Sivun otsikot:

Pälksaaressa munittiin

Pertti Sarlund

Tuliko kana vai muna tai molemmat?


Elämä haki uusia muotojaan

Elettiin kesää 1942 ja keväisen paluumuuton jälkeen olimme äidin ja pienen Eeva-Liisa sisaren kanssa ehtineet asettua taloksi ja saaneet kokea kevään tulon riemun Pälksaaressa. Elämä hymyili koko naaman leveydeltä, vaikka olikin sota ja sodan tuomat hankaluudet jokapäiväiseen elämään.  Oli puutetta vähän kaikesta, jopa niinkin vähäpätöisestä asiasta kuin kananmunat. Niiden saamiseksi tarvittiin kanoja ja jopa kukollakin oli roolinsa kanojen hyvinvoinnin edistäjänä, sitäkin tarvittiin.  Onneksi ne olivat kanoja. Jos ne olisivat olleet sikoja, niin niihin olisi voinut soveltaa Lauri Viidan runoa Yhteistoiminta.

Akka kylän laskit kantoi,
joka murun läävään antoi.
Sika lihoi, akka laihtui. –
Joulun alla vuoro vaihtui.


Ei muuta kuin kanan hakuun

Kuten jo mainitsin, maassa vallitsi kaamea munan puute.  Mutta asiaan löytyi ratkaisu, posti toi kirjeen äidin äidiltä ja hänen sisareltaan sekä veljeltä Rantasalmelta.  Toinen helpottava tekijä oli isän saama loma Rukajärveltä, se mahdollisti kanan hakumatkan Rantasalmelta.  Asian tausta oli, että äidin kotiporukat olivat evakuoitu Rantasalmelle ja nyt 1942 kesällä he halusivat palata takaisin Kannakselle Raudun pitäjään omalle kotimäelleen.  Ilmeisesti oli muutenkin haluja tavata vävy, koska muuttoon liittyi paljon käytännön asioiden järjestelyjä ja isällä oli näistä asioista tietoa ja kokemusta.

Hataria muistikuvia menomatkalta

Ei sitten muuta kuin matkaan, oli välttämätöntä tehdä kunnon matkaeväät, sillä siihen aikaan täydennysmuonan hankkiminen ei ollutkaan niin yksinkertainen asia erinäisine elintarvikekortteineen ja jos yleensä sattui jotain olemaan saatavilla.  Matka kulki reittiä Pälksaari – Joensuu – Parikkala – Savonlinna – Rantasalmi ja sen muistan, että matka oli mennen tullen aikamoinen seikkailu. Oli ukot ja akat, selvät ja humalaiset, sotilaat ja siviilit – kaikki yhtenä suloisena sekasotkuna ja se takasi omanlaisensa junatunnelman.  Kun tähän lisää vielä muutaman junan vaihdon, niin show alkaa saada lopullisen muotonsa. Onneksi ei ollut kännyköihinsä pälättäviä ihmisiä, se oli pelastus lopulliselta katastrofilta.  Hatariin muistikuviin on jäänyt eräs merkittävä piirre - menomatkalla oli enemmän iloisia ihmisiä, paluumatkalla ei ollut enää samaa riehakkuutta.  Syykin selvisi vasta vuosien kuluttua kun oma ymmärrys kasvoi, paluumatkalla olevat junat olivat täynnä lomalta palaavia sotilaita ja ymmärrettävistä syistä loman loppuminen ja paluu rintamalle toi mieleen haamun henkirievun säilymisestä ja tulevaisuudesta, tämähän oli siihen aikaan varsinainen kansantauti.

