Sivun otsikot:

Rajalla

Pertti Sarlund

Se mikä asein voitettiin, se kynällä hävittiin


Lainaan alkuun lyhyen otteen Uuno Kailaan runosta Rajalla:


Raja railona aukeaa.
Edessä Aasia, Itä.
Takana Länttä ja Eurooppaa;
varjelen, vartija, sitä.


Tämä toi suomalaisille ongelman. Jos katsoit itään, edessä oli todella Aasia ja Itä, jos katsoit länteen, niin pyllistit Itään. Avot, tämäkään ei ollut hyvä, ”ollako vai eikö olla”.

Voittaja, silloinen Neuvostoliitto, julisti isänmaanrakkautena Suuren Isänmaallisen sodan voiton sanomaa.  Tästä isänmaanrakkaudesta on Stanislaw Jerzy Lec sanonut nasevasti naulankantaan: Isänmaanrakkaus ei tunne toisten maitten rajoja.  Puolalaisilla taisi olla myös kokemusta asiasta niin kuin ehkä monilla muillakin mailla. 

Kynä on aseita voimakkaampi

Tästä saatiin esimakua jo vuonna 1939 kun Suomen kohtalosta sovittiin Berliini – Moskova akselilla.  Lähetystyö asein ei oikein onnistunut. Eräs neuvostoliittolainen kenraali oli sanonut, että hyvä kun saatiin vallattua sen verran maata, jotta kaatuneet voitiin haudata.  Mutta neuvottelupöydässä korjattiin se, missä asein epäonnistuttiin.  Joku oli lukenut historian läksynsä ja keksinyt sieltä Uudenkaupungin rauhan rajat, jonka pohjalta sitten saatiin syntymään välirauha.


En yritä edes ryhtyä historiantutkijaksi vaan tyydyn tänne ruohonjuuritason mietiskelijäksi ja tältä pohjalta jatkan.  Vuosien 1940 ja 1944 välirauhan rajat Kaakkois-Suomen osalta ovat lähes identtiset, joten ne voi rajatarkastelun osalta hyvin yhdistää.  Yhteistä molemmille rajoille on, että raja on kaukana varsinaisista taistelualueista.                          

Tämä tuo mieleen monia kysymyksiä

Kannaksen osalta rajan läheisyys Leningradiin nähden oli vielä jotenkin käsitettävissä, mutta se perustelu ei toimi lainkaan muihin luovutettuihin Karjalan osiin.  Voitiinko tämän lähes viivoittimella kartalle vedetyllä rajaviivalla naamioida Värtsilän rautatehtaan nappaaminen venäläisille ja kun Värtsilässä oli vielä lentokenttäkin.  Tällä kysymyksellä on pälkjärveläisiin suora vaikutus.

Tämä hyötyjen hakeminen oli ehkä enemmän kuin äkkiä katsoen näytti.  Läskelässä oli sellutehdas ja venäläisillä oli puutetta sellusta, jota tarvittiin ruudin valmistuksessa.  Vuonna 1939 tämä oli varsin ajankohtainen, koska kysyntää näytti muodostuvan jopa lähikuukausina ja tehdas sijaitsi lähes rajan pinnassa.  Energiaa oli koskessa ja lähitienoot täynnä raaka-ainetta sekä valmis toimiva tehdas.  Muutenkin Laatokan pohjois- ja luoteisranta oli sen ajan mittapuun mukaan varsin kehittynyttä aluetta eikä toiminut pelkästään maanviljelyksen varassa.  Mutta sotilaallisen suojavyöhykkeen arvoa sillä ei ollut Neuvostoliittoa ajatellen.  Vielä käsittämättömämmältä se tuntuu kun näkee, missä tilassa koko Laatokan pohjois- ja luoteisrannikko on nykyään.

Karjalankannas Vuokseen asti oli pääasiassa suota ja hiekkakankaita, eivätkä ne olleet mitenkään vahvoja viljelyalueita. Sellaiset tulivat vasta Laatokan länsirannalla jatkuen Laatokan pohjoispään kautta Aunuksen laajoille peltoaukeille.  Tämä on myös nähtävissä alueen kartoista, joten ihmettely elinkelpoisten alueiden systemaattisesta alasajosta on mielestäni jopa perusteltua.  Kannas itse asiassa oli varsin köyhää aluetta, tätä todistaa jo sekin, kun vuonna 1918 raja meni kiinni, niin Kannakselle tuli nälkä.  Koko kannas eli Vuokseen asti Pietariin menevästä elintarviketuotannosta, kun tämä suoni ei enää vetänyt ja uusia markkinoita ei ollut saatavissa niin se tiesi huonoja aikoja. 

