Sivun otsikot:

Retki Riihirantaan 10.9.2014

Riitta Pakarinen

RETKI RIIHIRANTAAN

Kuin etiäisenä pitäjäseuramme syysretkelle tapasin edellisenä päivänä joensuulaisen tuttavapariskunnan joka kertoi, että he pitävät venettään "Leskelänniemen rannassa" josta jatkavat pari kilometriä vesiteitse omalle mökkisaarelleen. Hämmästys oli molemminpuolinen kun paikansimme, että samoille seutuville minäkin olen menossa het' huomenissa.

Pastori Timo Leskinen ja vaimonsa Marja olivat esittäneet jo edellisenä syksynä seurallemme vierailukutsun kesäpaikalleen Polvijärvelle jossa he oleilevat noin kuukauden verran vuodessa. Kesäpaikka on Viinijärven rantamilla. Perheen varsinainen asuinpaikka on Kerava jonka lisäksi heillä on vapaa-ajan asunto Virossakin.

Sihteerimme, Maija Närhi, oli varannut meille tutuksi tulleen Malisen-linjan bussin ja retken ensimmäinen yllätys oli, että liikennöitsijä lahjoitti matkan ilmaiseksi seuran 65-vuotisjuhlan merkeissä. Retkeläisiä oli lähemmäs viisikymmentä henkilöä.

Leskelänniemen rantaa.

Tuntuu riihentuoksu etäinen

Isäntä ja emäntä olivat syltäkättä olalle meitä vastaanottamassa tervalla sivellyn asuinrakennuksen kulmalla. Siitä kehiydyimme pihapiiriin ja kuulimme paikan historista seuraavaa: Aarne Leskinen - Timo Leskisen isä - oli ostanut paikan kuusikymmentäluvulla kesäpaikakseen. Se oli vanha asuinpaikka jonka viljelyspalstat olivat sijainneet enimmäkseen läheisissä saarissa. Pihapiirissä oli vieläkin vanha riihi ja savusauna, ehkä jotkin muutkin lukuisista rakennuksista olivat vanhoja. Tontin nykyinen nimi on Riihiranta.

Vas. Retkeläiset ovat saapuneet Riihirantaan. Oik. Riihirannan isäntä Timo Leskinen kertoo tilan historiasta.

Timo Leskinen kertoi, että erään kerran pihaan oli ajanut pikkubussi, josta purkautui lasti Voutilaisia. Olivat sanoneet että ainakin kaksitoista heistä on syntynyt siinä savusaunassa.

Kaikesta näki jo ensi silmäyksellä että nykyinen isäntäväki kunnioittaa  vanhaa rakennustyyliä, kuin myös perinteisiä työtapoja. Mausteena oli myös ripaus virolaista mystiikkaa Leskisten toiselta kesäpaikalta.

Tuli räiskyy nuotiossa

Sää oli aluksi pilvinen, mutta sateesta ei ollut tietoakaan. Rannassa porisi tuli tervapadan alla ja saimme kuulla ja nähdä kuinka tervaa valmistetaan kotikonstein. Kun "keitos" oli tuntien kuluttua valmis, emäntä pyöritteli tervapytyssä "lumppuja" ja näitä myttysiä sai ottaa halutessaan mukaansa, tervan tuoksua tuomaan taikka hajullaan tuholaisia karkoittamaan. Paluumatkalla bussissamme olikin melkoinen tervaveneen tuntu.

Vas. Tervapata höyryää Leskelänniemen rannassa. Oik. Riihirannan piharavintola.

Ehtoisa emäntä oli hauduttanut kaalikeittoa kolme päivää ja pyöräyttänyt myös raikkaan karviais-omenakiisselin. Istumapaikkoja riitti kaikille, pöytiä ja penkkejä oli puiden katveessa, rakennusten seinustalla kuin myös nuottakodassakin.

Ruokailupaikalla paloi myös nuotio jossa lisukkeeksi voi vielä grillata makkaaraa. Valitsin oman istuinpaikkani seinustalta josta oli hieno näköala järven saariselle selälle. Varastin itselleni myös idean, että räsymattoa voi käyttää pöytäliinana.

Päreitä kainalossa

Ruokailun jälkeen siirryimme seuraamaan kuinka käsihöylällä tehdään haapapölkystä päreitä. Useampi mies tarvittiin veivaamaan terätasoa edestakaisin, isäntä itse syötti pökköä "pesään" ja naiset keräsivät näppärästi päreet pieniin pinoihin. Siitä sai ottaa tuoreita päreitä kainaloonsa matkamuistoksi. Itse suunnittelin laittavani ne kuistinpöydälle ja koristeeksi pihlajanmarjaterttuja.

Timolla oli monta hauskaa juttua. Pärehöylän äärellä hän kertoili laiskasta kulkumiehestä joka osallistui jonkin tulipalon sammutustalkoisiin huutelemalla "Vast' pärreeseen, vast' pärreeseen!"

Vas. Havaintoesitys pärehöylän käytöstä. Oik. Joku retkeläisistä on pysähtynyt ihailemaan vanhaa kaunista pistoaitaa.

Sitten olikin jo päiväkahvin aika. Tarjolla oli herkullista rahkapiirakkaa sekä muutakin makeaa. Aurinkokin putkahti pilvestä ja paistoi täydeltä terältä. Valitsin nyt hiekkarannan tuntumassa olleen pöydän ja totesimme, että tämähän on kuin rantakahvilassa!