Muistikuvia Rantasalmelta

Ne jäivät varsin hatariksi noin 5,5 vuotta vanhan pojankoltiaisen mielessä.  Mummo eli äidin äiti oli ykkösasia sekä täti ja eno sekä puhumisen pajatus takaisin paluusta kotiseudulle Rautuun, olinhan itsekin kokenut se vajaan puolivuotta aiemmin.  Muistikuvieni pohjalta uskallan väittää, että jos tällöin joku olisi mennyt julistamaan, ettei siviilejä saisi päästää muuttamaan niin likelle sotatoimialueita, hänet olisi poltettu noitana roviolla. Kenenkään mieleen ei edes pamahtanut, että kahden vuoden päästä tulee kuitenkin lähtö takaisin.  Niin syvällä olivat juuret kotiseudun mullassa, äidin kotitalo oli ollut saman suvun hallussa yli 300 vuotta ja luopuminen kotipaikastaan sai sydänlihaksetkin vereslihalle varsinkin äidin vanhimmalle sisarelle.

Toinen asia, mikä jäi mieleen Rantasalmesta, oli kivien runsaslukuisuus pelloilla.  Ilmeisesti tähän perustuu käsitys, että Rantasalmen peltoja ei pappikaan kiroamatta kyntäisi.  Myöhempinä vuosina lomareissuilla tulin tarkastelleeksi tätäkin näkökulmaa, enkä ihan vähällä menisi vastaan väittämään.

Hataria muistikuvia paluumatkalta

Lomalta palaavien sotilaiden lisäksi jäi muistiin eräs näkymä junan ikkunasta. Lähdettiin Savonlinnasta eteenpäin, rata kulki ratapenkereen päällä järven rantaa myötäillen, junan ikkunasta näin hiekkarannan, kaislikon ja muutaman katiskan järvessä. Näky syöpyi mieleeni.  Tämä muistikuva palautui myöhemmin useinkin tajuntaani, mutta en saanut yhtymäkohtaa todellisuuteen ja niin muistikuva jäi pimentoon.  On sanottu, että kaikki ratkeaa aikanaan ja niin ratkesi tämäkin.  Olimme joskus 1970-luvulla kesälomareissulla Punkaharjulla, jossa rautatie ja maantie kulkevat vähän matkaa rinnakkain ja näin ratkesi tämäkin muistikuva, löytyi paikka, joka täsmäsi muistikuvaani.  En ole vieläkään keksinyt, miksi eräät tällaiset irralliset muistikuvat saattavat syöpyä pienen lapsen muistikuvastoon vailla sen kummempaa tarkoitusta. Ehkä sitä ei tarvitse ymmärtääkään.

Vastaus otsikkoon; tuli molemmat

Ennen kuin päästiin kotiin Pälksaareen, niin syntyi vielä yksi häslinki.  Meillä oli matkassamme pahvilaatikko, joka oli narutettu tiukasti kiinni ja seiniin oli tehty joitakin reikiä hapen saannin varmistamiseksi. Laatikossa oli kana ja yhtä äkkiä se sähköisti tunnelman koko vaunussa. Se alkoi kaakattaa vimmatusti ja reippaan kuuluvalla äänellä, että muna on tullut maailmaan ja tämä on tarkoitettu teille ilmoitukseksi, että minäkin, kana, osaltani osallistun munan puutteen torjuntaan.  Tulevina vuosina kun aina kuulin munineen kanan kaakatuksen, niin se palauttaa edellä kerrotun tapauksen mieleeni.  

Kotona Pälksaaren mäellä kana pääsi pois kuljetuslaatikosta muutaman muun kanan ja yhden kukon joukkoon. Laatikossa oli yksi muna ja vieläpä ehjä, oli hyvät pehmusteet. Uskokaa tai älkää, se muna maistui muita munia paremmalle.

Ja sitten Pälksaaressa taas munittiin niin että….

