Sivun otsikot:

Pälkjärvellä kesäkuussa 1990

Leena Parvela

Toiviomatka Pälkjärvelle kesäkuussa 1990 – vanhempien kotipitäjään ensi kerran sotien jälkeen

Tulin Jyväskylästä Joensuuhun keskiviikkona 27. kesäkuuta. Olin lähdössä seuraavana päivänä äitini Helmi Kääriäisen kanssa Pälkjärvelle. Tavoitteemme oli tietysti nähdä paikkoja, joissa vanhempani olivat kerran kulkeneet ja joista me lapset olimme niin paljon heidän kertomuksiaan kuulleet.  Erityisesti äiti halusi nähdä rakkaan Riikolansa, kirkon ja isänsä haudan - toisin sanoen sen, mitä niistä mahdollisesti oli jäljellä. Olimme lähdössä toivioretkelle toisten pälkjärveläisten kanssa! Tuntui uskomattomalta ja jännittävältä.

Siinä sitten illan mittaan vanhempien kanssa verestettiin Pälkjärven asioita ja katsottiin Juho Leskisen piirtämää karttaa. Tietysti pakattiin laukkuun kumisaappaat, sadetakki, eväät sekä viemisiksi jollekin kahvia ja kosmetiikkaa.

Torstaiaamu 28. kesäkuuta valkeni kauniina, vaikka keskiviikko oli ollut sateinen. Heräsimme klo 6.45, ja veljeni lähti isän kanssa viemään meitä Joensuun matkailutoimiston eteen klo 5.40. Lähdön piti tapahtua klo 6. Kaksi pikkubussia oli jo odottamassa matkalaisia. Kurikkalaiset, kolme Ryynäsen sisarusta, Lasse, Laila ja Hanna ja Kassimäet, äitini ja minä, nousimme Kalevi Sarlundin ajamaan vihreään pikkubussiin. Tosin toinen noista Ryynäsen ”tytöistä”, rouva Eronen, nousi autoon vasta Tikkalasta.

Vas. Lähtötunnelmia aamulla 28.6.1990. Lahja Eklund halaa Helmi Kääriäistä, keskellä tunnistamaton mies, Unto Kortelaisen takana Maija Gerlander (myöh. Närhi). Oik. Matkalaisia saattamassa ollut Lauri Kääriäinen juttelee Antti Juvosen kanssa.

SNS:n virkailija tuli paikalle ja sanoi lähdön myöhästyvän tunnilla, koska viisumit olivat vasta tulossa Helsingin junalla klo 7.00. Ajoimme asemalle odottamaan junaa. Se tuli ajallaan, ja saimme viisumimme odotushuoneessa. Meitä oli kaikkiaan n. 50 henkeä kuudessa pikkubussissa kylittäin jakautuneina.

Bussit lähtivät jonossa ajamaan kohti Niiralan raja-asemaa. Olimme tullissa kahdeksan maissa. Rajaselvittelyt veivät aikaa pari tuntia. Meitä ei tarkistettu: me vain kuljimme tiskin ohi tavaroinemme, jätimme tulliselvityksen sekä näytimme passit ja viisumit. Autot tutkittiin aika tarkkaan, ja se vei aikaa. Meille sanottiin myös, että autojen paperit eivät olleet ihan kunnossa. Meitä pidettiin yksityisautoilijoina, ja tullimies sanoi, että tämän kerran, 28. päivä, pääsemme, mutta emme toista kertaa. Hän käski etusormellaan sojottaen ottaa opiksi!

Starttasimme vihdoin tullista klo 10.05. Ajoimme Värtsilän aseman ohi kohti Sortavalaa, jossa käynti oli pakollista. Välillä oli kyllä ollut se tieto, että sinne ei olisi pakko mennä. Ajoimme hiekkatietä, joka oli paremmassa kunnossa kuin olin kuvitellut. Kunpa se ei vain olisi pölissyt niin paljon. Ulkona oli lämmintä, ja auton ikkunoita ei voinut pölyn takia pitää auki. Kuusi bussia peräkkäin sai melkoisen pöläkän aikaan. Janotti ja suu oli rutikuiva.

Pälkjärven pappilasta oli jäljellä vain osa seinistä.

