Elettiinpä ennenkin vaikk’ ojan taka oltiin, ojast’ oltta ryypättiin ja…
Otsikko on lainausta Aleksis Kiven
teoksesta ajalta, jolloin elettiin lähes luontaisvarataloutta. Jotta
tämä juttu ei lankea historian syövereihin niin rajaan sen alkavaksi
1920 vaiheilta ja osaltaan Pälkjärvi/Pälksaari-henkiseksi, onhan se
kuitenkin osa Suomea.
Mutta eihän Pälkjärvi enää 1920-luvulla
ollut mikään ojan takamaa, se oli kehittyvä talouskeskus. Pitäjän läpi
kulki Joensuu – Sortavala maantie ja rautatie, Wärtsilässä
naapurikunnassa oli rautatehdas ja tämä oli tuonut Pälkjärvelle myös
suuria kartanoita alustalaisineen. Oli koululaitos kansakouluineen, oli
kauppa, pankki, poliisi, kunnantalo jne. kaikki normaalit kunnan
tykötarpeet kirkonkylineen.
Ei ollut nykymuodossa sosiaalista mediaa, älypuhelinta, televisiota jne.
Onneksi
lukutaito oli lähes jokaisella, ei kuitenkaan ihan kaikilla. Isäni Noa
August kertoi kuinka he yhdessä veljensä Aaro Matiaksen kanssa keväisin
kävivät hevosella kärrypelissä myymässä kaloja Pälkjärvellä ja
lähipitäjissa, eräästä talovierailusta oli jäänyt mieleen juttu.
Kalakauppiaat astuivat sisälle pirtin puolelle, missä talonväki piti
taukoa työkiireidensä keskellä. Osa luki lehteä, osa hörppi kahvia ja
harjoitti muuten vaan sivistynyttä seurustelua. Talon vanha isäntä luki
lehteä kiikkutuolissa hyvin arvokkaan näköisenä ja loihe lausumaan:
”Kyllä on Atlantilla ollut kova myrsky kun laivatkin ovat nurinpäin,
mastot alaspäin.” Jos oli pirtissä ollut rauha siihen asti, niin sitten
ei enää ollut kun eräs nuori renkipoika rohkeni huomauttaa, että
vanhalla isännällä on lehti väärin päin. Sitä ei olisi pitänyt sanoa,
nämä nuoret nenäkkäät pojan klopit ovat aina venkoilemassa vanhemmille
ihmisille. Nämä tällaiset yhteiset hetket muodostivat sen ajan
sosiaalisen median.
Suullista viestintää
Tätä
toimintaa edustivat parhaiten talosta taloon kiertävät käsityöläiset,
suutarit, ompelijat ja kehittyneissä maataloissa tarkastuskarjakot.
Uskokaa tai älkää mutta jalattomalla on uskomaton nopeus, nopeimmat
tiesivät jo ennen kuin mitään oli edes tapahtunut. Se oli sitä
suullista viestintää ja sen kulta-aikaa.
Katselutoimintaakin oli
Useimmiten lauantaisin kun oli
sauna-aika. Ilmeisesti se olisi stripteasen esivaiheita kun isännät ja
emännät riisuuntuivat saunaan menoa varten ja muu väki perässä. Tähän
aikaan liittyy eräs pohdintaa aiheuttanut seikka, miksi sen ajan piiat
eivät saaneet kovinkaan paljoa yksinäisiä, isättömiä lapsia? Eräs
selitys ilmiölle on ilmeisesti kun saunasta tultiin, laitettiin
rohtimista kudottu yöpaita päälle. Jos ihmisen kehossa esiintyi jossain
päin kutinaa niin kun tällä karkealla ja vähän piikikkäälläkin
rohdinkankaalla raapaisi niin kaikki kutinat katosivat. Mene ja tiedä
mutta onpahan selitys selitysten joukossa.
Kasvatustoimintaakin oli
Vaikka koululaitos jo oli ja koulua myös
käytiin mutta kotikasvatus oli kuitenkin se selkäranka, vanhemmat eivät
työntäneet kersojen kasvatusta koulun niskoille vaan useinkin oli niin,
että isää viisaampaa ei ole vielä edes syntynytkään.