Tätä munimisen onnen aikaa kesti noin kaksi vuotta.  Kansanhuoltokin sai munasadosta osansa. Osa meni suoraan kulutukseen eli syöntitarkoitukseen ja osa meni uusien kanojen tuottamiseen eli poikashaudontaan. Laumassa oli yksi kukko, joka oli topakan puoleista lajia polkemishommissa ja tämä takasi kanoille hautomiskelpoisia munia ja kanat tyydyttivät tätä suvun jatkamisviettiään.  Taisipa jopa käydä niin, että kanaparven kasvaessa yhden kukon voimavarat loppuivat ja tarvittiin pari uuttakin kukkoa ja niitähän löytyi haudotuista poikueista.  Väsyneelle kukolle ja kanoillekin kävi sitten vähän köpelösti, niiden kaula jäi kirveen terän ja hakopölkyn väliin. Äiti oli varsin napakka ratkomaan näitä elämän ja kuoleman kysymyksiä. Niinpä kanapaistiakin oli tarjolla.  Mutta niin kuin kappaleen alussa totesin, tätä onnen aikaa kesti noin kaksi vuotta, sotatorvet alkoivat säröillä.

Ei munimalla sotia voiteta

Sota kouraisi taas Pälksaartakin tuntuvalla otteella. Vihollisen läpimurto Kannaksella ja pysäytystaistelut tuottivat potilasainesta sotasairaalaan ja vähän myöhemmin Laatokan koilliskulman torjuntataistelut pitivät huolen sotasairaalan täyspainoisesta työskentelystä.  Tämä kahden vuoden jakso oli tuonut myös sellaisen rauhallisen ilmapiirin jokapäiväiseen elämään ja sotakin oli niin kaukana, ettei sitä joka päivä huomannut muusta kuin lehtien runsaista kuolinilmoituksista. Kaikki tämä oli kerralla poispyyhkäisty ja kesäkuun 1944 jälkeen alkoi jo julmettu meno, joka vain kiihtyi syksyä kohti. Onnen päivät olivat ohi peruuttamattomasti.

Demokleen miekka kaiken yllä

Myös kanojen. Luovutettavien alueiden ihmiset valmistautuivat evakkotielle lähtöön. Kanojen status ei ollut korkeinta tasoa ja niinpä olemisen epävarmuus oli kanojen kohdalla suurimmillaan.  Tiukka määräys oli, että välttämättömimmät otetaan mukaan, muista luovutaan.  Tämä tarkoitti ylimääräisen karjan teurastuksia ja kanat vähäpätöisimpänä joutuivat pää pölkylle.

Mutta hetkinen, en minä ole sanonut kukon ja kanojen kuolleen turhaan, ei suinkaan.  Sotasairaalan henkilökunta oli hyvin tietoinen teurastettavien kanojen olemassaolosta.  Kukko ja kanat eivät joutuneet tunkiolle tai hautaan, ne pääsivät pataan ja tulivat syödyksi hyvällä ruokahalulla.  Ilmeisesti joku syöjistä omisti ajatuksen herkullisen kanapaistin muistoksi ja päästi kunnon röyhtäisyn päälle.  Jotkut lääkäreistä sanoivat, että heille oli ajautunut muutamia viinipullojakin, olivathan saksalaiset vielä siihen aikaan jopa aseveljiä.  Hetken päästä oli sitten toisenlaiset sävelet.

Hyvästi Pälksaari

Tähän päättyy Pälksaaren kanojen story, evakkomatka alkoi ja sieltä matkan varrelta löytyivät taas uudet munat ja kanat.  Mutta se onkin jo toinen juttu.

Lopuksi
liitän mukaan valokuvan kukko ja kanat asetelmasta sekä Lauri Viidan runon Johtaja.

Sen joukon johtajaksi nimittäisin,
ken pitkäkaulaisin on, pienipäisin ja
takapuoleltansa täyteläisin. –
Kas, kun jää painopiste matalalle,
voi nousta kukonnuppi korkealle
ja loistaa tunkiolta maailmalle!

Oikealla kuva Hilkka ja Inkeri Sarlundin kanatarhasta Maaningan Virranniemellä. Kanat kuvasi vuonna 2005 Ritva Sarlund