Sivun otsikot:

Evakkoon 19.9.1944

Pertti Sarlund

KATASTROFI  LÄHELLÄ


Lähtötilanne

Olen aiemmassa kirjoituksessa kuvannut evakkoreissuamme melko kokonaisvaltaisesti, puuttumatta yksittäistapauksiin kovinkaan tarkasti vaikka niiden seuraukset olisivat voineet olla hyvinkin lähellä katastrofia.  Mutta senhän me opimme tietämään ja arvioimaan vasta hieman myöhemmin. Onneksi. Kerron erään episodin vähän ennen lähtöämme, joka liittyy hyvin oleellisesti otsikon sanomaan.

Valmistautuminen lähtöön

Deadline 19.9.1944 oli jo syöpynyt tulikirjaimin evakkoon lähtijöiden mieleen. Aikaa oli enää vähän ja siitäkin puolet kulunut.  Viljat, jotka yleensä kyettiin korjaamaan, oli puitu, ylimääräinen karja teurastettu, evakuoitavat koneet varustettu osoitteilla sekä muu mukaan otettava irtaimisto pakattu muuttolaatikoihin. Ylijäämätavarat tuhottiin suurelta osin ja meillä ainakin kaikki teurastusjätteet, kuten eläinten päät, sorkat ja sisälmykset venäläiset sotavangit söivät suurella mielihyvällä.

Piirimieli- ja sotasairaala oli evakuoitu joitakin päiviä ennen siviilien lähtöä.  Sotasairaala evakuoitiin Raaheen, koska Pohjois-Suomessa oli alkamassa suuri savotta, kun aseveli piti häätää asein pois Suomen rajojen ulkopuolelle. Isäni Noa August joutui siirtymään sotasairaalan mukana Raaheen, äitini kannalta juuri pahimpaan aikaan. 

Sama päti muihinkin yhteiskunnan toimintoihin, kunnan ja valtion toiminnot ja virastot lähtivät, osa oli viimeisten lähtijöiden joukossa.

Tyhjät evakuointivaunut, umpi- ja avovaunut oli tuotu Pälksaaren pysäkille, jonne osoitteistetut maatalouskoneet tuli saattaa.  Umpitilaa tarvitseva irtaimisto sijoitetaan umpivaunuihin, jokainen lähtijä sai tietyn kokoisen lattiatilan, johonka kukin sijoitti mukaan ottamansa irtaimiston.  Viljasäkkejä ei parantunut ottaa näihin vaunuihin kovinkaan suuria määriä, ne oli mieluummin sijoitettava hevosten vetämiin muuttokuormiin, jos mahtuivat.  Nälkä oli siihen aikaan yleinen ilmiö ja viljan arvo ymmärrettiin.

Anna-äidin tulikoe

Lähtö oli yhtä varmaa kuin auringon nousu joka aamu.  Anna-äiti oli yksin. Minä seitsemänvuotias pikkupoika en pystynyt auttamaan tavaroiden käsittelyssä ja apuväkeä ei saanut, koska sitä ei ollut.  Maatalouskoneet vietiin yhteiskuljetuksena vaunuihin mutta irtaimiston niin umpivaunuihin kuin muuttokuormiin jokainen hoiti itse.

Nämä olivat puitteet, en muista kuinka äiti sai hoidettua umpivaunuihin vietävät tavarat, joiden käsittelyyn ei yhden ihmisen voimat riittäneet. Jollain ihmeen konstilla hän kuitenkin selviytyi urakasta.  Äidillä oli kyllä korvien välissään tarkka suunnitelma siitä mitä laitetaan mihinkin, mutta se oli äidin päässä ja sisälsi riskin. Muistan äidin suunnitelmasta, että hevosten vetämät tavarat kuormataan valmiiksi vasta lähtöpäivänä.

Koettelemuksen hetki

Lähtöä edeltävänä päivänä iltapäivällä äiti vei vielä maitotonkkiin laitettua, puitua viljaa umpivaunuun. Tonkkien kannet oli sidottu tukevalla rautalangalla nostokahvoihin kiinni.  Siinä piili tragedian syy tai kyy, miten haluaa sanoa. Yksi ruosteinen rautalangan pää tunkeutui syvälle polvinahan alle aiheuttaen melkoisen verenvuodon.  Äiti sai vaatteesta repäistyä kappaleen, josta laittoi kiristyssiteen jalan ympäri ja ajoi hevosella takaisin kotimäelle.  Täällä hän kertoi minulle, että nyt kävi paha vahinko ja pahaan aikaan.  Luonnollisesti hätä oli suuri minulla ja äidillä vielä suurempi ja huomenna olisi lähtö edessä.  Vaihtoehdot olivat kovin vähissä.

