Sivun otsikot:

Itä-Karjala ja Solovetski 2007

Unto Kortelainen

 

Kulttuurimatka Itä-Karjalaan ja Solovetskiin 11. – 15.7.2007


1.päivä


Matkaan lähdettiin tutun ja luotettavan Kai Rantatuvan ohjaamalla bussilla. Sortavalassa tehdyn tutustumiskierroksen jälkeen matka jatkui Laatokan pohjoisrantaa seurailevaa maantietä pitkin Koirinojalle, josta käännyttiin kohti itää Käsnäselän, Kolatselän ja Vieljärven kautta Kinnermäen viehättävään karjalaiskylään lounaalle. Runsaan karjalaisen aterian jälkeen ajettiin Nuosjärven ja Prääsän kautta Petroskoihin, jossa matkan ensimmäinen yö vietettiin legendaarisessa Pohjola-hotellissa.


2. päivä


Aamiaisen ja kiertoajelun jälkeen matka jatkui pohjoisen suuntaan Äänisen länsirannalla sijaitsevaan Kontupohjan kaupunkiin. Tutustumiskohteena siellä oli 1774 rakennettu ortodoksinen Neitsyt Marialle pyhitetty pyöröhirsikirkko. Kirkko sijaitsee suuren paperitehdas-kombinaatin eteläpuolella, Kontupohjanlahden itärannalla.

Matkaa pohjoisen suuntaan jatkettaessa poikettiin Kivatsun luonnonsuojelualueella Sunajoessa sijaitsevalle Kivatsun putoukselle, jonka putouskorkeus 10,7 m on toiseksi korkein tasankovesiputous Euroopan alueella Reinin jälkeen. Putoukselta jatkettiin Hirvaksen (sota-aikana lentokenttä) kautta Äänisen pohjoiskärjessä sijaitsevaan Karhumäkeen ja edelleen Pindushin kautta Sandarmohin alueelle Äänisen itäpuolella. Sandarmoh on Stalinin vainojen uhrien teloitus- ja hautapaikka, joka löydettiin 1997. Se on noin 7,5 ha laajuinen mäntymetsikkö, jossa on 236 neliskulmaista joukkohautaa. Alueen paikka ja hiljaisuus olivat erittäin puhutteleva kokemus, jota ainoastaan valtavat hyttysparvet häiritsivät.

Vas. Kivatsun koski. Kuva Paavo Immonen. Oik. Näkymä Sandarmohin hautausmaalta. Kuva Keijo Koukku.


Alueella nautittiin kenttälounas, josta riitti tarjottavaa myös Keski-Suomesta yllättäen saapuneille matkalaisille. Heidän kanssaan vaihdettiin matkakokemuksia ja pidettiin hauskat arpajaiset. Niiden jälkeen palattiin takaisin Karhumäkeen jatkaen matkaa pohjoisen suuntaan Maaselän, Segezhan ja Belomorskin (suomalaisittain Sorokka) kautta Vienan Kemiin, jossa majoitus oli Kuzova-hotellissa.


3. päivä


Aamulla ei muisteltu edellisten matkapäivien paikoin yksitoikkoisia ja heikkokuntoisia tieosuuksia, vaan kaikki odottivat jännittyneinä Papinsaaren laivalaivalaiturilla retkeä matkan pääkohteeseen, Solovetskin luostarisaareen. Rantautumisen jälkeen matkalaisilla oli mahdollisuus omaehtoiseen käyskentelyyn saarella sillä aikaa kun opas hankki lippuja luostariin ja varmisti ravintolasta lounasaikaa.

Vas. Matkalaiset Papinsaaren laivalaiturilla. Oik. Solovetskin rantamaisemaa. Kuvat Paavo Immonen.


Ryhmän pukeuduttua asiallisesti luostariin menoa varten saatiin lupa astua pääportista luostarin pihalle, missä opas kertoi luostarin historian vaiheista. Perimätiedon mukaan luostarin perustivat pyhittäjäisät Herman, Savvati ja Zosima. Valamosta tullut Savvati asettui viettämään erakkoelämää Solovetskiin yhdessä Hermanin kanssa. Savvatin kuoleman jälkeen saarelle saapunut Zosima näki näyssä, että ilmassa oli suuri ihana kirkko. Tästä hän ymmärsi, että saarelle oli kerran nouseva luostari. Munkit aloittivat kilvoittelunsa erakkoina erämaassa, mutta alueelle alkoi saapua muitakin kilvoittelijoita ja niin luostari syntyi vähitellen näiden erämaaisien ympärille. Luostarin perustamisvuodeksi katsotaan 1436. Luostarissa oli 1600-luvulla noin 350 munkkia, 600 – 700 palvelusväkeen kuuluvaa ja lisäksi käsityöläisiä ja talonpoikia. Luostari laajensi tsaarien ja muiden mahtimiesten avulla nopeasti maa-alueitaan ja omaisuuttaan. Solovetskin luostarin liiketoiminta oli 1600-luvulla varsin laajaa. Luostari omisti 54 suolatehdasta, lisäksi sillä oli kalastuksen ohella kiilleliuske-, rautaruukki- ja helmituotantoa.

Vas. Solovetskin luostari. Oik. Matkalaiset ryhmäkuvassa Solovetskissä. Kuvat Kirsti Sälli.


