Kun Anna Sarlund joutui hyppäämään suuriin saappaisiin
Osana sitä suurta projektia
Projektin nimi oli Karjalan tyhjennys ja
sen alkufanfaari oli puhallettu jo vuonna 1939 Neuvostoliiton ja Saksan
salaisessa sopimuksessa. Mutta tätähän eivät tienneet vielä silloin
Noa August eikä sen paremmin Anna Sarlund. Totuus paljastui vasta
vuosien kuluttua sotien päättymisestä. Mutta heidän roolinsa oli olla
omalta osaltaan mukana suuressa tapahtumavirrassa, jossa yksittäisellä
ihmisellä oli kusiaisen valtuudet, mutta virran mukana oli mentävä.
Yksittäisen ihmisen osalta voi täydellä syyllä sanoa kysymyksessä
olleen, selviytymistaistelu. Näitä selviytymistaistelijoita oli
Karjalan maassa silloin lähes puoli miljoonaa. Oli vähän vanhempaa ja
nuorempaakin akkaa, ukkoa ja pieniä ja vähän suurempia lapsia. Heidän
harteilleen jäi todellisuudessa luovutetun alueen tyhjentäminen,
työkuntoiset miehet olivat joko rintamilla tai kaatuneina paasien alla
kirkkomailla tai rikkiammuttuina sotasairaaloiden vuoteissa. Mutta
näitä vaikutuksia projektin perustajat eivät tulleet edes ajatelleeksi,
puhumattakaan vastuun ottamisesta.
Projektin asettaminen
Tapahtui sillä hetkellä kun
aseleposopimus allekirjoitettiin, jonka pohjalta välirauha julistettiin
alkavaksi 4.9.1944 ja luovutettava Pälksaaren alue oli oltava tyhjä
19.9.1944, jolloin evakkokuormastot aloittivat matkan teon tynkäsuomeen
uusille asuinsijoille. Voi sanoa, että aikaa oli todella vähän, vain 15
vuorokautta. On ehkä väärin puhua päivistä, sillä päiviä oli jatkettava
yöajalla.
Yksittäisen ihmisen Anna Sarlundin rooli
Näitä Annoja oli siihen aikaan
Karjalassa kymmeniä tuhansia mutta jatkossa keskityn lähinnä äitini Anna
Sarlundin tehtävän kuvaamiseen ja ymmärtämiseen. Elin seitsenvuotiaana
poikana tämän ajan äidin rinnalla aina muuttomatkaa myöten ja olen
tallentanut muistiini äitini kertomuksia, mutta kieltämättä kaipaisin
äitiäni tähän vierelleni kun kirjoitan tätä. Mutta äiti on jo siellä,
missä evakot tuskin vaeltavat. Eli omin avuin on pärjättävä mutta yritän
ujuttautua äidin rooliin ja unohtaa pikkupojan näkökulman.
Roolimiehitys ja henkilöresurssit
Päärooli jäi Anna-äidille, hän joutui
huolehtimaan seitsemänvuotiaasta Pertti-pojasta. Kaksivuotias Eeva-Liisa
lähti mummonsa kanssa heidän uusille asuinsijoille Rantasalmelle. Isä
Noa August oli saanut siirron Rukajärveltä sotasairaalaan palvelukseen
vuonna 1943 mutta sotasairaala evakuoitiin Raaheen syyskuun alussa, se
tiesi myös lähtöä Noa Augustille. Näin Anna-äiti jäi kahden
seitsenvuotiaan Pertti-pojan kanssa.
Vastoinkäymiset tulevat
harvoin yksin ja niin kävi myös Anna-äidin suhteen. Meillä oli aina
ollut koko välirauhan ajan venäläinen sotavanki töissä, mutta syyskuun
alussa vangit kerättiin takaisin leirille takaisin palautusta varten.
Irtonaista työvoimaa ei ollut saatavissa. Jos apua sattui olemaan
saatavissa, niin se oli naapuriapua. Siihen aikaan ihmisillä oli
sosiaalinen vastuu toisistaan ja jos vastavuoroista apua sai, niin
verottaja ei ollut käsi ojossa kuppaamassa niin kuin nykysäännösten
mukaan tapahtuisi.
Paradoksaalisinta oli, että meillä oli 70
sotavankia, eli meille perustettiin väliaikainen sotavankileiri mutta
heistä ei saanut enää apua talon töihin. Tai olihan niistä sen verran
apua, kun karjaa jouduttiin teurastamaan, niin tämä vankijoukko söi
kaikki teurasjätteet; päät, sorkat, sisäelimet ja luutkin kaluttiin
taatusti kaikista lihoista ja rustoista. Taisi siinä mennä nahatkin
osittain. Helpotti siinä mielessä, ettei tarvinnut kantaa mitään
jätetunkiolle. Toinen mieleen jäänyt kohta oli kun 19.9.1944, kun
venäläiset sotavangit menivät niissä luovutuspaikalle, kun taas
Anna-äiti ja Pertti-poika lähtivät hetken päästä kahdella hevosella
liittyen evakkokuormastoon.