Ja ennen
kaikkea kasvatustoiminnassa oli aitoa luomua eli kasvatusväline vitsa
oli aitoa luomua, koivuinen vitsa oli aitoa puuta eikä mikään muovinen
jäljitelmä. Tätä tuki sen aikaisen kasvatuksen periaate; joka vitsaa
säästää, se lastaan vihaa.
Ihminen ei elä ainoastaan leivästä vaan aikuisetkin tarvitsivat kevennystä
Oli
monenlaista harrastetoimintaa ja monenlaisia mahdollisuuksia tarjosivat
erinäiset vapaata kansansivistystyötä harjoittavat järjestöt useinkin
yhdistysmuotoisena toimintana.
Laajimmalle oli levinnyt tanssien
järjestäminen, oli ohjelmallisia iltamia, oli tansseja ja sokerina
pohjalla maaseudulla nurkkatanssit. Toisin sanoen kun jostain
keksittiin soittaja niin jonkun talon pirtti tai riihi toimi
tanssisalina. Kutsu kulki suusta suuhun viestintänä, tällä tavoin myös
vähän karsittiin osallistujia. Jokainen toi mukanaan omat tarjoilut.
Kuinkahan monen suomalaisen suku on alkanut nurkkatanssi ympäristöstä,
kyselkääs vähän vanhemmalta väeltä.
Kirkkokin änkesi juhliin mukaan
Joka
vuotiset kinkerit olivat kiertävänä kyläkunnittain ja olihan niissä
jonkinlainen muodollinen kuulustelu hengen asioiden ymmärtämisestä.
Kirkon seurue liikkui useimmiten kokoonpanossa kirkkoherra, kappalainen
ja lukkari. Tästähän on ainakin yksi kiertävä juttu. Lukkari tuli
kinkeriretkeltä kotiin ja kertoili kotoväelle näkemäänsä ja
kuulemaansa. Lukkari kertoili jotain näkemäänsä kommellusta ja raportoi
kotoväelle; ”kyllä me papit sitten naurettiin.” Jäipähän kansalle
jotain mieleen.
Pälkjärvi-sidonnaisuuksia
Nämä
tämän laatuiset asiat eivät olleet mitenkään Pälkjärvi-sidonnaisia vaan
hyvin yleisiä ympäri Suomenmaan pienillä vivahde-eroilla maustettuina.
Mutta se, mikä on Pälkjärvi-sidoinnaista, on se, että Pälkjärvi oli
pieni pitäjä ja sen asukkaat joutuivat hakemaan elantoaan vähän
laajemmaltakin alueelta. Lähinnä Wärtsilän rautatehdas oli työllistäjä,
mutta suuremmat työt olivat kuitenkin Jänisjärven itäpuolella
sijaitsevat Suojärven metsätyömaat, niihin sisältyivät myös Suistamo,
Salmi ja Ilomantsi. Siihen aikaan näitä seutuja sanottiin Suomen
Kanadaksi. Tänne myös pälkjärveläisiä suunnisti leivän tienaamiseen.
Talolliset olivat yleensä hevostensa kanssa ja talottomat kulkivat usein
jätkäporukoissa työmaalta toiselle eri puolille Suomea.
Pesunkestävällä jätkällä koti oli useinkin leveälierisen hatun alla ja siinä mihin repun sattui laskemaan.
Jätkät saattoivat tuoda paikkakunnalle myös toisenlaista toimintaa.
Vuonna 1970 ilmestyi kirja Jätkät sen kun porskuttaa,
toimittaneet Timo Holtari, Pekka Laaksonen ja Urpo Vento. Lainaan
otteen kirjasta, kuinka jätkäporukkaa toi paikkakuntalaiselle
uudenlaisia kokemuksia. Ehkä joillakin oli jopa hauskaa.
