Sivun otsikot:

Ensimmäisellä valkovuokkomatkalla 2013

Anneli Weisselberg

Valkovuokkomatkalla ensikertalaisena


Valkovuokko (anemone nemorosa) mielestäni yksi maailman kauneimmista kukista, uuden kevään lähetti, nostatti jo matkan nimenä ihania ajatuksia, odotuksia.  Tunnelma tiivistyi aamuvarhaisella 17.5.2013 Helsingin rautatieasemalla, jossa Vihdin Liikenteen sinivalkoiseen linja-autoon kerääntyi matkalaisten iloinen joukko.  Suurin osa oli minulle uusia tuttavuuksia.  Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy, totesi autonkuljettajamme Olli Airio tervetulopuheessaan. Starttasimme täsmällisesti matkaan.  Kirsti Sälli jakoi matkaohjelman täydennettynä osallistujien nimillä, matkareittimme kartan, sekä Pälkjärven, Sortavalan, Winterin huvilan alueen ja Viipurin kartat.  Iloinen puheensorina täytti heti bussin sen edetessä kohti Niiralan raja-asemaa.  Tutustuminen kanssamatkustajiin pääsi myös hyvään vauhtiin.  Taas maailma kutistui, kun Timo-Veli Sälli kertoi olevansa Ikaalisista kotoisin.  Sieltä oli äitinikin.  Sällin talon Ikaalisissa tiesin, mutten osannut yhdistää sitä Pälkjärven pitäjäseuraan.  Karjalan evakkojen tiet ovat kohdanneet myös monia ikaalislaisia!

Vas. Kirjoittaja matkalla kohti uusia seikkailuja. Oik. juttutuokio taukopaikalla jossain matkan varrella.

Niiralan raja-asemalla tullimuodollisuudet sujuivat sutjakkaasti.  Ruskealan marmorikaivokselle jatkettiin.  Karjalainen turistiopas kertoi kaivoksesta hauskasti suomea puhuen.  Valkovuokot reunustivat matkareittiämme ikään kuin toivottaakseen meidät valkovuokkomatkalaiset tervetulleeksi keväisille Karjalan kunnaille. 

Ruskealan marmorikaivolsella matkalaisille oli järjestetty opastettu kierros.

Vas. juttutuokio Ruskealan kirkonmäellä, taustalla vanhan kirkon rauniot. Oik. Tuomen takana maaliskuussa 2013 osittain tulipalossa tuhoutunut Ruskealan kirkko.

Matka jatkui kovin kuoppaista, pitkältä tuntuvan metsätaipaleen halki Jänisjärven rannalle Gardarikan lomakylään.  Yllättävän hieno lomakylä mahtavissa järvimaisemissa.  Illallisen jälkeen tutustuimme alueeseen. Jäimme isolle laiturille haastelemaan. Maisemat olivat silmiä ja sielua hiveleviä.  Sanoinkin, että nyt puuttuu enää käen kukunta.  Siihen Alpo Pesonen totesi, etteihän nyt kaikkea voi saada.  Samalla alkoi käki kukkua, se kukkui äänekkäästi ja pitkään.  Olimmehan Karjalassa!

Vas. Kuulumisten vaihtoa lomakylä Gardikan laiturilla Jänisjärven rannalla. Oik. iltatunnelma Jänisjärvellä

Seuraavana aamuna lähdimme Pälkjärvelle.  Pälkjärven suljettuun alueeseen saimme 20 minuutin ajoluvan. Pikainen, mutta arvokas käynti. Oli myös hienoa nähdä Armi Ratian kotitalo ja asuinseutuja.  Kiinnostuksesta hänen elämäntyöhönsä pääsin pälkjärveläisten piiriin.   Ruskealan kirkon raunioille ajoimme ja nautimme kirkkokahvit kirkon kivijalassa. Boriksen pihan kivi-ja luonnontaide oli tutustumisen arvoinen kohde.  Sieltä matkaseurueet hajaantuivat omille kotipaikoilleen eri kuljetuksilla.

Vas. Alpo ja Anneli poseeraavat Boris Ahosen pihalla. Oik. kuvanveistäjä Erkki Erosen suunnittelema muistomerkki Pälkjärven sankarihauta-alueella.

Omat karjalaiset juureni ovat isäni puolelta Karjalan Kannakselta Antreasta, Ensosta ulottuen Viroon, Inkerin Kelttoon, Kurkijoelle ja Ruotsiin. Jäin Pälkjärvelle Mantsinsaaressa syntyneen matkakaverini kanssa.  Kuljimme Pälkjärven hautausmaalle, jossa ihastelimme keväisen luonnon herkkää vihreyttä, valkovuokkoja ja katselimme hautoja keskustellen karjalaisten kohtaloista.  Löysimme myös Pälkjärven sankarihautausmaan.  Keräsin nipun valkovuokkoja, joilla kunnioitin kotimaansa vapauden puolesta henkensä antaneita suomalaisia sotureitten muistoa.  Herkkä hetki hiljentyessäni kukkia laskemaan. 

