Sivun otsikot:

Naatselässä kesäkuussa 2014

Riitta Pakarinen

 

ON SE NAATSELKÄKIN NÄHTÄVÄ


Olemme monta kertaa tuumineet seuramme sihteerin Maija Närhen kanssa, kuinka mukavaa olisikaan tutustua Pälkjärven kaikkiin kyliin ja niistä vielä mahdollisesti löytyviin nähtävyyksiin.

Ja eikun menoksi

Omat kotiseutumatkani ovat tietenkin suuntautuneet enimmäkseen Ilmakkaan, mutta viime kesänä kävin myös Heposelässä ja Makariissa joista molemmista onkin tarinat pitäjäseuramme kotisivuilla. Makariin reissun jälkeen meillä oli vakaa aikomus mennä Naatselkään asti, mutta erinäisten sattumusten seurauksena reissu siirtyi tämän kesäkauden alkuun ja toteutui tiistaina 10.6.2014.

Tällä kertaa matkasimme kokoonpanolla Väinö Niskanen, Erkki Närhi (kuljettaja), Maija Närhi ja minä.

Tuskin koskaan ovat rajamuodollisuudet olleet menomatkalla niin nopeita kuin ne nyt olivat, joten olimmekin Vennäin puolella jo heti aamuvarhaisella. Säästä ei saanut selvää, sataako vai paistaako, mutta kun lähestyimme Pälkjärveä tervehti aurinko meitä hymyhuulin ja lämpökin kohosi monta astetta muutamassa hetkessä.

Syrjäteiden kuntoa sopii aina jännittää, mutta kun kuljettaja oli kokenut ja kun jokin tiekonekin oli möyrinyt juuri sopivasti tietä tasaisemmaksi uskaltauduimme kurvaamaan reitille Makarii - Naatselkä.

Etupenkillä istuva Väinö kysyi meiltä mitä haluaisimme hänen kertovan ja vastasimme että kaikkea mikä mieleen juolahtaa. Niinpä Väinö luetteli muistissaan olevia asuinpaikkojen nimiä, tosin hän huomautti että ne ovat kymmenvuotiaan pojan mielikuvan mukaisia.

Minulle oli yllätys, että Mari mummoni sydänystävän, Emma Hoffrenin asuinpaikka oli Naatselän suunnalla, olin aina luullut että he asuivat lähempänä Ilmakkaa. Hoffrenien perhe tuli minulle tutuksi jo lapsena.  Mummoni oli heidän kanssaan samassa evakkopaikassa Laihian Jokikylässä. Talon nimi oli Kukkamo. Itsekin muistan sieltä Emman lapset: Eeliksen, Onnin, Viljon ja Irjan.

Käsi kädessä kuljemme taloon autioon

Nyt emme pysähtyneet Makariin koululla, vaan kaarsimme vasemmalle kohti "Vuaranmäkeä" (Vaaranmäki). Tienvarsi kukoisti punaisenaan tervakukkaa, vilahtelipa siellä täällä metsään kätkeytyvä karjalanruusukin

Vas. Väinö, Maija ja Riitta ihailevat tienvarren puna-ailakkikasvustoa. Kasvia on seudulla aikoinaan yleisesti kutsuttu tervakukaksi. Oik. Maija tutkii Pentti Asikaisen kotipihan runsasta mehikasvikasvustoa. Kyseistä mehikasvia on kutsuttu nimellä "kiinan käpy". Pihakallion kupeessa kukkivat myös puna-ailakit.

Pentti Asikaisen entisen asuinpaikan kohdalla jalkauduimme ja minä meinasin että en lähde kahlaamaan heinikossa asunnon raunioille saakka. Onneksi kuitenkin läksin. Hieno, matalan mehikasvin peittämä pihakallio olisi muuten jäänyt näkemättä.

Pellolla, jonka halki vaelsimme, on kasvatettu kuulemma vielä viime aikoina ruokohelpiä, tuota nopeasti pituutta viruvaa energiakasvia. Kauemmaksi ryteikköön emme lähteneet kulkemaan vaikka siellä olisi sijainnut ns Murhakivi ja muitakin mahtavia kivipaasia.

Vas. Maija ja Riitta ihmettelevät Asikaisen entisillä pelloilla kasvavaa ruokohelpiä. Oik. Pentti Asikaisen kotitalon rauniot. Etualalla kukkivat kullerot.