Seurasi sarja erilaisia toimintavaihtoehtoja, jotka perustuivat enemmän vaistonvaraisiin ja tunteen omaisiin ratkaisuihin kuin tietoon ja kylmään järjen käyttöön. Muistan hyvin äidin sanoneen, että tässä on suuri verenmyrkytyksen vaara.  Näin jälkeenpäin ymmärtäen, täytyy sanoa, tieto oli tosi.  Minulle oli jostain piintynyt päähän ajatus, joka perustui vanhaan sanontaan: ”Jollei sauna ja terva auta, niin tauti on kuolemaksi”.

Ja niin tapahtui, että minä seitsemänvuotias pikkupoika lämmitin saunan ja kannoin vedet. Ja niin me saunoimme viimeisen kerran Pälksaaren mustassa, tilavassa ja ilmavassa saunassa.  Siinä ei ollut aikaa eikä tilaa tunteiluille. Äiti pesi itsensä ja huuhteli polvensa puhtaalla runsaalla vesimäärällä, minä hoidin omat pesuni ja autoin äitiä pesuveden valmistamisessa. Saatuamme saunomiset hoidettua, laitoimme puhtaat alusvaatteet päällemme ja äiti laittoi puhtaan siteen polvensa haavan suojaksi.  Näin olimme valmiit nukkumaan viimeistä yötämme Pälksaaren kodissamme.  Tosin sen unen laita taisi olla vähän niin ja näin. Ajattelutti että mikä mahtaisi olla äidin jalan tilanne aamulla. Kärryt olisi kuormattava, eväät valmistettava ja hevoset valjastettava pitkää tuntematonta matkaa varten. Uskon että ajatusten pyörremyrsky äidin korvien välissä oli monin verroin rankempi kuin minun, pikkupojan.

Ja niin koitti viimeinen aamu, tuli kuin venäläinen hyökkäysvaunu, suoraan ja kohti. Yön aikana oli tapahtunut ihme. Äidin polvi toimi ja turvotuskin oli laskenut.  Muistan varsin hyvin sen syvän huokauksen ja kiitokset jotka äiti sanoi ”yläkerran äijälle”.

Niinpä me sitten pääsimme matkaan. Joukoksi sitä pitkää hevosten vetämää kärryjonoa, joka käärmeen lailla kiemurteli pitkin mutkaisia ja mäkisiä teitä, kohti länttä ja uutta elämää.

Oliko se sittenkään ihme

Väitän, että ei ollut kuitenkaan.  Satunnaistekijöillä on osansa pelissä, oli sarja siinä tilanteessa syntyneitä mahdollisimman oikeita toimenpiteitä.  Olen jossain vaiheessa analysoinut tätä tilannetta ja ymmärrykseni mukaan jo runsas verenvuoto toi ulos suurimmat haavaan tunkeutuneet epäpuhtaudet, kuten ruostuneesta rautalangasta irronneen lian.  Toisekseen uskon saunomisen olleen oikean toimenpiteen.  Haavassa ollut veri vuoti pois ja toi myös epäpuhtauksia ulos ja saunassa tapahtunut puhdistautuminen ei jättänyt pöpöille niin suurta elintilaa.  Puhtaat vaatteet ja puhtaat siteet edesauttoivat haavan ja tulehdustilan paranemista.  Tämä tulehdustilan eliminoituminen oli käsittääkseni ratkaiseva tekijä. Seuraus olisi ollut melko suurella todennäköisyydellä verenmyrkytyksen omainen tila eikä tuolloin ollut saatavissa antibiootteja eikä myöskään hoitoa.

Näkymättömissä oleva uhkatekijä oli myös, että äiti odotti kaksosia. Tosin sitä hän ei vielä tiennyt.  Keskenmenolle olisi noissa olosuhteissa ollut loistava tilaisuus, mutta tähtiin oli toisin kirjoitettu.  Kaksoset syntyivät maaliskuussa 1945 Juukassa.

Lopuksi

Tämä on kertomus edesmenneen äitini ja kirjoittajan koettelemuksesta Pälksaaressa Lajulan mäellä syyskuussa 1944.  Vaikka tämä kirjoitus nojaa äitiini, pitää muistaa että näitä äitejä oli siihen aikaan kymmeniä tuhansia, talollisia ja talottomia. Silti jokainen tapaus on uniikki.  Kaikki he ovat elämän arvokkuuden kannalta tärkeitä. Inhimillisen elämän lisäksi he pelastivat tynkäsuomeen lapsikatraan, joka aikanaan muodosti huomattava osan ns. hyvinvointivaltion rakentajista.

Anna Sarlund oli avoin ja iloinen ihminen, mutta hänellä oli myös vakava puolensa, jota tämä 1960-luvulla otettu kuva ilmentää.


Kuva on Pertti Sarlundin kokoelmista