Elettiin elokuuta 1944 ja sotatorvet
olivat soineet jo kesäkuusta alkaen eri rintamilla. Pitkät
evakkokuormastot olivat jo vaeltaneet yli kaksi kuukautta Karjalan
pölyisiä maanteitä, karjalainen kansa oli liikekannalla. Oli koettu
Elisenvaaran paljon siviiliuhreja vaatineet pommitukset kun venäläiset
ilmavoimillaan tuhosivat täyteen lastatun evakkojunan Elisenvaaran
asemalle. Pommitus, josta vaiettiin viralliselta taholta vuosikausia
sodan jälkeen.
Anna Sarlundin äiti Elisabeth lähtee evakkoon Raudusta
Myös
Anna Sarlundin kotiväellä tuli niin sanottu äkkilähtö kesäkuussa heti
suurhyökkäyksen alettua. Aikaa annettiin 20 minuuttia ja sen jälkeen
maantielle ja matkalle kohti jotain….. Lähtö oli niin kipakka, että
mummolta jäivät leivät uuniin ja niin vihollisille jäi uunituoretta
leipää. Vanhalle rajalle ei ollut matkaa kuin kuusi kilometriä ja
kauaako vihollinen käytti aikaa siihen. Evakkokansan seuraava
koettelemus antoi vielä hetken aikaa odottaa itseään. Evakkokansa tuli
Petäjäveden asemalle ja kuinka ollakaan vihollisen lentokoneet
havaitsivat ihmismassan, ei muuta kuin pommiluukut auki ja pommit
evakkojen niskaan. Tappioita tuli ja mummo-vainaa kertoi tapauksesta
kun nuori tyttö huutaa ja itkee äitiään, äiti on vähän matkan päässä
kuolleena kolmena kappaleena, eikä tämä ollut ainoa tapaus.
Kolmevuotias Eeva-Liisa evakuoidaan Pälksaaresta Rantasalmelle
Mutta
joka tapauksessa heidän evakkotiensä päätepysäkki oli Rantasalmi
Savossa, josta käsin mummo eli Anna-äidin äiti kävi noutamassa Anna ja
Noa Sarlundin tyttären, Eeva-Liisan, Rantasalmelle siksi aikaa kun
pälksaarelaisten kohtalonkirjat oli kirjoitettu. Mutta ennen kuin mummo
ja Eeva-Liisa pääsivät Rantasalmelle, kohtalo oli vielä järjestänyt
heille yhden koettelemuksen. Tuli ilmoitus ilmahälytyksestä Pieksämäen
ratapihalla oleviin juniin, joista yksi oli mummon ja Eeva-Liisan juna.
Ei muuta kuin junat tyhjäksi ja sassiin, mummo ja Eeva-Liisa eivät
hädissään keksineet muuta kuin mennä junan alle ratakiskojen väliin
piiloon, pahimpaan mahdolliseen paikkaan kun ratapiha oli nimenomaan
pommituskohde. Onneksi ilmahälytys oli aiheeton ja tilanne
normalisoitui. Ja niin tämäkin matka päättyi onnellisesti Rantasalmen
evakkokotiin myös Eeva-Liisan osalta. Evakkokodissa asuivat Eeva-Liisan
lisäksi Elisabet-mummo, Maria-täti ja Aleksanteri-eno.
Eeva-Liisa vaunuissaan jättämässä jäähyväisiä kotimäelleen Pälksaaressa.
Nyt
jälkeenpäin ja vielä kun äiti on jo siellä, missä evakot eivät enää
vaella, niin täytyy ihmetellä sitä lujuutta, millä hän taakkansa
kantoi. Äiti joutui luovuttamaan kolmevuotiaan tyttärensä evakkoon
toisaalle olosuhteiden pakosta. Oma lähtö evakkotielle oli aivan kulman
takana, aikaa oli vain syyskuun 19. päivään 1944 asti. Ympäröivä
maailma oli siinä mallissa niin kuin kaikki hajoaisi käsiin, mutta kuin
ihmeen avulla siitäkin selvittiin. Eikä kulunut montaakaan päivään kun
Anna-äiti Pertti-poikansa kanssa liittyi kahden hevosen voimin evakkojen
loputtoman pitkiin jonoihin, kun viimeisiä luovutetun Karjalan alueita
tyhjennettiin.
