Voin hyvin kuvitella, että Hytinvaaran laella seisoja on aikoinaan nähnyt ”melkein koko Pälkjärven pienen pitäjän” kuten sanonta kuuluu. Näkyyhän sieltä vieläkin aina Ilmakanvuorelle saakka, mutta Jänisjärveä ei katse enää tavoita sinisininä siintelevien metsien lomasta.
Sadepilvet olivat roikkuneet yllämme koko aamupäivän, nyt ne päättivät kastella Hytinvaaralle ryhmittyneen neljän hengen seurueemme. Olimme jalkautuneet autosta Pälkjärven kirkonportaiden kupeella ja vaeltaneet hiljalleen rinnettä ylös Kivisten entiseen pihapiiriin Matti Kivisen pojantyttären Raili Heinaron vanavedessä.
Vas. Tie Hytinvaaralle kirkonraunioiden kohdalla. Kuva Lissu Kaivolehto (17.5.2015). Hytinvaaran komeat maisemat kuvattuna joskus 1915-1925. Kuva Pohjois-Karjalan museon kokoelmista.
Raililla ei ollut enää tarkkaa muistikuvaa missä mikäkin rakennus oli aikoinaan sijainnut, ainoastaan tallin paikka oli itsestään selvyys, olivathan sen kiviseinämät vielä pystyssä.
Raililla oli mukanaan vanhoja valokuvia joissa siististi pukeutuneet ihmiset olivat ryhmittyneet pihlajan katveeseen päiväkahville. Pöytää peitti paksu, kotikutoinen pellavaliina ja kahvikupit olivat aitoa porsliinia. Mietimme, mikä olisi ollut tuon kuvan ottamispaikka, mutta pihlajaryhmiä oli nyt jo niin paljon, että vaikea sitä oli enää sanoa.
Hiljennyimme hetkeksi kuuntelemaan riemuisaa lintukonserttoa. Kuului monenlaista liverrystä ja taustalla kukkui oikein käkien kuoro. Kun lähetimme virkistystauolla terveisemme menneille sukupolville, jostain pusikoituneelta pellolta kuului vastaukseksi ruisrääkän matala narahdus.
Olimme poikenneet tulomatkalla Wanhan Wärtsilän toripäivillä katsastamassa josko saisimme sieltä kukantaimia haudalle vietäväksi. Tori kylpi kyllä väriloistossa, mutta kukat olivat venäläisten suosimia muovikukkia. Eräällä myyjällä oli yrttien seassa hentoa punalehtistä kasvia, jota hän esitteli petuuniaksi. Nyt kuitenkin keksimme, että Hytinvaaran kukkiva kullero olisi hautakukaksikin sopiva kasvi.
Vas. Riitta Pakarinen, Raili Heinaro ja Maija Närhi Kivisten pihapiirissä Hytinvaaralla 27.5.2015. Kuva Erkki Närhi. Oik. Kulleroita kirkonportaiden edustalla valkovuokkomatkan aikaan. Kuva Lissu Kaivolehto
Närhen Maija kävi tuumasta toimeen niin topakasti, että kuokastakin katkesi varsi kaivasmisrytäkässä. Mäeltä laskeutuessamme Raili kertoi, että Kivisten tila tunnettiin aikoinaan Ylähovina. Raili itse asui lapsuudessaan Alahovissa ja oli kaksitoistavuotias kun sieltä oli lähdettävä viimeisen kerran.
Emme olleet ainoita Pälkjärven (nykyisin Puikkola) hautausmaalla liikkujia. Muovikukat olivat kulkeutuneet Wärtsilästä tai jostain muualta aidatuille venäläisten leposijoille. Juttelimmekin muutamien kunnostuspuuhissa olevien naisten kanssa, osasivat ymmärrettävästi suomea. Myös Alahovin entisillä pelloilla näkyi kylvöpuuhissa olevia naisia. Siellä on nyt siirtolapuutarhan tyyppisiä palstoja.
Kun me naiset keskityimme haudoilla hääräämiseen, Närhen Erkki kiersi aluetta ja tarkasteli minkälaisia kunnostustarpeita suomalaisten haudoilla olisi. Hän löysikin viisi kaadettua hautakiveä, joiden nostoon tarvitaan vahvaa talkooporukkaa.
Kun Raili putsasi mumminsa Miinan sekä äitinsä puoleisten sukulaisten hautakiviä, Maija kyykki maassa varresta irronneella kuokanterällä kuokkien. Kulleron istutimme Railin nuorena kuolleen isoäidin, Miina Kivisen hautapaaden eteen. Wärtsilästä ostetut punalehtiset petuuniat päätyivät Niemisten haudoille.
Vas. Pälkjärven valkovuokkoja. Kuva Lissu Kaivolehto. Oik. Raili on saanut urakkansa valmiiksi ja lopputulos näyttää hyvältä. Kuva Erkki Närhi.
Sadekuuro oli hellittänyt jo aikoja sitten ja niinpä auringonvalo siivilöityi nyt kauniisti lehvitöjen lomasta. Valkovuokot olivat pöyhtyneet sitten helatorstain jälkeisen valkovuokkomatkamme, hautausmaakin oli niitä tulvillaan.
Kun palasimme autolle tientäyteisen rapakon reunoja kaarrellen, tuumimme, että maassa maan tavalla. Jos ummistaa silmänsä luonnossa lojuvalta roskalta ja roinalta voi keskittää huomionsa puron partaalla keltaisena kukkiviin rentukkamättäisiin.