Kotiseuturetkeläiset palailivat hiljalleen ja niin matkamme pääsi jatkumaan Koirinojalle ensin venäläisten sotamuistomerkille ja sieltä Murheenristille.  Vaikuttavia paikkoja molemmat.  Odotin turhaan, että kotiseuduillaan käyneet olisivat kertoneet kokemuksistaan meille kaikille bussimatkalla kohti Sortavalaa. Hotellimme Sortavalassa tuntui vaatimattomalta Gardarikan jälkeen, mutta illallinen oli maittava.  Sen jälkeen suunnistimme Winterin huvilalle iltatilaisuuteen Joensuun ryhmää tapaamaan.  Iso joukko uusia tuttavuuksia minulle, mutta monelle riemullinen ja odotettu jälleennäkeminen.  Meidät ensikertalaiset otettiin avosylin vastaan, joukkoon mukaan. Ilta meni rattoisasti, sää suosi.  Laulettiin, syötiin, juotiin, pidettiin arpajaiset, haasteltiin ja naurettiin.  Paluu hotellille tuli yllättävän nopeasti.

Vas. Venäläisten muistomerkki Koirinojalla. Oik. Matkalaisia tutustumassa Winterin huvilan alueeseen.

Kolmas matkapäivä vei meidät Sortavalasta Lahdenpohjan kautta Kurkijoelle.  Sinne johtavat myös sukuni juuret. Kirkonkirjoista on löytynyt tietoa 1700-luvun puoleen väliin asti Wirgentius nimisistä esivanhemmistani.  Kurkijoen kirkko on sijainnut upealla paikalla. Nyt olit vain rauniot jäljellä, mutta valkoinen risti kertoi rauniotten keskellä kirkosta.  Raunioilla majailivat jo varhain sunnuntaiaamuna venäläiset rappioalkoholistit koirineen.  Tyhjiä viinapulloja, lasinsiruja, oluttölkkejä ja roskaa kaikkialla.  Surullista ja suututtavaa!  Venäläiset miehet tulivat juttusille, mutta kielimuuri oli esteenä. 

Vas. Kurkijoen tulipalossa 1990-luvulla tuhoutuneen kirkon paikalle on pystytetty valkoinen risti. Oik. "Kun taasen kevät saa, ja murtunut on valta lumen jään, niin silloin pienet valkovuokot nostaa pään, ne sammalmättäällään hiljaa kuuntelee, kun metsän puissa tuuli huminoi."

Matkamme jatkui Käkisalmeen, jossa jaloittelimme tutustuen pikaisesti Käkisalmen linnaan.  Paikka olisi ollut lähemmän tutustumisen arvoinen.  Vaan aikataulumme oli tiukka, sillä Viipurin Pyöreässä Tornissa meitä odotti lounas.  Pyöreässä tornissa olen käynyt aikaisemminkin, mutta aina yhtä tunnelmaa tihkuva paikka se on.  Aikaa jäi lyhyeen tutustumiseen Viipuriin ja ostosten tekoon.  Tavaran kauppaajat olivat hanakoita myyjiä niin kuin entisen Hansakaupungin malliin kuuluukin. 

Matkamme eteni kohti Vaalimaan tullia.  Koskaan aikaisemmin en ollutkaan Vaalimaalta Venäjän rajaa ylittänyt. Tynkäsuomen puolelle Virolahdelle päästyämme, oli hienoa, kun Asta Jakobsson kertoi meille Virolahdesta ja omasta elämästään siellä.

Olisin mielelläni kuullut ajomatkojen aikana enemmänkin kertomuksia niin matkan varrella olleista paikoista kuin myös osallistujien elämästä ennen vanhaan Koti-Karjalassa, evakkotaipaleista ja muustakin.  Matkaan olisi mahtunut myös yhteislaulua.  Lauluntaitaja Vuokko oli matkalla ilonamme, vaan laulun aloitus ujostutti häntä.   Muuten matka oli mielestäni onnistunut.  Ovathan matkanjohtajamme ja autonkuljettajamme kokeneita, mainioita kavereita ja matkanjärjestäjiä.  Hyvän materiaalin avulla pysyin kartalla, koin ja näin runsaasti uutta ja ihmeellistä.  Lisäksi sain tutustua moneen mukavaan ja mutkattomaan pälkjärveläiseen ja heidän seuralaisiinsa.  Tunnelma oli hyvä.   Matkamuistot jäivät kukkimaan tämän evakkona elon tiellä kulkijan sydämeen.  Matkaa on mukava muistella valokuvien ja ajatusten avulla.   Kiitän kaikkia mukavasta matkaseurasta ja toivotan kaikille hyvinvointii.  

Kuvat Anneli Weisselberg