Mutta nyt isäntäpari oli taas työn touhussa. Pastori puuhasi polvisuojat jalassaan silppurikoneen kimpussa. Ahnaasti näytti kone nielevän kitaansa "risut ja männynkävyt" ja suolsi alla olevaan kassiin haketta jota oli hyödynnetty ainakin polkujen päällysteenä ja Puu-ceen kuivikkeena.

Pihapiirissä näkyi useampiakin kumollaan olevia veneitä. Timo Leskinen kysyi, että tunteeko kukaan kunnasniemeläistä venemestaria nimeltään Sinkkonen? Ja kappas vaan! Matkassamme oli kaksi naista jotka olivat tämän Sinkkosen tyttäriä. Siinäpä oli taas ihmettä kerrakseen!

Paljon kiitoksia, paljon kiitoksia!

Ennen poislähtöä kiersin vielä katsomassa pistoaidan takana sijainneen vanhan päärakennuksen ja hurmaannuin valtaviin, keltakukkaisiin kultapallopuskiin ja erään rakennuksen seinustalla ja aidalla rehottavaan, rehevään humalaan. Siinä miljöössä oli maahenkistä kulttuurimaiseman tuntua.

Mutta nyt oli kiitoksen aika.  Armi Eskelinen piti isäntäväelle pienen puheen mainiten että hän on aivan "äpsingillä". Koskaan ennen hän ei ole tavannut niin monitaitoista pappia. Tähän Timo Leskinen vastasi, että kyllä niitä ennen vanhaan oli. Esimerkkinä Juhani Ahon isä joka oli pappisviran ohella taitava kelloseppä.

On kiitospuheen aika. Vas. vierailijoista Leena Parvela sisarensa, koulutoverinsa ja puolisonsa kanssa. Oikealla vieraanvarainen isäntäpari Timo ja Marja Leskinen sekä vierailijoista Riitta Lyhykäinen.

Jäähyväisiksi lauloimme omorika-kuusten katveessa isäntäväelle kiitoslaun. Puut näyttivät tavallisilta, pitkiltä näreiltä, mutta kävyt sojottivat ylöspäin kuin kruunun kynttilät.

Vahinko ei tule päre kainalossa?

Tuskin olimme päässeet montakaan sataa metriä pihapiiristä kun bussin takaosassa pamahti. Luulimme, että pohja osui kiveen, mutta myöhemmin kuulimme, ettei tiellä ole sellaisia kiviä. Niin tai näin, joka tapauksessa vauhti hiljeni ja hiipui pian kokonaan. Vaihteet eivät pelanneet. Jos kuljettajan "päreet paloivat", ei hän sitä ainakaan meille näyttänyt.

Liikennöitsijä Malisen lahjakyyti katkesi kuin kanan lento vaihteittein pettämiseen.

Jäimme hetkellisesti tienposkeen kun kuljettajamme lähti hankkimaan uutta autoa Ylämyllyn varikolta.Tuhatta ja sataa ajoimme sitten Käsämän kautta Viinijärven kirkolle jossa meitä jo odotettiin hartaasti. Loppujen lopuksi taisimme myöhästyä vain akateemisen vartin.

Ehtookellojen aikaan

Kaikesta näki että meitä oli odotettu. Leskisen pariskunta ehätti omalla autollaan paikalle ennen meitä ja niinpä Timo Leskinen vastaanotti meidät valkoisessa albassaan kirkon portailla. Niin seurakuntapastori Riitta Mäntylä kuin myös kanttori ja suntio olivat paikalla.

Vas. Tervetuloa Viinijärven kirkkoon! Oik. Esittelyssä Pälkjärveltä evakuoitu messukasukka vuodelta 1909.

Viinijärven kirkolle poikkeamiseen oli montakin syytä. Retkemme aikoihin on kulunut 70 vuotta evakkoon lähdöstä jonka seurauksena Pälkjärven kirkon alttaritaulu ja yksi messukasukoista kulkeutuivat Viinijärven kirkkoon.

Seurakuntapastori Mäntylä kertoi, että kun kirkko valmistui vuonna 1953 oli ekumenia täyttä todellisuutta. Niin luterilaiset kuin ortodoksitkin rakensivat kirkkoa yhteistuumin. Sama ekumeeninen henki jatkuu edelleen ja niinpä valoisassa kirkossa oli aistittavissa sen lämmin sydän.

Vas. Pastori Timo Leskinen puhuu pälkjärveläisille. Oik. Pälkjärven kirkosta evakuoidun alttaritaulun "Jeesus opettaa kansaa" on maalannut Ida Silverberg.

Timo Leskinen toimitti meille juhlavan iltahartauden jonka aikana ehdimme veisata monta kaunista virttä. En referoi hänen puhettaan tähän, sillä luvassa on, että saamme sen kokonaisena luettavaksemme. Hartauden jälkeen kokoonnuimme vielä alttaritaulun äärelle ryhmäkuvaan ja pastori Leskinen vetäisi ylleen tuon kauniisti kirjaillun, vanhan messukasukan. Historian siipien havistessa ajatuksemme viivähtivät hetken Pälkijärven pitäjässä.

Onkohan ryhmäkuvan ottanut seurakunnan oma pastori tai vahtimestari, kun Untokin on päässyt kuvaan mukaan?


Jutun kuvat Unto Kortelainen