Tiet yhtyvät jälleen
Noa
Sarlund oli syksyllä 1945 ostanut Matinlauri-nimisen tilan Vaasan
kaupungilta vapaalla kaupalla eikä pika-asutuksen kautta. Talo oli
taiteilija Vilho Lammen kotitalo ja varsin kookas, kokonaispinta-ala yli
500 hehtaaria, jota tähän aikaan ei myyty yhdelle. Näin ollen Anna ja
Noa Sarlundin lisäksi Elisabet-mummo ja Maria-sisko sekä
Aleksanteri-veli ostivat toisen osuuden ja kolmannen osuuden osti Annan
Helena-niminen sisko eli Matinlauri jaettiin kolmeen osaan.
Keväällä
1946 Elisabet-mummo ja muut, myös Eeva-Liisa, muuttivat Liminkaan.
Lähes kaksi vuotta oli kulunut siitä kun Eeva-Liisa edellisen kerran
käveli äitinsä ja isänsä pihamaalla. Elisabet-mummo ja Maria-täti sekä
Aleksanteri-eno olivat pitäneet Eeva-Liisasta niin hyvän huolen, että
hän oli unohtanut jo entisen kotoväkensä ja tästähän sitten sikisi
siemenet tähänkin kirjoitukseen.
Matinlauri-tilan päärakennus Limingassa.
Äidin ja tyttären kohtaaminen
Äidin
ja tyttären kohtaaminen yli 1,5 vuoden eron jälkeen oli iloinen
tapahtuma ainakin äidille. Olihan se tyttärellekin, mutta luonnonvoimat
olivat tehneet työtään. Eeva-Liisa oli evakkoon lähtiessään
kolmevuotias ja palatessaan vanhempiensa luokse hän oli melkein viisi.
Hän oli ollut isoäitinsä ja tätinsä sekä enonsa luona hyvässä hoidossa,
entinen kotoväki oli jäänyt kaukaiseksi asiaksi ja kun ottaa huomioon
kolmevuotiaan muistin kantavuuden ajan suhteen, niin katastrofin
ainekset olivatkin kasassa.
Tapahtui niin, että äidin ja
tyttären kohdatessa ensi tapaamisen jälkeen, Eeva-Liisa puhutteli
äitiään tädiksi. Vaikutus oli kuin olisi pommi räjähtänyt, äiti
järkyttyi. Oma tytär sanoo tädiksi! Tähän oli tullut tiukka vastaus,
että minä en ole täti vaan sinun äitisi. Isomman tunnekuohun mentyä
äidillä jäi varmaan paljon mietittävää. Lohtuna asiassa oli, että
jatkossakin asuimme saman rakennuksen piirissä, joten ero ei ollut kovin
äkkinäinen. Ero realisoitui vasta 1949 kun Noa ja Anna kokosivat
pesueen ja tavarat kasaan ja muutimme Pirkkalaan Tampereen kylkeen.
Kannattaa
tässä kohtaa palata takaisin elokuun 1944 Pälksaareen. Kun oli tullut
selväksi, että evakkoon on lähdettävä, niin äiti Anna oli raskaiden
päätösten edessä. Oma evakuointi oli suoritettava, seitsemänvuotias
Pertti-poika pystyi ajamaan toista hevosta mutta kolmevuotiaan tyttären
mukana kuljettaminen olisi ollut epäinhimillinen ja lähes mahdoton
tehtävä kun samanaikaisesti äiti oli raskaana ja odotti kaksosia, tosin
tätä hän ei vielä tiennyt. Lohtuna asiassa oli, että isoäidin, tädin ja
enon luona Eeva-Liisa olisi turvassa ja hyvän huolenpidon kohteena ja
näin myös tapahtui.
