Sivun otsikot:

Kalajuttuja Pälksaaresta

Pertti Sarlund

Ne kalat ja kalareissut jäivät mieleen


Pälkjärvessä oli kalaa ja sitä myös pyydettiin

Tosin omakohtainen kalastaminen jäi kolmeen kesäkauteen mutta ne olivatkin sitten sitä mieleen painuvimmat.  Olen aiemmissa kirjoituksissa sivunnut Pälksaaren jokisillalta saamaani kahta noin puolikiloista ahventa 5-vuotiaana pojan koltiaisena, niin että se siitä.  Kalastettu oli minua ennenkin ja myös jälkeeni, viime keväänä valkovuokkomatkan aikaan samaisen joen varrella käkki mustanaan venäläisiä, kalan vonkaajia, olihan menossa kalojen kutuaika.  Totta kai venäläisiäkin kiinnosti kala, jotta leivän päälle olisi laitettavaksi muutakin kuin ylähuuli.  Jätetään nyt venäläiset jahtaamaan sinttejään ja rynnätään kalamiesten matkaan.

Pyöräytetäänpä ajanpyörää vähän taaksepäin

Eli aikaan. jolloin kalatkin osattiin perata kotona.  Aikaan ennen sotia Pälkjärvestä kalastettiin paljonkin kotitarvekalastuksena ja vähän myyntiinkin.  Setäni Aaro Sarlund ja isäni Noa August Sarlund pyysivät keväisin kalaa myös myyntitarkoituksiin ja kiersivät Pälkjärvellä sekä lähipitäjissäkin, tämä muodosti myös lisätuloa maatalouden ohella.  Tietenkin kalastushommissa sattuu kaikenlaista, se suuri kala pääsee karkuun tai verkko repeää järven pohjassa oleviin risuihin, eikä tietyissä tilanteissa kirosanakaan ole mikään harvinaisuus.  Myös Pälkjärvelläkin saattoi sattua tällaista ja sattuikin.

Sattui myös toisenlaista, jossain vaiheessa Aaro-setä ja Noa August huomasivat, että heidän ei silloin tällöin tarvinnutkaan ottaa kaloja verkosta talteen, ne olivat jo valmiiksi otettu.  Eihän tämmöinen peli vetele, Aaro-setä ja isä olivat jo tietoisia, kuka tämä kyseinen henkilö on mutta oli parempi antaa kunnon pelote kuin nostaa julkinen juttu asiasta.  Niinpä he päätyivät haulikon pieneen ruutipanokseen ja haulien tilalle kokkelipiimää.  Sitten ei muuta kuin väijyyn ja eräänä myöhäisiltana tärppäsi. Aaro-setä ja isä olivat laskeneet verkkojonon alkamaan läheltä rantaa pajupensaan alta, joka peitti näkyvyyden.  He olivat väijyksissä toisen pensaan takana kun he näkivät veneen lähestyvän. Siinä oli kaksi miestä, toinen souti ja verkon nostaja oli takatuhdolla veneen perässä.  Soutaja käänsi veneen niin, että veneen perä oli rantaan päin.  Perässä istuja nosti verkon pään vedestä ja alkoi kelata verkkoa. Silloin oli tullut Aaro-sedän hetki, hän laukaisi haulikon piimäpaukun yläviistoon ylös. Mutta kun vene oli lähellä, niin se piimähän levisi piimäsateena veneeseen asti. Vaikutus oli dramaattinen. Veneessä olijoilla ei ollut aikaa edes tarkistaa, mitä veneeseen oli lentänyt kun veneen perästä alkoi kuulua julmettu huuto: ”Souva poika, souva, isä kuoloo, isä kuoloo”.  Edesmennyt isäni on kertonut tämän minulle, itse olen ollut siihen aikaan vielä atomeina jossain taivaan rannan takana ja kertoi vielä senkin. että tämän jälkeen kalat pysyivät verkossa siihen asti kun he päästivät ne sieltä.

Takaisin 1940-luvun Pälksaareen

Kalastukseni Pälkjärven ja Kotajärven välisen joen puusillalta päättyi totaalisesti siihen kahteen ahveneen kun äidille selvisi, mikä oli kalojen pyyntipaikka.  Nykyisin paikalla oleva rumpu sillan paikalla on täysin hanurista, eihän siinä ole enää sitä jokeakaan, on vain soistunutta pusikkoa.  On ainakin kaikenlainen nostalgia kadonnut.