Mitäpä siellä sitten piti tehdä?
Vähän muutakin kuin siivota talo
kahdesta paikkaa, sisältä ja ulkoa. Pääpiirteissään luettelo voisi olla
seuraava ja aikaa hoitaa homma oli 15 vuorokautta, 19.9.1944 oli
todellinen deadline, josta ei voinut keskustella. Viimeinen käsky oli,
että ikkunat tuli sulkea ja ovet laittaa lukkoon, avain oveen
ulkopuolelle. Sen verran on aina ollut vastavirtaan uimisen tahtoa,
että makuuhuoneen ikkunan jätin auki vaikka sillä ei ollutkaan mitään
merkitystä.
a) Viljat piti korjata pellolta ja puida sekä jyvät toimittaa kansanhuoltolaitokselle
b) Ylimääräinen karja tuli teurastaa ja lihat saattaa myös kansanhuoltolaitoksen hallintaan
c) Mukana seuraavat kotieläimet tulivat saattaa karjan kokoamispisteeseen, tässä tapauksessa paikka oli Pälksaaren pysäkki.
d) Mukaan otettavat maatalouskoneet ja muu kalusto oli saatettava kokoamispisteeseen, joka oli myös Pälksaaren pysäkki.
e) Hevosten vetämien kärryjen kunto tuli tarkistaa, korjata ja huoltaa
f) Hevoset tuli kengittää
g)
Hevosten vetämät muuttokuormat tuli kuormata eikä pitänyt unohtaa
hevosten tarvitsemaa ravintoa. Samoin ihmisten tarvitsema ravinto,
koska matkalla ei ollut täydennysmahdollisuuksia. Kärryihin pakattiin
myös arvokkaampi henkilökohtainen omaisuus, jota ei voinut laittaa
yhteiskuljetuksiin.
h) Vaatetus oli yksi keskeinen, olihan jo syksy
ja kesän lämpö oli muisto vain ja syksyn sateet olivat edessäpäin. Tämä
tultiin muistamaan viimeistään lokakuussa määränpäässä, Laihialla.
i) Lopuksi ei pitänyt unohtaa reipasta retkeilymieltä.
Miten tämä kaikki oli mahdollista?
En lähde enää kuvailemaan varsinaista evakkomatkaa, koska se on julkaistu Pälkjärveläinen 7/2013 lehdessä. Mieltäni on vuosikausia askarruttanut otsikoksi asettamani kysymys, kun ottaa mukaan sen ajan yhteiskunnan infrastruktuurin. Maantiet olivat mitä olivat, niissä valtaosassa olivat vielä lehmät olleet tieinsinööreinä. Rautatiet oli mitoitettu suhteellisen kevyelle kalustolle ja alhaisille kuormapainoille, verrattuna nykypäiviin, eivätkä junien nopeudet olleet päätä huimaavia. Vesitse voitiin lähinnä Saimaan ympäristössä hoitaa proomukuljetuksina.
Viestintäpuolella oli paljonkin
ongelmia, Pälksaaressa puhelimia löytyi lähinnä piirimielisairaalasta,
kauppias Vuorelta ja Pälksaaren pysäkiltä. Tiedossani ei ole
yksityistalouksia, joissa olisi ollut puhelin. Radioita oli, mutta ei
läheskään joka talossa. Viidakkorumpu oli toimivin tietoväylä, ihmiset
puhuivat vielä toisilleen. Evakuoinnin onnistumista on tarkasteltava
kahdesta suunnasta.
Yhteiskunnan virkaorganisaatio
Käsittää niin kuntien kuin valtion virkaorganisaatiot. Näiden toimivuus ratkaisi sen, että evakuointi saattoi tapahtua järjestyneesti ilman sekasortoa eikä evakkoteillä ollut sinne tänne harhailevia evakkokuormastoja. Yöpymis- ja lepopaikat olivat ennakolta suunniteltu tai ainakin sovittu. Heidän käytössään oli myös olemassa oleva kuljetus- ja viestintävälineistö sekä kanavat. Valtakunnan autokalusto oli suurelta osin puolustusvoimien käytössä, joten evakuoinnin onnistuminen oli pääosin hevosten varassa. Tämä osaltaan mahdollisti sen, että evakuointi onnistui, ilman hevosia juttu tuskin olisi onnistunut.