Ajettiin entisen Puikkolan läpi, ja sitten noustiin pienelle mäelle, jossa tien oikealla puolella vilahti matkalaisille jotain tuttua: pappilan rauniot. Katto oli romahtanut, mutta vaaleita, rapattuja seiniä oli pystyssä. Pappilan jälkeen ajettiin mäki alas, ja notkossa oikealla oli jälleen kivitalon rauniot. Seinästä saattoi lukea Yhteishyvä. Entinen osuuskauppahan se siinä. Kaupasta vähän matkaa eteenpäin lähti kapea tie vasemmalle. Se tie vei kirkkomäelle. Bussit ajettiin oikealle entisen meijerin pihaan, ja entiset pälkjärveläiset lähtivät taivaltamaan kirkkotielleen. Se oli harras hetki jokaiselle. Tien vierellä rehotti vihreä, kesäinen lehto.

Vas. Matkalaiset lähdössä kirkkotielle entisen meijerin pihasta. Etualalla Helmi Kääriäinen. Oik. Kirkkotien alkupäästä löytyi sankarivainajien muistomerkin jalustaa (katso nuoli). Matkalaiset laskivat kukkaset jalustalle.

Heti kirkkotien alkupäästä kaivettiin esiin sankarivainajien muistomerkin jalusta, ja siihen laskettiin kukkaset ja pystytettiin puuristi. Sitten noustiin loivaa mäkeä kirkon paikalle. Kirkostakin löytyi jotain jäänteitä: kahdet sementtiportaat, pääsisäänkäynnin ja sakastin. Rautakaiteita portaissa oli myös jäljellä. Kirkkosalin paikalla kukki ja versoi lehto kulleroineen ja lehtomaitikoineen. Seurakunta kuvasi toisiaan kirkon portailla ja katseli hämmentyneenä ja hiljaisina entistä pyhäkköään. Mitä mahtoivat ajatella? Näkivätkö Rovasti Siimeksen alttarilla, itsensä polvistuneina konfirmaatiossa, kanttori Kilpirannan urkuparvella, kynttiläkruunujen loiston jouluaamuna, kuulivatko hartaan veisuun ja tutun kellon soinnin. Jälkeenpäin ajattelin, että Suvivirren olisimme voineet veisata entisten aikojen muistoksi.

Vas. "Nyt metsä kirkkoni olla saa..." Matkalaisia kirkon pääportailla, kuvassa vasemmalla Helmi Kääriäinen. Oik. "Kirkonmenot" ovat päättyneet. Nuoli osoittaa kirkon paikan.

Sitten olikin jo kiire takaisin autoon. Ajettiin muutama kilometri, ja tulimme risteykseen, josta tie jatkui vasemmalle Sortavalaan, oikealla oleva tie vei Pälksaareen, Kurikkaan ja asemalle. Sinne emme vielä voineet mennä, mutta hautausmaa, joka oli risteyksen kohdalla, juostiin nopeasti läpi. Oli pysyttävä annetussa aikataulussa. Hautuumaalla huojuivat ikikuuset, ja hautakivien kulmia pisti esiin maasta. Joitain kiviä makasi kokonaan näkyvissä, tekstiäkin pystyi lukemaan, mutta äiti ei kyennyt millään tunnistamaan siinä metsässä isänsä ja siskonsa hautapaikkaa. Siihen olisi tarvittu paljon enemmän aikaa sekä lapio ja harja vähintäänkin. Äiti työnsi kukkakimppunsa erään suuren kuusen kaarnan rakoon. Sitten alkoi jo kuulua huutoja, että pitäisi kiiruhtaa takaisin autoihin.

Matka jatkui, hiki virtasi noroina, kun ikkunaa ei voinut edelleenkään pitää auki. Juomavesi oli loppu. Ajettiin ohi Hiekanlahden, ja puiden välissä vilkkui Pälkjärven ulappa. Katseeni siirtyi uteliaana puolelta toiselle. Sivuilla vilahteli lehtoja, mäkiä, jokia ja lampia. Ympärillä leijui sankka pöly. Asumuksia oli vähän, samoin viljelyksiä. Ne talot, joita nähtiin, eivät paljon mieltä ylentäneet. Noin kymmenen kilometriä ennen Sortavalaa tienpinta oli sen verran parempi, että ikkunaa voi pitää auki. Ajoimme Helylän kaupunginosan halki keskustaan. Emme ihan heti löytäneet ”turistibyroota”, mutta sitten eräs yksityisautoilija vei meidät sinne. Siellä meitä oli odotettu jo kaksi tuntia, koska meidän piti olla perillä kymmeneltä, ja nyt kello oli jo liki kaksitoista. Toimiston nainen oli vähän vihainen. Hän vei meidät pakolliseen kohteeseen katsomaan Karjalan shemeikan, Nikolai Gogolevin, taidenäyttelyä. Nikolai kaivertaa lehmuslautoihin karjalaisia näkymiä. Sinänsä kiinnostavia, mutta kun mieli paloi koko ajan sinne Kurikkaan. Näyttelypaikka oli lähellä satamaa, josta laivat lähtivät Valamoon.

