, että saarelle oli kerran nouseva luostari. Munkit aloittivat
kilvoittelunsa erakkoina erämaassa, mutta alueelle alkoi saapua muitakin
kilvoittelijoita ja niin luostari syntyi vähitellen näiden erämaaisien
ympärille. Luostarin perustamisvuodeksi katsotaan 1436. Luostarissa oli
1600-luvulla noin 350 munkkia, 600 – 700 palvelusväkeen kuuluvaa ja
lisäksi käsityöläisiä ja talonpoikia. Luostari laajensi tsaarien ja
muiden mahtimiesten avulla nopeasti maa-alueitaan ja omaisuuttaan.
Solovetskin luostarin liiketoiminta oli 1600-luvulla varsin laajaa.
Luostari omisti 54 suolatehdasta, lisäksi sillä oli kalastuksen ohella
kiilleliuske-, rautaruukki- ja helmituotantoa.
Vas. Solovetskin luostari. Oik. Matkalaiset ryhmäkuvassa Solovetskissä. Kuvat Kirsti Sälli.
1500-luvulta lähtien luostari toimi
eräänlaisena yksityisvaltiuden ja ortodoksisen kirkon vastustajien
karkoituspaikkana ja samalla kuitenkin venäläisen kristillisyyden
keskuksena pohjoisessa. Vuosina 1668 – 1676 Solovetskin munkit tukivat
kirkon kannalta katsottuna kapinallisia vanhauskoisia ja sen seurauksena
koko veljestö uusittiin. Lähes kaikki entiset munkit – neljäätoista
lukuun ottamatta – joko surmattiin tai karkotettiin ja otettiin tilalle
uusia.
Jo 1920- ja 1930-luvuilla
luostarista tuli yksi Neuvostoliiton ensimmäisistä pahan maineen
saavuttaneista pakkoleirikeskuksista. Luostarisaarelle kuljetettiin 400
000 aatelista, älymystön edustajaa tai muutoin toisinajattelijaa. Heistä
noin 30 000 surmattiin saarella ja osa kuoli Stalinin kanavan
rakennustöissä mantereen puolella. Pakkoleiriläiset työskentelivät
ankarissa olosuhteissa puusavotoilla, joissa työ oli sekä vaarallista
että erittäin raskasta ja epäterveellistä tällaisiin olosuhteisiin ja
tällaiseen työhön tottumattomille.
Vas. Kilipukit ovat tuttu näky Solovetskissa. Kuva Keijo Koukku. Oik. Luostarin hyvin hoidettu kasvimaa. Kuva Kirsti Sälli.
Solovetskin luostari on nykyään
jälleen toiminnassa, vaikka se samalla on myös historiallinen ja
kulttuurinen museo. Luostarissa toimii pieni veljestö, joka ylläpitää ja
uudelleen rakentaa luostaria. Solovetski on ollut vuodesta 1992 lähtien
UNESCO:n maailmanperintökohteiden listalla.
Paluumatkalla Vienan Kemiin auringon
valo kimmelsi Vienanmeren laineilla ja melko pian rannasta lähdön
jälkeen kannelta kuului huuto: ”Tuolla näkyy maitovalas ja toinen on
pienen matkan päässä, kiikarilla näkyy hyppiminen hyvin!” Siellä niitä
valkoisia maitovalaita oli pian paljain silmin nähtävissä. Päivän matka
oli kruunattu maitovalaiden näkemisellä!
4. päivä
Nyt matkattiin Vienan Kemistä
länteen kohti Uhtuaa, nykyistä Kalevalaa. Matkalla pysähdyttiin
ostoksille pieneen Kepan kylään. Täältä matka jatkui saaressa
sijaitsevaan Haikolaan, joka on itäisimpiä runokyliä Vienassa ja samalla
hyvin säilynyt kyläkokonaisuus. Rakennuskanta on kokonaisuudessaan
vanhan perinteen mukaista ja hyvin maisemaan soveltuvaa. Haikolassa
tarjottiin kahvit Miihkali Stepanovin ja hänen vaimonsa Olgan kodissa,
jossa matkalaisille kerrottiin vesien ympäröimän kauniin Haikolan kylän
historiasta. Vanhalta nimeltään kylä on Jouhkola varhaisimman nimeltä
tunnetun asukkaan mukaan. Neuvostoliiton aikana kylä autioitettiin
perspektiivittömänä, mutta nykyisin kylässä on kesäisin paljon toimintaa
ja ainakin osittain asuttu. Miihkali Stepanovin isä, Karjalan
kansankirjailija Ortjo Stepanov, on varmasti viime vuosisadan tunnetuin
haikolalainen. Ortjo Stepanov kuoli vuonna 1998 ja hänet on
testamenttinsa mukaisesti haudattu Haikolan itälaidalla sijaitsevaan
komeaan kalmismaahan.
Vas. Uudisrakennus Haikolasta. Oik. Ortjo Stepanovin hauta Haikolan kalmismaassa. Kuvat Paavo Immonen.
Haikolasta siirryttiin lounaalle
Kalevalaan. Kesken ruokailun matkalaiset yllätti paikallinen nuori mies
tarjoamalla koko seurueelle ruokasnapsit esikoislapsensa syntymän
johdosta. Onnellinen isä otti mielellään vastaan hänelle kerätyt
lahjarahat. Tauon jälkeen matka jatkui Kis-Kis kukkuloille ja sieltä
Eldankajärven ohitse Vuonniseen, jota pidetään Vienan merkittävimpänä
runokylänä ja jonka maisemat kuuluvat Vienan Karjalan kauneimpiin.
Vuonnisesta matka jatkui kohti etelää Vuokkiniemen, Tollonjoen ja
erittäin ruman Kajalan Pelletin alueen kautta Kostamukseen, jossa
majoitus oli järjestetty Lomakylä Fregattiin. Alueen suuressa
vierasmajassa vietettiin viimeistä iltaa yhteislaulun merkeissä.
5. päivä
Viimeinen päivä aloitettiin
tutustumiskierroksella Kostamuksen kaupunkiin ja myymälöiden avauduttua
siirryttiin ostosten tekoon. Rajan ylittäminen Vartiuksen raja-asemalla
sujui joustavasti. Kotimatkaa jatkettiin hyvillä mielin monia antoisia
ja mukavia kokemuksia rikkaampina. Kuhmossa vielä pysähdyttiin
nauttimaan Kaitsun valmistama kenttälounas kahveineen. Kiitosten ja
halausten jälkeen matka jatkui kohti kotimaisemia.
Paavo Immosen arkistoista löytyi vielä esite, josta on nähtävissä matkareitti kokonaisuudessaan.
Tarina on kirjoitettu Maija Närhin ja Riitta Pakarisen antamien matkakuvausten perusteella
Lisää kuvia tältä matkalta löytyy gallerian albumista ”Seuran matkat ja retket”.