1500-luvulta lähtien luostari toimi eräänlaisena yksityisvaltiuden ja ortodoksisen kirkon vastustajien karkoituspaikkana ja samalla kuitenkin venäläisen kristillisyyden keskuksena pohjoisessa. Vuosina 1668 – 1676 Solovetskin munkit tukivat kirkon kannalta katsottuna kapinallisia vanhauskoisia ja sen seurauksena koko veljestö uusittiin. Lähes kaikki entiset munkit – neljäätoista lukuun ottamatta – joko surmattiin tai karkotettiin ja otettiin tilalle uusia.


Jo 1920- ja 1930-luvuilla luostarista tuli yksi Neuvostoliiton ensimmäisistä pahan maineen saavuttaneista pakkoleirikeskuksista. Luostarisaarelle kuljetettiin 400 000 aatelista, älymystön edustajaa tai muutoin toisinajattelijaa. Heistä noin 30 000 surmattiin saarella ja osa kuoli Stalinin kanavan rakennustöissä mantereen puolella. Pakkoleiriläiset työskentelivät ankarissa olosuhteissa puusavotoilla, joissa työ oli sekä vaarallista että erittäin raskasta ja epäterveellistä tällaisiin olosuhteisiin ja tällaiseen työhön tottumattomille.

Vas. Kilipukit ovat tuttu näky Solovetskissa. Kuva Keijo Koukku. Oik. Luostarin hyvin hoidettu kasvimaa. Kuva Kirsti Sälli.


Solovetskin luostari on nykyään jälleen toiminnassa, vaikka se samalla on myös historiallinen ja kulttuurinen museo. Luostarissa toimii pieni veljestö, joka ylläpitää ja uudelleen rakentaa luostaria. Solovetski on ollut vuodesta 1992 lähtien UNESCO:n maailmanperintökohteiden listalla.


Paluumatkalla Vienan Kemiin auringon valo kimmelsi Vienanmeren laineilla ja melko pian rannasta lähdön jälkeen kannelta kuului huuto: ”Tuolla näkyy maitovalas ja toinen on pienen matkan päässä, kiikarilla näkyy hyppiminen hyvin!” Siellä niitä valkoisia maitovalaita oli pian paljain silmin nähtävissä. Päivän matka oli kruunattu maitovalaiden näkemisellä!


4. päivä


Nyt matkattiin Vienan Kemistä länteen kohti Uhtuaa, nykyistä Kalevalaa. Matkalla pysähdyttiin ostoksille pieneen Kepan kylään. Täältä matka jatkui saaressa sijaitsevaan Haikolaan, joka on itäisimpiä runokyliä Vienassa ja samalla hyvin säilynyt kyläkokonaisuus. Rakennuskanta on kokonaisuudessaan vanhan perinteen mukaista ja hyvin maisemaan soveltuvaa. Haikolassa tarjottiin kahvit Miihkali Stepanovin ja hänen vaimonsa Olgan kodissa, jossa matkalaisille kerrottiin vesien ympäröimän kauniin Haikolan kylän historiasta. Vanhalta nimeltään kylä on Jouhkola varhaisimman nimeltä tunnetun asukkaan mukaan. Neuvostoliiton aikana kylä autioitettiin perspektiivittömänä, mutta nykyisin kylässä on kesäisin paljon toimintaa ja ainakin osittain asuttu.  Miihkali Stepanovin isä, Karjalan kansankirjailija Ortjo Stepanov, on varmasti viime vuosisadan tunnetuin haikolalainen. Ortjo Stepanov kuoli vuonna 1998 ja hänet on testamenttinsa mukaisesti haudattu Haikolan itälaidalla sijaitsevaan komeaan kalmismaahan.

Vas. Uudisrakennus Haikolasta. Oik. Ortjo Stepanovin hauta Haikolan kalmismaassa. Kuvat Paavo Immonen.


Haikolasta siirryttiin lounaalle Kalevalaan. Kesken ruokailun matkalaiset yllätti paikallinen nuori mies tarjoamalla koko seurueelle ruokasnapsit esikoislapsensa syntymän johdosta. Onnellinen isä otti mielellään vastaan hänelle kerätyt lahjarahat. Tauon jälkeen matka jatkui Kis-Kis kukkuloille ja sieltä Eldankajärven ohitse Vuonniseen, jota pidetään Vienan merkittävimpänä runokylänä ja jonka maisemat kuuluvat Vienan Karjalan kauneimpiin. Vuonnisesta matka jatkui kohti etelää Vuokkiniemen, Tollonjoen ja erittäin ruman Kajalan Pelletin alueen kautta Kostamukseen, jossa majoitus oli järjestetty Lomakylä Fregattiin. Alueen suuressa vierasmajassa vietettiin viimeistä iltaa yhteislaulun merkeissä.


5. päivä


Viimeinen päivä aloitettiin tutustumiskierroksella Kostamuksen kaupunkiin ja myymälöiden avauduttua siirryttiin ostosten tekoon. Rajan ylittäminen Vartiuksen raja-asemalla sujui joustavasti. Kotimatkaa jatkettiin hyvillä mielin monia antoisia ja mukavia kokemuksia rikkaampina. Kuhmossa vielä pysähdyttiin nauttimaan Kaitsun valmistama kenttälounas kahveineen. Kiitosten ja halausten jälkeen matka jatkui kohti kotimaisemia.

Paavo Immosen arkistoista löytyi vielä esite, josta on nähtävissä matkareitti kokonaisuudessaan.


Tarina on kirjoitettu Maija Närhin ja Riitta Pakarisen antamien matkakuvausten perusteella

 

Lisää kuvia tältä matkalta löytyy gallerian albumista "Seuran matkat ja retket".