Sortavala näytti ankealta ja ränsistyneeltä. Pikkupojat parveilivat ympärillämme purkan ja markan toivossa. He kauppasivat myös Sortavalan esitettä. Minun kosmetiikkani ei kelvannut kenellekään. Ajoimme matkatoimiston eteen, ja päätimme palata pikimmiten Pälkjärvelle, mutta silloin tulikin mutkia matkaan. Opaspoika oli sitä mieltä, että viisumimme oikeuttavat meidät liikkumaan vain 25 kilometrin säteellä Sortavalasta. Jos poikkeamme Pälkjärvelle, olemme luvattomilla teillä – itse asiassa olimme jo olleet – mutta sitä poika ei tiennyt. Meistä tuntui uskomattomalta, että varsinainen matkamme päätarkoitus jäisi toteutumatta. Lasse Ryynänen osti katukaupasta pullon shamppanjaa suruun, ja sen jälkeen teimme suunnitelman: me ajaisimme Kurikkaan, tuli mitä tuli.

Neuvonpitoa kuohujuoman voimalla Sortavalassa. Vas. Laila Tansakanen, Lasse ja Helka Ryynänen.

Miehet aikoivat kysyä hautausmaan vieressä olevasta kolhoosista lupaa käydä entisessä kodissa. Se ehkä auttaisi vähän, jos miliisi puuttuisi asiaan. Näin tehtiin, ja taas oltiin pöllyävällä tiellä. Tarkoitus oli pysähtyä Hiekanlahteen. Sitä ennen osa muista autoista oli kaartanut mikä minnekin haeskelemaan entisiä asuinsijojaan.

Kalevi Sarlund lähti kuvaamaan Pälkjärveä ja minä perässä kameroineni. Rantaan vei tieltä kapea polku. Rannan läheisyydessä oli jäänteitä 1808–1809-sodan muistomerkin jalustasta. Kuvasin tarinoista tuttua järveä laidasta laitaan. Kun palasimme tielle, huomasin tienpenkassa kivilaatan kulman – ja toisenkin. Niissä näytti olevan jotain tekstiä. Kaavittiin yhdessä vähän turvetta ja hiekkaa pois, ja todettiin, että löydettiin muistomerkissä olleet laatat. Myöhemmin sitten muistomerkki on pystytetty laattoineen uudelleen alkuperäiselle paikalle.

Kello lähenteli kolmea. Kolhoosi sijaitsi vähän hautausmaalta eteenpäin vasemmalla. Olikohan se entinen Alahovi? Kun ajettiin pihaan, huomasin, että rinne alapuolella laskeutui Pälkjärven rantaan. Rakennus oli kuin mikäkin tehdas. Sarlund ja Ryynänen menivät sisään ja löysivät naisen, joka oli sanonut meidän voivan mennä katsomaan kotipaikkojamme. Nainen olisi halunnut tarjota kaikille teetä. Hänelle jätettiin kahvipaketit. ”Pojat” olivat sanoneet tulevansa teelle elokuussa. Sitten ajoimme noin kolme kilometriä kohti Kurikkaa, ja yhtäkkiä oltiin risteyksessä, josta haarautui tie vasemmalle Pälksaareen. Kuskimme sanoi, että hän ajaa yksin Pälksaareen ja Kassimäet, Ryynäset ja me saamme patikoida kukin omille kotipaikoillemme.

Äiti oli vähän ymmällä. Maisemat olivat niin toisenlaiset, Kurikkaan ja asemalle menevä tien mutka oli suoristettu. Oli vaikea uskoa, että siinä oli nyt tie Kurikan kylälle ja Riikolaan. Pellot molemmin puolin tietä oli viljelty, mutta asumuksista ei ollut jälkeäkään. Talsimme tietä ehkä vähän yli puoli kilometriä, kun totesimme, että Riikolan peltojen pitäisi alkaa näkyä. Linnut lauloivat, sepeli ratisi jalkojen alla, aurinko porotti. Me kävelimme hieman jännittyneinä. Ketään ei onneksi tullut vastaan. Kassimäet, rouva Eronen ja äiti yrittivät tunnistaa näkymiä. Tuli tuttu sähkölinja, tuli tie oikealle, joka pääteltiin Kääriäisten Tormanoon meneväksi tieksi.

