Sivun otsikot:

Vaaranpaikkoja

Pertti Sarlund

Vaaranpaikkoja riitti myös pikkupojille ja vähän isommillekin

Isosiipiselle suojelusenkelille riitti töitä

Tätä aihetta on näin ruohonjuuritason suunnasta käsitelty suhteellisen vähän.  Varsinkin entisillä sotatoimi- ja taistelualuilla oli aseita, räjähteitä ja kranaatteja suutareina ja ampumattominakin sekä käsiaseiden panoksia, pahimpia olivat maastoon viritetyt ansoitukset ja miinat.  Pälksaaressa ei käyty varsinaisia taisteluja, vaikka se oli vahvastikin varustettu venäläisten toimesta. Vihollinen perääntyi Pälksaaresta Pälkjärven valtauksen jälkeisenä päivänä. Mottiin jäämisen pelko sekä Pälksaareen ammuttu voimakas tykistökeskitys vaikuttivat perääntymiseen. Minulla on sellainen käsitys, että jos Pälksaari olisi jouduttu ottamaan haltuun taistelutoimin, niin tuho olisi todennäköisesti ollut melko totaalinen runsaine uhreineen.

Venäläisten puolustuslinjan läpimurtotaistelut käytiin aseman suunnalla ja kirkonkylän valtauksen yhteydessä.  Tämä läpimurtotaistelu vaati kohtuullisen runsaat uhrit puolin ja toisin.  Tämä tiesi sitä, että sotaromua jäi maastoon suhteellisen suuria määriä. Venäläisten puolustuslinjaan liittyi laajoja ansoituksia ja miinoituksia. 

Vas. Pälksaari palaa heinäkuun 11. päivänä 1941. SA-kuva. Oik. III Pataljoona miehittämässä Pälksaaren parantolamaastoa heinäkuun 11. päivänä 1941. Koivuun kiinnitetyssä kyltissä lukee venäjäksi "Seis. Ammutaan." Vihollisen sytyttämät sairaalarakennukset savuavat taustalla. SA-kuva.

Työkaverin kokemus ja muisto Pälkjärveltä

Tästä esimerkkinä 1950-luvulta erään työkaverini kertomus Pälkjärven läpimurtotaisteluista.  Työkaverin kertoman mukaan heidän hyökkäysreittinsä kulki Rillingin suon yli ja koko päivän rämmittyään he pääsivät suon yli kovalle maaperälle, jossa yöpyivät.  Kuuma päivä suolla rämmittäessä toi myös kovan janon ja kesäyön hämyssä he lähtivät etsimään vesipaikkaa ja kulkivat myös erään niityn yli.  Kun he aamulla menivät kyseiselle niitylle, niin pioneerit olivat miinan raivauksessa niityllä, joka oli miinoitettu runsaalla miinamäärällä.  Voi kyllä sanoa ihmeen tapahtuneen, yksikään suomalaisista sotilaista ei yöllisellä veden etsintäreissullaan kävellyt ns. viikseen.

Taistelukuvaukset saa jäädä toistaiseksi, pikkupojathan tässä on kohderyhmä. Vaikka taistelujen jälkeen maasto haravoitiin nopeasti läpi ja kaikki sotasaalis korjattiin talteen, niin tavaraa jäi maastoon todella runsaasti.  Pikkupojille ja vähän isommillekin syntyi todellinen puuhamaa, josta saattoi tulla suruviestejäkin, ja tulikin jossain päin.  En tiedä, kuinka paljon nämä vaaranpaikat aiheuttivat surua ja murhetta kirkonkylän suunnalla. Pälksaaressa ei tietääkseni sattunut yhtään onnettomuutta. Läheltä piti tilanteita oli ehkä useitakin.

Tietämättömyyskin rehoitti

Vaikka oli sota-aika niin tietämättömyys ja osaamattomuus oli suurta.  Tästä on omakohtainen kokemus. Olin löytänyt puolen tusinaa suutariksi jääneitä kranaatinheittimen ammuksia ja leikin niillä riihen nurkalla.  Yhdenkin räjähdys olisi riittänyt tekemään minusta epämääräisen verisen nyytin, puhumattakaan useiden samanaikaisesta räjähtämisestä.  Onneksi aikuiset huomasivat tämän ja se tiesi leikin tosi nopeaa loppua minun osalta.  Mutta peli jatkui. Sitten tuli pulma eteen, että nämä turman välineet tulisi hävittää mutta miten.  Aina löytyi jokin ihmemies paikalle, en vaan muista ken hän oli, joka neuvoi: ”Ladotaan kranaatit koriin ja viedään ne veneeseen sekä upotetaan Pälkjärveen”.  Näin he olivat tehneetkin eikä kenenkään pieneen mieleen juolahtanut, että suutariksi jäänyt kranaatinheittimen ammus on yksi vaarallisimmista vehkeistä, joka jo pienestä liikahduksesta saattaa räjähtää.  Se suurisiipinen oli todella taas asemapaikallaan.