Historiaa ja asutusta

Voisi hieman karrikoiden sanoa, että kun keskisessä Suomessa vielä asuttiin puussa, niin Laatokan rannoilla käveltiin kahdella jalalla. Historiasta jo tiedämme, että tätä Suomenniemeä asutettiin lännestä, etelästä ja idästä ja itse asiassa tuo itäinen kulttuuri taitaa olla vanhempaa perua kuin läntinen, joka on osittain mutkien kautta kulkeutunut pohjoiseen Keski-Euroopasta.  Historian kulkuun on paljon vaikuttanut se, että nämä itäiset alueet ovat aina olleet valtaryhmien raja-alueita, joihin liittyy myös aseellista toimintaakin aina sotiin asti.  Karjalaisesta kulttuurista löytyy paljoltikin viitteitä näistä ajoista.
 
Asia, johon me karjalaiset törmäämme tänä päivänä, on se, että luovutetun alueen väestöön liittyy hyvin voimakas kotiseudun kaipuu.  Olen useinkin miettinyt sitä illan hiljaisina hetkinä ja joitakin ajatuksia on tullut asian tiimoilta.  Ensinnäkin, monet karjalaiset suvut ovat vanhoja ja suuria ja sukusidonnaisuus voimakasta. Tämä kaikki on sidoksissa karjalaiseen kulttuuriin, joka ilmeisesti on voimakkaampaa kuin toisella pääheimolla eli hämäläisillä elinolosuhteista johtuen, karjalaisuushan on kulttuuri ja rajaseudun voimavara.  Karjalaisten sukukeskeisyyttä on lisännyt menneiden sukupolvien, useiden sukupolvien asuttamat taloudet eli ns. suurperheet, jossa jo aiemmin kuolleiden suvun jäsenten haudat olivat osa tätä kokonaisuutta.

Vas. Valkovuokkomatkalaiset ryhmittyneinä yhteiskuvaan Pälkjärven kirkon portaille tokokuussa 2013. Oik. Pälkjärvellä syntyneet valkovuokkomatkalaiset.

Vieraan saappaan jäljet

Tämän takia joskus tekee vähän häijyä kun katsoo Venäjän nykyhallinnon hallinnoimia suomalaisten hautausmaita, siinä poljetaan maahan valtaajan oikeudella edeltäjien kulttuuriarvoja.  Eihän yksittäinen haudattu vainaja tiedä yhtikäs mitään siitä, kenenkä saapas tallaa hänen kumpuaan. On ollut liikuttavaa nähdä, millä vauhdilla vanhempi väki syöksyy hautausmaille tarkistamaan onko siellä se ja se hauta vielä tallella.

Vas. Näkymä Sortavalan hautausmaalta, jossa on myös kirjoittajan pienten kaksoisveljien viimeinen leposija.  Oik. Iltatunnelma Laatokalla Winterin huvilan rannasta kuvattuna toukokuussa 2013.

Pälkjärvi oli myös menneiden sukupolvien kehto

Nämä karjalaisuuteen liittyvät menneen ajan sidonnaisuudet löytyvät myös pälkjärveläisyydestä, jos näin voi sanoa.  Pälkjärvellä on takana myös pitkä historia ja sen mukana eri-ikäisiä sukuja vaikka eihän Pälkjärvi enää vähään aikaan ole kuulunut tuohikonttiaikaan.  Värtsilän rautatehdas on tuonut isoja kartanoita valtaherroineen ja alustalaisineen - on ollut rälssitiloja jne. Kaikki tämä on osa sitä perintöä, jota on tarkoitus vaalia.  Pälkjärvi sai jo hyvissä ajoin alueensa läpi kulkemaan maantien ja rautatien.

Samankaltaisuutta

Asiasta varmaan löytyisi jotain yhteisiä projektejakin luovutetun alueen entisten kuntien kanssa, sillä eivät nämä kunnat kuitenkaan elävässä elämässä varmastikaan ole olleet eristyksessä eläviä saarekkeita.  Jos ei muuta yhteistoimintaa ole ollut, niin ainakin nuoret miehet ovat käyneet hakemassa emännänalun naapurikunnasta tai vähän kauempaa. Tässä on ollut se hyvä puoli, että sukusiitos ei ole riivannut niin paljoa kuin eräissä saaristolaiskunnissa.