Sen jälkeen tuli peltoaukeama oikealla, ja niitä veikattiin Riikolan entisiksi pelloiksi. Alettiin etsiä Riikolan tien paikkaa. Kassimäen Aimo pysähtyi ja sanoi, että vasemmalta lähti ennen tie heille. Riikolan tien pitää lähteä samalta kohdalta oikealle. Katsoimme pellon yli metsänreunaa kohti – ja totisesti – siinä saattoi erottaa koivurykelmän ja kolmion muotoisen aukon puiden latvuksissa. Kahlasimme yhtenä letkana pellon läpi kohti aukkoa. Pellolla kasvoi koiranputkea ja suuria, loistavan sinisiä keto-orvokkeja. Otin muutaman talteen. Kun tulimme metsänrajaan, huomasimme olevamme vanhan kärritien pohjalla. Sitä oli jonkin verran käytetty. Kuljimme muutaman sata metriä loivaa rinnettä ylöspäin, kun edessä alkoi kajastaa valoa.

Vas.Peltojen ympäröimä Riikolan talo mäellä näkyi aikoinaan hyvin aseman tielle. Nyt paikalla kasvaa tiheä lehtometsä. Oik. Aimo Kassimäki ja Helmi Riikonen ovat nousseet "kuistin portaille". Kuvan kummulla oli talon savupiipun ja tulisijojen jäänteitä.

Tulimme aukealle ja näimme vasemmalla luonnonkivistä muurattua kivijalkaa: Riikolan navetan rauniothan siinä! Tiesimme osuneemme suoraan Riikolan pihapiiriin, tai siihen, mitä siitä nyt oli enää jäljellä. Oli aika huikea olo: tässäkö se nyt on, äidin syntymäpaikka? Edessämme aukeni miehenkorkuinen horsma- ja nokkosviidakko. Aloimme kahlata sen läpi pientä kumparetta kohti kädet ylhäällä, antautuneina. Nokkoset polttivat vaatteiden läpi, ja hyttyset ahdistivat hikistä olemustamme, mutta mekös siitä välitimme: olimme tutkimusmatkalla. Se pieni kumpare osoittautui Riikolan talon uunien ja romahtaneen muurin ja savupiipun synnyttämäksi. Sen ympärillä oli ollut Riikolan tupa, sali ja kamarit. Tässä oli ollut talo, jossa Korvenheimo oli vihkinyt vanhempani ja minutkin kastanut ja jossa olin ollut talvisodan ajan. Löysimme myös navetan puoleisen kuistin sementtiportaat. Talon ympärillä olevilla pelloilla viljeltiin nyt rehua. Noiden peltojen takana oli ollut myös Aapeli-ukin ja Iida-mummin koti, Tormano. 

Talon kulmalla kukkivat niittykukat, ja siinä oli myös aika iso koivu. Äiti totesi, ettei se kuitenkaan voinut olla se entinen pihakoivu, vaan nuorempi. Sen juurella joimme pikaiset kahvit. Olisi ollut mukava tunnelmoida siinä kauemminkin, mutta meille annettu aika alkoi käydä vähiin. Aimo kävi muistaakseni välillä kotitaloaan katsomassa, mutta tuli sitten takaisin. Yhdessä tutkimme vielä pihapiiriä. Löysin aittojen kulmakiviä ja kiersin navetan. Luonnonkivijalka oli pysynyt aika hyvin paikoillaan, laasti vain oli kadonnut kivien välistä, ja navetan sisällä olivat vielä tallella isot, sementtiset altaat, joihin pumpattiin aikoinaan karjan juomavesi vinttikaivosta. Aittojen ja navetan liepeillä oli helpompi kulkea, kun siellä kasvoi saniaisia. Navetan takana aukeni lehtomainen metsä. Kamerani räpsyi koko ajan. Toiset jo huutelivat minua pois, ja äiti varoitteli lähdekaivosta. Aimo osuikin kaivon paikalle ja jäi siihen minua odottamaan. Kuvasin kaivon, joka oli luonnonkivistä ladottu ja täynnä vettä. Kansirakenteita ei tietenkään ollut. Kun palailimme maantielle uskoin, että Riikolan talo pienellä mäellään viljavien peltojen keskellä Pälkjärven Kurikassa oli ollut kaunis ja vauraan- näköinen.

Vas. Helmi Kääriäinen (s. Riikonen) asettuu hetkeksi levähtämään synnyinkotinsa nurmikkolattialle kukkasten joukkoon. Oik. Riikolan ison kivinavetan jäänteitä. Mahtoikohan tuon aukon kohdalla olla uloskäynti karjopihaan?