Kortteeritalossa oli parinkymmenen
ikäinen poika, vähän näsäviisas ja kerskaileva tyyppi, narrattavakin
hiukan. Oli kasvattanut tukan jo pitkäksi. Me kävimme sunnuntain
tienoissa Suojärvellä eli Suvilahdessa juhlimassa ja palattiin takaisin
töihin. Olimme leikkauttaneet siellä tukankin lyhyeksi parturissa ja
ajattaneet parrankin. Poika ryhtyi tiedustelemaan: ”Millaista
on istua parturissa ja kuka se leikkaa tukkaa ja ajaa partaa? Ovatko ne
miehiä vai naisia? Paljonko lysti maksaa?” Selitimme pojalle, että
mukavaa se on, kun tyttö leikkaa, kampaa ja harjaa tukkaa, laittaa
siihen hiusvoiteet. Vielä mukavampaa on parranajo, kun tyttö silittelee
poskia ajon aikana, niin että sielua hivelee. Pahoittelimme kun meillä
ei ollut aikaa ottaa manikyyriä, se olisi pelin puhdistanut. Kerroimme
mitä tukanleikkuu ja parranajo maksaa. Manikyyrin selitimme tulevan
kalliimmaksi lystiksi. Poika kertoi käyvänsä viikolla Suvilahdessa
puvun ostossa ja uhkasi samalla käydä parturissa ja kehui ottavansa myös
manikyyrin. Yllytimme häntä siihen. Kaveri neuvoi vielä parturinkin,
mihin oli mentävä, että sai oikean manikyyrin. ”Kun leikkuutat tukan ja
ajatat parran, pyydä sitten manikyyri ja pihviparran kanssa, ne kuuluvat
yhteen. Pane se uusi puku päällesi, että olisit herrasmiehen näköinen,
niin paremmin palvelevat.” Poika lupasi tehdä niin. Se parturi oli
sellainen, että siinä sai kaikki halut sammutettua.
Poika oli
käynyt Suvilahdessa. Tapasimme hänet parin viikon päästä iltamissa.
Olimme uiton mukana siirtyneet pois kylästä. Uusi puku oli ja tukkakin
leikattu. Kaveri tarjosi ryypyn pojalle, joka oli jo vähän puhetuulella
ennestäänkin, ja kysyi samalla:
– Miltäs se tuntui käydä parturissa, oliko mukavaa?
Poika rehvakkaasti selitti:
– Mukavaahan tuo oli sekin, mutta se manikyyri, se se vasta poikaa oli.
– Miten niin, tiedustelimme.
–
No kun ensin leikkasivat kynnet ja lakkasivat ja sitten sen partapihvin
kanssa istuttivat satiaiset, eikä niillä leikatuilla kynsillä pystynyt
niitä pois poimimaan.”
Tuskinpa tämä uittoporukka oli pälkjärveläisiä tai pälksaarelaisia, eiväthän he näin katalaa temppua olisi tehneet.
Tämä
Suvilahti-kuvaus on aitoa Suvilahtea, eihän se enää mitään korpea ollut
kun sinne oli tullut lännestä päin jo uusi rautatie.
Mutta mitä
näistä, nämä kaikkihan ovat jo historiaa eikä sen ajan kuvauksiakaan
löydä kuin joistakin pienipainoksisista kirjoista.
Hossan luonnonpuisto
Kun
ei ollut mahdollisuutta käydä nyky-Suvilahdessa niin täytyi tyytyä
kotimaiseen. Olen valinnut Hossan luonnospuiston Suomussalmelta syystä,
että nämä ovat sodan jälkeen parturoitu melko puhtaaksi suurilla
savotoilla. Paikka on vajaa 10 km Venäjän nykyrajasta. Kainuulaisilla
on muutoinkin omanlaisensa huumori, kun ajetaan Kontiomäestä Kuusamoon
niin tienvieressä viitta: Jumalisten kylä, arvaan syntyhistorian mutta
jääköön pohtimatta. Kuvan ottopaikka liittyy myös alueen
savottahistoriaan, muutaman kilometrin päässä on joessa mutka, joka on
saanut nimen: Hevonperseen mutka. Näiltä seuduilta löytyy myös monia
muita kummallisuuksia, täytyy vähän katsella.
Pertti Sarlund Suomussalmen Hossan luonnonpuistossa, pienen kosken ylittävältä sillalla. Kuva Ritva Sarlund