Aivan Vaaranmäen harjaanteelle asti emme päässeet, tie muuttui sen verran liejuiseksi että autonrenkaat löivät sutiaista. Jalkaisin kävelimme vielä puolisen kilometriä ylämäkeen kuuntelemaan valtaisaa lintukonserttia. Tunnistimme ainakin laulurastaan ja ruisrääkän. Isokokoinen haukkakin levitteli siipiään kuin vartiosotilas eräässä tienmutkassa.

Vaaranmäellä tutkimme mukanamme olevasta kartasta asuinpaikkojen nimiä ja Väinö antoi niihin lisävalaistusta. Nyt alkoi olla myös palastelun aika ja niinpä kaivoimme esiin eväsreppumme ja skoolasimme limpparimukeilla Vuaranmäin raikkaalle ilmalle ja kesälle!

Aivan siinä evästelykalliomme vieressä oli myös jonkun suomenaikaisen asumuksen raunio jonka läheisyydestä löytyivät siniset naisten kumpparit. Liekö joku kotiseutumatkalainen unohtanut ne sinne lähtökiireessään!

Vielä niitä honkia humisee

Ajoimme samaa reittiä pienen matkan takaisin päin ja käännyimme "kynnöspellolle" jota metsäautotieksi kutsutaan. Minkä kuntoinen lie reitti ollut aiemmin, nyt varmaankin sama tietyökone oli yrittänyt tasoittaa sitä ja nostanut turvetta tien reunamilta keoiksi keskelle ajoväylää. Päättelimme, että kone on kulkenut vasta yhteen suuntaan ja toivoimme, että se ei tulisi missään meitä vastaan koska ohituspaikkoja ei näyttänyt olevan.

Meinasi untohtua, että näillä paikkeilla Väinö kertoi ukkinsa (Pesonen) elin- ja olinpaikoista sekä isänsä muuraustöistä. Mitä kauemmin köröttelimme ykkösellä (kuljettajan toteamus) ruskeamultaista ajoväylää eteenpäin sitä jylhemmäksi muuttui pylväsmetsä molemmin puolin tietä. Kyllä osaa puut olla pitkiä ja suoria, niin männyt, koivut kuin kuusetkin. Ikinä en ole nähnyt mitään vastaavaa!

Vas. Männyt hipovat taivaita Naatselässä. Oik. Ikihongan ja pihlajan yhteiseloa Asikaisen pihapiirissä.

Muutapa nähtävää ei tien kummallakaan puolella ollutkaan, paitsi tietenkin pusikkoa ja aina vain pusikkoa. Ja kun taivastelimme niskat kekassa noita ohivilahtelevia pitkiä puita, niin eikös vain erään mutkan takaa ilmaantunut eteemme se pelätty työkone. Ohitus sujui kuitenkin supsikkaasti ja iloisesti vilkutimme hämmästyneen oloiselle koneenkuljettajalle. Tuskinpa hän osasi odottaa tällä tiellä vastaantulijoita.

Tie mittaamaton, mun edessäin on

Mutta tietä piisasi aina vaan. Kysyin, että kuinka laaja se Naatselkä oikein olikaan ja päättelimme, että lienee ollut pinta-alaltaan Pälkjärven suurin kylä.

Väinön kotipaikan lähestymistä odotellessamme hän kertoi meille seuraavanlaisen tarinan: Väinö oli ollut jonkun porukan kanssa käymässä kotikonnuillaan ja lähtenyt sieltä sitten yksin pistäytymään entisen naapurin pihapiirissä. Kun hän oli ollut synkähköllä metsätaipaleella, oli aivan hänen korvansa juuressa kajahtanut laukaus, mutta ampujaa ei ollut näkynyt. Kun Väinö oli palannut tovereidensa luo, olivat nämä kyselleet huolestuneina, että ampuiko joku sinua?

No, eipä aikaakaan. Sattui sitten niin, että Väinölle tarjoteltiin vastakaadetun karhun taljaa ostettavaksi. Karhu oli kaadettu samassa paikassa ja samaan aikaan kun Väinö oli liikkunut yksin metsässä. Kaupat olivat kuitenkiin jääneet tekemättä.

Tie jatkui aina vain samanlaisena. Nyt Väinö kertoi sotavangeista jota hänenkin kotonaan oli ollut ja joiden kanssa seurustelun oli eräs vanginvartija Väinöltä kieltänyt. Mutta kun isä oli antanut luvan, oli poika häärännyt vankien mukana niin, että oli oppinut venäjänkielenkin melko hyvin. Tosin se on unohtunut käytön puutteessa.