Palasimme asemalle menevällä tielle. Meillä oli aikaa viisitoista minuuttia kävellä kohtaamispaikalle tienristeykseen. Olimme juuri ohittaneet Tormanon tienhaaran, kun huomasimme, että miliisiauto lähestyy meitä. Aimo ehti sanoa meille, että venättä ei sitten kukaan ymmärrä – suomea vaan. Auto pysähtyi noin kymmenen metrin päähän, ja autosta hyppäsi tielle nuori miliisi ja lähti tulemaan meitä kohti. Olimme vähän pelästyneitä, ja tervehdyksemme taisi tulla vähän epäröiden. Poika veti kättä lippaan ja alkoi posmittaa venäjää. Aimo ymmärsi, että miliisi puhui jotain masiinasta, siis autosta. Aimo elehtimään ja selittämään suomeksi, että masiina on tulossa meitä hakemaan tienristiltä kello 17. Aimo näytti aikaa omasta kellostaan. Poika ymmärsi kait selostuksen, kun sanoi näkemiit ja palasi autoonsa. Kun hän ajoi ohi, näimme auton etupenkillä naisen lapsi sylissään. Liekö ollut miliisi siis siviiliajossa. Emme kyllä uskaltaneet katsoa kotvaan taaksemme. Sitten vasta oikein tajusimme, että ei meillä olisi ollut mitään papereita näyttää, että meillä oli lupa olla sillä paikalla.

Tienristillä toiset automme matkustajat jo odottelivat. Kukin oli löytänyt kotipaikkansa. Ajoimme yhteiseen kokoontumispaikkaan kirkon luo. Kello oli 17.30, kun kaikki kuusi autoa olivat paikalla ja lähdettiin kohti Niiralan raja-asemaa. Kuvasimme vielä pappilan ja joitain näkymiä ennen Värtsilää.

Vas. Paluumatkalla tiellä tuli vastaan lehmikarja. Tien päässä häämöttää pappilan rauniot. Kuvan oikeassa reunassa rouva Kassimäki. Oik. Vihreän bussin väki. Edessä alk.vas. Laila Tanskanen (s. Ryynänen), Helmi Kääriäinen (s. Riikonen), ? ja Hanna Jokinen (s. Riikonen). Takana vas. alk. Aimo Kassimäki, Lauri "Lasse" Ryynänen, rouva Kassimäki ja kuljettaja Kalevi Sarlund. Kuvasta puuttuu tikkalalainen rouva Eronen, koska kuva on otettu Joensuuhun palattua.

Tullimuodollisuudet sujuivat reilusti alle tunnissa, ja olimme Joensuussa lähtöpaikalla kello 19 jälkeen. Otin vielä kuvan porukastamme. Jännittävä toivioretkemme oli onnellisesti ohi. Isä oli jännittänyt koko päivän meidän puolestamme. Minusta tuntui vieläkin koko matka kuin unelta. Olinko minä todella käynyt Pälkjärvellä, paikassa, josta olen kuullut vanhempieni lukemattomia tarinoita pikkutytöstä asti? Uskomatonta!

Matkaamme oli kiusannut annettu kireä aikataulu ja tämä viisumiasia. Oli ollut aika jännittävää mennä entiseen vihollismaahan, mutta selvisimme hengissä. Sain myös konkreettisempaa tietoa vanhempieni kotiseudusta, ja heidän tarinansa saivat kehykset. Seuraavana vuonna tehtiin jo uusi matka. Ja nyt entisellä kotiseudulla ei ole konstikaan käydä.

Jk.

Matkakuvaus on peräisin päiväkirjastani, ja kuvat ovat minun ottamiani. Ne ovat peräisin äidille ja isälle muistoksi tekemästäni kuva-albumista.

Isä, äiti, veljeni Juha perheineen ja enoni Erkki Riikonen olivat mukana seuraavalla Pälkjärvi-matkalla 1991. Matka suuntautui Pälksaareen, jossa yövyttiin, mutta Kurikassakin he kävivät asemalla, Riikolassa ja Tormanossa.

Vas. Erkki Riikonen entisen kotipaikkansa Riikolan pellolla kesäkuussa 1991. Oik. Erkki Riikonen sisarensa Helmi Kääriäisen kanssa entisen kotipaikkansa pellolla Kurikassa kesäkuussä 1991. Tuntui mukavalta havaita, että entisen kotipaikan ympärillä oli vielä viljelyksiä.