Omat sotaleikit

Oli kaksi paikkaa, joista sodan olemuksen aisti jo pikkupoika. Ne olivat Auvisen pellolle tuhotut kaksi tankkia ja Pälksaaren pysäkillä venäläisten pommikoneiden tuhoama ammusvarasto.  Venäläiset itse tuhosivat sen ja se paloi maan tasalle ja sen mukana kaikki siellä olleet ammukset ja räjähteet.  Mutta hylsyt ja sirpaleet olivat kova sana, eikä sota päässyt unohtumaan.

Sota jätti Pälkjärven ja Pälksaaren nopeasti

Taistelualue oli kuitenkin hyvin kapea eikä muodostunut mitään pitkäaikaista rintamasotaa suurine kaivautumisineen.  Seuraavat huomattavimmat taistelut käytiin sitten Laatokan pohjoispuolella Läskelässä ja Pitkärannassa sekä Laatokan luoteispuolella Tyrjän läpimurtotaistelut sekä Sortavalan valtaus eikä näillä alueilla ollut talvisodan aikaisia maataistelupaikkojakaan.  Vaarallisimmat alueet olivat todella ne alueet, joissa molempien sotien ratkaisutaistelut käytiin.

Oli alueita, joissa pikkupojatkin olivat vaaravyöhykkeessä

Nämä olivat taistelupaikkoja jo talvisodan aikana sekä takaisin valtauksen jälkeen.
Oli useitakin syitä, miksi näin oli.  Räjähteitä, aseita ja ammuksia oli talvi- ja jatkosodan takaisinvaltaustaisteluiden jäljiltä mäet ja metsät täynnä eikä niitä oltu ehditty keräämään pois.  Pikkupoikien ohjaus ja opettaminen oli perheen äitien huolena pitkälti, isät olivat rintamalla, tai haavoittuneina sotilassairaaloissa, tai sitten kaatuneina sankariristien alla.  Äitien voimavarat olivat rajalliset ja vahinkojakin sattui.

Sota oli ohi ja evakkojen jälkeläiset vertailivat kokemuksiaan

Nuorukaisena poikaporukoissa näistä lähti joskus juttua ja kerron kolmesta mieleeni jääneestä tapauksesta, nimet ovat muutettu.

Ensimmäinen tapaus sattui Viipurissa, Jussi oli poikakodin oppilas, iältään hieman toisella kymmenellä.  Viipurin ympäristössä taisteltiin talvisodassa ja takaisinvaltauksen yhteydessä, eteläpuolella olivat ne suuret motit suurine sotasaaliineen. Ketkäpä ovat nokkelampia tarkistamaan ympäristön kuin hieman yli kymmenvuotiaat pojat ja näin kävi myös Viipurissa.  Pojat olivat löytäneet maastosta toimintakuntoisia sotilaskivääreitä ja panoksia, niistä ei ollut pulaa.  Ammuntaharjoittelu oli päivän sana. Eräänä päivänä pojat olivat taas ammuntapuuhissaan ja tuli Jussin vuoro ampua.  Kuinka ollakaan, poikakodin johtaja oli ilmeisesti päiväkävelyllään ja juuri kun Jussin piti painaa liipasinta, hän tuli vielä tarkistaneeksi tähtäyksen ja niin Jussi huomasi johtajan pään ilmestyneen tähtäyslinjalle.  Kysymys oli sekunnin murto-osista kiinni, ettei poikakodin johtajan virka olisi tullut uudelleen hakuun.  Jussi kertoi myöhemmin, että silloin kouraisi mahan pohjasta vähän oudosti.

Toinen tapaus sattui Sakkolassa.  Olli ja kumppanit olivat löytäneet talvisodan aikaisen kuusituumaisen tykin suutarikranaatin, paino n. 45 kg.  Suvannossa Sakkolan kirkkoa vastapäätä oli pieni saari. johon pääsi kahlaamalla pientä kannasta myöten. Poikajoukko keksi, nyt on tilaisuus tehdä Sakkolan pamaus ja ei muuta kuin toimeksi.  Kranaatti kannettiin saareen kallionkoloon ja ympärille haalittiin kunnon kasa puutavaraa nuotioaineksiksi ja tuikattiin tuli sytykkeisiin. Hetken päästä oli kokko täydessä roihussa.

Pojat siirtyivät mantereen puolelle maavallin suojaan ja alkoi kärsimätön odotus.  Lisäväriä tapaukselle tulisi tuottamaan Suvannon toisella rannalla olevassa kirkossa meneillään oleva jumalanpalvelus, jota pojat eivät olleet edes huomioineet. Noin puolen tunnin kuluttua yksi pojista ehti sanoa, että hän lähtee katsomaan, onko kranaatti hyvin.  Muuta hän ei ehtinytkään sanoa kun jysähti. Nuotion rippeitä lenteli kauas. Maavalli suojasi poikia kranaatin sirpaleilta, mutta kallionkolo oli tuhannen nuuskana.