Minulla on sellainen käsitys, että esimerkiksi tiukka rajanveto Pälkjärven ja Värtsilän välillä on saattanut olla hankalaa – pitäjillä on ehkä ollut enemmän yhteistä kuin erilaista.  Saattaisi olla jopa niin, että nykytermein ilmaistuna koko Laatokan luoteiskulma olisi saattanut muodostaa superkunnan, mene ja tiedä mutta vastausta emme saa.

Tuntuu kuin olisin saanut toisen jalan

Henkilökohtaisesti olen liikkunut lähinnä isäni elinympäristössä, äidin osalta se on jäänyt kuin sivuraiteelle.  Tämä on painanut mieltäni. On kuin yksi osa olemassaolooni vaikuttaneista lähtökohdista olisi poissa.  Äitini on kotoisin Raudusta ja lähtenyt kotoaan töihin Sortavalaan alle 20-vuotiaana ja tätä myöten päätynyt isäni elinkumppaniksi.  Olen tuntenut ja tavannut äidinäidin eli isoäidin ja muut sisaret ja veljen, mutta äidin lapsuuden maisemat ovat jääneet täysin pimentoon. Olen vain kuullut niistä vain puhuttavan. Valokuvatkin ovat kadonneet evakkomatkojen aikana.  Äidin isä oli kuollut jo äitini ollessa 6-vuotias. Hänet on haudattu Raudun hautausmaalle, josta lehtitietojen mukaan venäläiset ovat ottaneet osan asuntorakennuksien käyttöön.

Oli varsin riemastuttava tunne, kun rautulaisten kotisivujen perusteella löysin kartalta paikan, jossa äiti on maihinnousunsa tehnyt, vaikka en kaikkia tarvittavia nimiäkään tiennyt.  Syntymäaikojen perusteella sain tunnistettua henkilöt ja kartalta heidän kotitalonsa, johon on myös GPS - koordinaatit olemassa. Tämä vain kuriositeettina, vaikka tuskin koskaan lähden Rautuun GPS - laitteen kanssa hakemaan äidin syntymäkotoa niin tietoisuus sen olemassa olosta, täyttää tämän tunneaukon äidin osalta.

Materian voi korvata, elämän arvomaailmaa ei

Sukupolvi, joka on syntynyt joko luovutetulla alueella tai sodan jälkeisinä vuosina, tuntevat nyt vanhetessaan tämän kysymyksen useinkin polttavina muistoina ja kaipuuna aikaan, jota ei enää ole.  Sinne jäivät joko puretut tai lahoavat rakennukset, pusikoiden valtaamat tai viljelemättömät pellot, mutta monellekin kotipaikalla vierailijalle tulee lapsuuden lämpöiset muistot mieleen kun saa laskea jalkansa vanhalle kotipolulleen.  Vaikka kaikki kotiäänet ovat kaikonneet ja tuuli soittelee vain omaa mollivoittoista sävelmäänsä, niin tunne siitä, että on synnyinmaisemissa, on tunne, jota ei voi pois riistää. Se elämän arvomaailma, joka muotoutuu jokaiselle ajan kuluessa, on osa lapsuuden maiseman pohjalle rakentuvaa kokonaisuutta.  Liian moni siirtokarjalainen on ehkä menettänyt tämän yhteyden.  Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi olla syntynyt menetetyllä alueella - ei suinkaan.  Tietoisuus siitä, että isä ja äiti tai isovanhemmat ovat täällä eläneet ja luoneet elämää ympärilleen, josta heidät sitten pakolla kiskaistiin irti, riittää.

Tämä muistojen ja menneiden sukupolvien maailma ei ole edes rahalla korvattavissa, mutta on oltava mahdollisuus säilyttää se jälkipolville.  Tässä meidän ikäluokka, omien tuntojemme lisäksi, voi olla siltana tuleville sukupolville. Eikä mikään viivoittimella vedetty raja saisi olla esteenä sille.

Lopuksi Erma Bombeckin elämänohje: Älä koskaan mene sellaisen lääkärin hoitoon, jonka odotushuoneessa kukat ovat kuolleet.

Kuvat Pertti Sarlund