Evakuoitavien toiminta ja omatoimisuus
Mikä merkitys sillä oli koko
tynkäsuomelle ja ketkä sen tekivät? Tätä kysymystä ei koskaan ole
selvitetty eikä kovinkaan montaa tutkimusta ole asian tiimoilta väsätty
kokonaisvaltaisesti. Oma käsitykseni on, että evakuointi suoritettiin
pitkälti ilman työkuntoista miesväkeä ja osaa rintamalotista, joten
perheen äidit ja emännät joutuivat tosipaikan eteen. He saivat
pelastettua aineellisen omaisuuden ja he saivat tuotua tynkäsuomeen
kasvavan nuorison, joka seuraavassa sukupolvessa oli kaivattua työvoimaa
ns. hyvinvointi Suomen rakentamisessa. Evakuoitavien perheiden kohdalla
se perustui pitkälti perheen äitien omatoimisuuteen ja aloitekykyyn,
jota muiden yhteisöön kuuluvien työpanos vahvisti. Tämä päti niin
talollisiin että palkansaajien perhekuntiin, tilanteet vain olivat
erilaiset.
Omatoimisuus oli kova sana tuohon aikaan. Perheen isä
oli siellä jossain, jos edes oli enää olemassa. Perheen äiti joutui
tekemään päätökset omilta kantapäiltään ja useimmiten varsin niukkojen
tietojen vallitessa. Muistan oman äitini kohdalla asian niin, että kun
isä oli Raahessa, soittaa ei voinut ja kirje kestäisi iäisyyden, äiti
ajatteli joskus ääneen ja näin minäkin pääsin jyvälle asioista ja niistä
jopa keskusteltiin. Äiti ei ollut puhumatta salaamissyistä vaan hän ei
ikävillä asioilla halunnut stressata lasta ja lapsen levollisuutta,
stressiä sinänsä ei sanana tunnettu yleisesti.
Kasvu johtajuuteen
Kysymykseen, miten tämä kaikki oli
mahdollista, kätkee sisälleen varsinaisen selviytymistarinan, joka ei
kohdistu yhteen eikä kahteen henkilöön vaan kaikkiin evakuoitaviin
perheisiin ja heidän perhekohtaisiin rakenteisiin. Varsinaisiksi
”projektipäälliköiksi” nousivat perheiden äidit ja talojen emännät,
heidän harteilleen jäi luovutetun alueen tyhjentämisen toteutus niin
kuin kirjoituksen alussa totean.
Näin jälkeenpäin katsoen ja
miettien, miksi näistä perheen äideistä ja talon emännistä nousi näitä
aikansa mahtinaisia. Käsittääkseni kovin monissa oli kyky organisoida
toimintaa, kyky ajatella ja ymmärtää, mikä toiminnassa oli oleellista ja
mikä epäoleellista. Joku viisas on sanonut, että jokainen aika
kasvattaa omat johtajansa. Harvalla heistä oli opillinen koulutus
johtotehtäviin mutta oli taito ja tahto ratkaista ongelmat. Johtaminen
ei perustunut käskytykseen ja komentamiseen vaan kykyyn jakaa tehtäviä
ja vastuuta sekä myös vaatia tuloksia.
Samoin tämän sukupolven
ihmisiin liittyi aito oikeudenmukaisuus, joka toi sen arvostuksen ja
karisman, jota tarvittiin. Näitä johtajuusominaisuuksia löytyy
karjalaislähtöisten naisten parista moniakin normaalien elämän
toimintojen parista.
Lopuksi
Jossain sotilasjutussa sanottiin, että ei saa jäädä tuleen makaamaan. Omakohtaisena kokemuksena voin sanoa, että meidän perheen tasolla emme jääneet, mutta muistot ja kaipuu jäi, eikä niitä kukaan voi edes viedä pois. Jokainen meistä evakoista ja evakoiden jälkeläisistä koemme ne eri tavalla ja niin on hyvä.
Itselleni kaipuun piste tuli eteen kun
ensimmäisen kerran syksyn 1944 jälkeen seisoin vanhan kotipihan
kalliolla paikalla, josta lähdimme evakkoretkellemme. Kaipuun
päätepistettä voisin kuvata oheisella lainatulla ja mukaellulla
otteella. Runoilija Yrjö Jylhä kirjoittaa runossaan Hyvästi, Kirvesmäki: Sana Rauha, ja kuolleet rauhan sai – niin hiljaista, yksinäistä!
Lainaus
on ote ensimmäisestä säkeestä. Kirvesmäki ei ole Pälksaari mutta kun
korvaa sanan Kirvesmäki Pälksaarella niin tuo elävästi mieleen
Pälksaaren mäen, jonka harjalla oli talomme.
Vuonna 2002 kävin
ensimmäisen kerran mäellä paikalla, josta lähdimme äidin kanssa kahdella
hevosella evakkoreissuun. Rauha oli vallitseva, oli hiljaista ja
yksinäistä. Mieleen tulivat edelleen Jylhän sanat; sille tilini teen. Mieleni sai rauhan, seisoin merkittävällä paikalla; päivä oli tehnyt kierroksensa.
Muistojen pursi vie yli tumman veen. Kuva Pertti Sarlundin kokoelmasta