Vieläkin muistikuvissani muistan kun ensin isän kanssa soudimme maantiesillan alitse, jatkoimme soutamista eteenpäin, alitimme rautatiesillan ja hetken päästä olimme Kotajärvellä, johonka laski pohjoispuolelta Rämeenjärvi, osa on vieläkin Suomen puolella.  Etelän suuntaan muistaakseni Kotajärvi jatkui Pitkäjärvenä kunnes lähti jatkamaan matkaa Tohmajokena aina Helylän ohi Laatokkaan.  Välissä ovat Matkaselässä mahtavat Ahvenkosket.  Kotajärvi oli myös varsin kalaisa järvi mutta tietenkin nämä matkat oli tehtävä soutaen kun peräprutku oli soutajan lihaksistossa.

Eivätkä nämä kalareissut rajoittuneet pelkästään isän kanssa kalastamiseen.  Niin hullulta kuin se tuntuukin, lukuisat kerrat olin kalassa venäläisen sotavangin kanssa, ongella ja katiska-pyynnissä.  Vangeilla oli varsin tarkka käsitys, minkälaiseen paikkaan pyydys tulee asettaa ja samoin he pystyivät lukemaan luonnosta, mistä pitää onkia.  Kalastusalueemme oli suurin piirtein Kurikanlahden ja Kotajärven välinen alue. Enkä muista, että milloinkaan olisimme tulleet takaisin mäelle kala-astia tyhjänä. 

Näitä sotavankeja oli useampia, heistä Andrei on jäänyt mieleen. Hän oli kotoisin Ural-vuoriston pohjoisosasta, hänellä oli siellä vaimo ja kaksi lasta. Perheen valokuva oli hänelle raamuttuakin tärkeämpi.  En tiedä tapasiko hän enää koskaan läheisimpiään. Ajan kulusta päätellen ei muuta kuin kevyet mullat Andreille, hän oli minulle tärkeä henkilö varhaislapsuusaikana.

Viimeinen muistikuva kalastamisesta venäläisen sotavangin kanssa, Andrei ei ollut silloin enää meillä.  Veimme katiskat Kurikanlahden Pälksaaren puoleiseen rantakaislikkoon, seuraavana päivänä piti käydä ne kokemassa. Sitä päivää ei tullut koskaan.  Elettiin syyskuun ensipäiviä ja illalla tultiin sanomaan, että sotavangit kootaan leirille ja niin katiskat ovat vielä tänä päivänäkin siellä pyytämässä kalaa.  Tähän päättyivät myös kalaretkeni Pälkjärvellä.

Ja kalaa syötiin ja lapamatojakin oli

Näillä kalastusreissuilla oli myös kasvattava vaikutus. Silloin tuli kantapään kautta opittua että sen mitä syöt, niin sen perkaatkin.  Tulevia vuosia ajatellen tämä oli tärkeä opetus, eipä tarvinnut parkua vanhemmille, että tule perkaamaan kalani.  Vakan pohjalle jäi myös oppi, kuinka pyydykset tulee asettaa ja kalastamistekniikka.
Näistä neuvoista saan kiittää venäläisiä sotavankeja.

Kalan syömisessä on tietenkin yksi hankaluus, niissä ruotoja.  Niiden kanssa toimeen tulemisen joutui myös opettelemaan, ruoto kurkussa on ikävä kaveri.

Kun olimme sisävesien kalojen ja vielä rakkosuisten kanssa pääasiassa tekemisissä niin luontaisetuna oli helposti lapamatoja.  Tulihan sieltä sitten minullekin bingo, en tarkkaan muista kuinka monta metriä oli mutta useita.  No, sairaalahan oli siellä lähellä ja siellä tämä madotus tehtiin eikä sitä itse edes juuri huomannut.

Nämä ovat niitä elämän pieniä pipanoita
Ei sille mitään voi, aina kun käy Pälksaaressa niin joka kerta silmä hamuaa näitä maisemia, joissa kerran tuli liikuttua myös veneellä kauempana kuin minne silmä näkee. Mutta se ruma siltarumpu karsastaa, sille en voi mitään.

Pikkupoikana alkanut kalastusharrastus on jatkunut myös aikuisiällä. Vasemmanpuoleisessa kuvassa Pertti Sarlund poseeraa saamansa hauen kanssa Velkuan saaristossa. Oikean puoleisessa kuvassa vietetään sitten hauen peijaisia perheen kesken.

Kuvat Pertti Sarlundin albumista