Vasta vuosien kuluttua asiakokonaisuus
valkeni itsellenikin erinäisissä keskusteluissa sisareni kanssa,
viimeksi 30.3.2014. Valkeni myös, miksi mummo, täti ja eno olivat
Eeva-Liisalle läheisemmät kuin muille. Heidän evakkotien päätepysäkki
on Limingan hautausmaalla, ei muuta kuin kevyet mullat heille.
Eikö kaikki ollutkaan kunnossa, vaikka maassa oli rauha ja ihmisillä hyvä tahto?
Ei
ollut, joudun referoimaan hajanaisesti eräitä keskusteluja sisareni
kanssa. Nostan sisarelleni hattua, hän ei jättänyt asian tunnepuolta
keskeneräiseksi. Eeva-Liisa kertoi keskustelleensa yli 40-vuotiaana
asian auki äitinsä kanssa. Tämä keskustelu on ollut heidän
kahdenkeskinen ja hyvä niin. Mutta joitakin näkökohtia ja tuntemuksia
on jäänyt myös muiden korville. Asiassa on kaksi selvää lohkoa, traumat
ja syyllisyyden tunteet.
Traumat
Tapaus
jätti Eeva-Liisalle traumaattisen tunteen, joka vaivasi vuosikausia ja
painoi mieltä. Todella hieno asia tämä hänen keskustelunsa äitinsä
kanssa asian avaamiseksi, ei pelkästään Eeva-Liisan kannalta. Vähintään
yhtä tärkeätä se oli äidin kannalta. Osoittautui, että äidin
traumaattisuus oli syvempi kuin Eeva-Liisa olisi ikinä uskonut.
Keskustelu kevensi vanhenevan ihmisen henkistä taakkaa ja varmasti tämän
asian aukeaminen auttoi myös Eeva-Liisaa saamaan mielen painumat
takaisin.
Syyllisyyden tunteet
Yleensä on
näin, että syyllisyyksistä ei puhuta mutta ei niistä tahdo päästä
eroonkaan. Yksi sana, täti, aiheutti melkoisen myllerryksen ainakin
kahden ihmisen elämässä. Tädiksi nimittäminen antoi syyllisyyden
tunteen myös Eeva-Liisalle, vaikka eihän pieni lapsi osaa erotella
sanavivahteita ja sanavalintoja. Mutta äidille tädiksi nimittäminen
oman lapsen suusta oli järkytys, joka toi syyllisyyden tunteet pintaan.
Oman
lapsen luovuttaminen, vaikka vähäksi aikaa, toi syyllisyyden tunteen
pintaan, joka oli syvempi kuin osattiin odottaa. Eikä sitä poista se,
että olot olivat poikkeukselliset ja lapsi oli hyvässä hoidossa ja
turvassa. Se otti koville tunnustaa, että lapsi oli kasvanut irti
vanhemmistaan eikä tajunnut vanhempiensa olemassaoloa. No, asia lieveni
ajan oloon mutta lopullisesti tapauksen kannet sai panna kiinni kun
Eeva-Liisa oli keskustellut ja käynyt asian läpi äitinsä kanssa.
Onko yleisellä tasolla tutkittu ja selvitetty erinäisten traumojen ja syyllisyyden tuntojen vaikutusta evakkojen elämässä?
En
ihan helpolla usko, että Anna-äiti ja Eeva-Liisa ovat ainoita
tapauksia. On vain niin, että me seitsemänkymppiset ja vanhemmat olemme
eläneet nämä ajat ja muistamme joitain.
Niin kuin aiemmin
totesin, niin syyllisyyksistä ei puhuta. Ei evakkoon lähteminen
tarkoita pelkästään sitä, että laitetaan kamat kasaan ja matkaan niin
kuin nykykielellä helposti sanotaan. Siihen liittyy paljon sellaista,
mikä on hajutonta ja mautonta eikä aina näy pintaankaan, mutta sitä vaan
on.
Jutun kuvat Pertti Sarlundin kokoelmista.