Mutta ei poikien järkytys tähän loppunut, he tyhjensivät Sakkolan kirkon ja keskeyttivät jumalanpalveluksen.  Syykin selvisi. Kranaatin räjähdys oli ääneltään niin voimakas, että kirkkoväki luuli venäläisten pommikoneiden olevan asialla.  Tapaus päättyi sikäli onnekkaasti, ettei kukaan saanut naarmun naarmua ja pienen ”kehumisen” jälkeen pojatkin saivat synninpäästön.

Kolmas tapaus sattui myös Sakkolassa.  Lennu oli seitsemänvuotias poika, kun poikajoukko löysi metsästä tykin kranaatinsytyttimen, jossa oli sytyttimen räjähdeosa vielä kiinni.  Pojat eivät ole poikia, jos he eivät katso, mistä vekotin on tehty ja näin ollen he ryhtyivät purkamaan sitä seurauksella, että se ensin surisi ja sitten räjähti.  Muuta Lennu ei sitten muistanutkaan.  Kun Lennu heräsi, hän huomasi, että navetan seinässä on iso aukko. Kun hän yritti nousta ylös, niin hän lensi takaisin selälleen ja näki toisen jalkansa olevan verisenä metrin päässä.  Ei muuta kuin äkkiä Lennu sairaalaan, jalka amputoitiin polven yläpuolelta.  Kainalosauvoilla tultiin toimeen niin kauan kuin saatiin tekojalka ja sen kanssa ehdittiin sitten vanhana miehenä hautaan asti.

Tunsin Lennun varsin hyvin ja ihailen hänen positiivista elämänhaluaan aina loppuun asti.  Kun poikajoukossa hypättiin korkeutta, niin Lennu hyppäsi joko puujalkansa kanssa tai riisui puujalan pois ja hyppäsi yhdellä jalalla.  Mutta aina hän oli mukana tasaveroisena muiden kanssa, oman jalan puute ei ollut este.  Asiaa varmastikin edisti hänen karjalainen iloisuutensa. Kun on tarpeeksi vaikeata, niin silloin osaa nauttia pienistäkin asioista.  Monet naurut naurettiin kun Lennu saattoi jossain oudossa porukassa kaivella pienellä veistopuukolla jotain ja yhden äkin lyödä puukkonsa polveen pystyyn. Kiljaisu näissä tilanteissa ei ollut mitenkään harvinaista.

Pikkupojatkin olivat sodan uhreja

Kaikki uhrit eivät olleet fyysisesti vammautuneita, osa vammautui psyykkisesti.  Niistä ei ole pahemmin puhuttu, on vain sivistyneesti vaiettu kun ongelma ei ole omakohtainen. Nämä tapaukset ovat vain jääneet taka-alalle, vailla sen suurempaa huomiota vaikka asia tiedetään.

Aikuiset tarjosivat pikkupojille, tilaisuuden leikkiä ja tyydyttää uteliaisuuttaan asioilla, joiden hallintaan heidän tiedot ja taidot eivät riittäneet. Eivätkä ne aina riittäneet kaikilla aikuisillakaan.  Kaikkien lasten kehittymiseen kuuluu, että ollaan kiinnostuneita tuntemattomista asioista ja niistä pitää ottaa selvää, vaikka purkamalla se ja sitten, pam.  Voiko siitä syyttää pikkupoikaa? Ehkä syyllinen istuu jossain muualla, vaikkapa pehmoisessa nojatuolissa.  Näissä asioissa tulee jo viime sotien perua esiin nykyaikaisen sodan luonne, totaalisuus, se ei erottele kohteitaan.  Se vaan riittää, jos olet väärään aikaan väärässä paikassa.

Evakkokansa sai kokea tämän todellisuuden täydellä painolla, myös muutkin kuin karjalaiset.  Tämä kokonaisvaltaisuus tulee selvästi esiin jo niiden evakkojen osalta, jotka joutuivat pakenemaan taistelutoimien alla.  Sodan jumala toteutti asiaansa periaatteella, vauvasta vaariin kokonaisvaltaisesti ja ilman valitusoikeutta.

Lopuksi rohkenen lainata Einari Vuorelan runon vuodelta 1945:

Kunnian turhuus

Mä ajoin takaa kunniaa.
Sain hattuhuni tupsun.
Nyt tupsu mua huvittaa,
se huiskuu päässä hupsun.

Mä kerran kuoren alle näin:
söi olevaista mato.
Se, mikä kiiltää päällä päin,
vie hengen niin kuin kato.