Takapenkillä alkoi jo olla melkoisen kuuma sillä sää lämpeni aina vain. Väinön tarinointikin alkoi ehtyä, silmä kovana seurasimme tinvierustoja nähdäksemme mistä tie Niskasen paikalle kääntyisi. Sitten olisi kuljettava vielä noin kilometri jalkapatikassa.

Odottavan aika on pitkä, mutta vihdoin ja viimein tulimme risteykseen jossa tie erkani oikealle ja näyttipä se parempikuntoiseltakin kuin toinen, kilometrikaupalla köröttelemämme osuus.

Missä ollaan, mikä maa?

Kuljettaja lisäsi vauhtia, vaan nyt Väinö alkoi arvella, että emme olekaan oikealla tiellä! No, missäs sitten? Minä luulin että Väinö ja Erkki pelleilevät, vaan eivät pelleilleet, olivat aivan tosissaan. Ajoimme tietä josta kukaan ei tiennyt mistä se tulee ja minne se menee... Ehdin jo ajatella, että jos vaikka autolle sattuisi huonokuntoisella tiellä jotakin, niin kuinka ilmoittaisimme koordinaattimme.

Koska kuljettaja on kapteeni, hän päätti, että ajetaan vain eteenpäin, kyllähän se tie jonnekin vienee. Sitäpaitsi hänestä alkoin näyttää siltä, että se saattaisi olla Maijan synnyinkylän, Pörkkölän, tie.

Autossa vallitsi jo jännittynyt hiljaisuus, mutta Pörkköläänhän me loppujen lopuksi pörähdimme! Niinpä sekin tienristeys tuli kuin vahingossa nähdyksi. Maija kertoi, että mitään rakennusten raunioitakaan ei enää pusikossa ole näkyvissä. Niinpä levittelimme eväämme pölyisen auton konepellille virkistystaukoa varten.

"Tännekkös myö jouvuttiinnii", ihmettelee Maija syntymäkotinsa kohdalla Pörkkölässä.


Tietysti meitä kaikkia harmitti kun Väinön kotipaikka jäi näkemättä, mutta eihän se silti mikään turha reissu ollut. Monta paikkaa näimme ja kuin sokerina pohjalla vielä Maijankin varhaismaisemat.


Forget-me-not


Paluumatkalla poikkesimme Pälkjärven siviilihautausmaalle. Väinö kertoi, että siellä on suurikokoinen puu katkennut, mutta onneksi lähistöllä oleva hänen sukunsa hautakivi oli säästynyt rysähdyksessä tuhoilta. Viivähdimme hetken tämän ketjulla aidatun hautakummun äärellä jonka ympäristö oli sinisenään peltolemmikkiä. Tuli mieleen lemmikin englanninkielinen nimi joka suomeksi tarkoittaa "älä unohda minua". Pälkjärveläisetkään eivät ole unohtaneet tuonpuoleisiin sirtyneitä omaisiaan.

 

Vas. Väinö Niskanen isänsä haudalla. Väinön isä Erik Niskanen sai sydäninfraktin ja kaatui kuolleena kotipellolle 8.9.1944 ollessaan niittämässä eväskauroja hevoselle. Kärri oli ollut jo valmiiksi pakattuna evakkoonlähtöä varten. Hautaansiunaaminen toimitettiin 10.9.1944. Erik Niskanen on viimeinen Pälkjärven hautausmaalle haudattu suomalainen. Oik. Lemmikkien lempeät "katseet".

Vielä pikainen pyörähdys sankarimuistomerkillä jossa Erkki ja Maija jo suunnittelivat kesän siivous- ja raivaustalkoita. Huomasimme, että ympäröivien puiden oksat alkavat ryöstäytyä aidatun alueen sisäpuolelle.

Vanhan Värtsilän tienhaarassa laitoimme Maijan pyynnöstä vilkun oikealle. Kun lähestyimme varsinaista keskusta totesi Väinö "Kävinhän minä tiälläi myllyreissulla!"

Ja emmekös vaan mekin palailleet Koti-Suomeen lämpimäiset kassissamme. Eräässä myymälässä kun oli tarjolla tuoksuvia, uunituoreita leivonnaisia.

 

Matkan kuvat Erkki Närhi

Lemmikkikuva Lissu Kaivolehto