Sivun otsikot:

Pyykkipäivä Pälksaaressa

Pertti Sarlund

Ei ollut portugalilainen pesijätär vaan pälksaarelainen


Oli vain meidän äiti, pieni sisareni Eeva-Liisa ja minä 6-vuotias pojan koltiainen. Elettiin kesää 1943 ja äiti oli suuressa viisaudessaan päättänyt, että tänään on pyykkipäivä. Isä oli jo sotasairaalassa töissä, ja äiti oli edellisenä päivänä tuonut isälle julki huomisen ohjelman. Päivä on jäänyt 6-vuotiaan pojan mieleen lähinnä luontoon tehtynä retkenä, joka tulevina vuosinakin on silloin tällöin palautunut mieliin kaikessa yksinkertaisuudessa juhlapäivänä luonnon helmassa.

Talo oli mäen päällä ja lähde mäen alla suon laidassa. Talomme, jota jossain lähteissä kutsuttiin Lajulaksi, sijaitsi korkean mäen päällä ja sieltä piti lähteä mäen alaosaan lähteelle pyykin pesuun. Näin jälkeenpäin ajatellen niin tuskinpa äidillä edes olikaan mielessään kovin tehokas työpäivä pyykinpesun parissa. Luulenpa vain, että hän itsekin halusi sellaisen rentouttavan hetken kevätkesäisen luonnon äärellä, ei hän koskaan ole näitä ääneen puhunut, mutta tuntien äidin tavan toimia, uskon näkemykseeni.

Ja retkipäivä koitti

Ja niin koitti tämän tärkeän päivän aamu, äiti oli tehnyt päivän eväät jo valmiiksi eväskoriin, joka sijoitettiin työntörattaille pyykkien ja ämpäreiden lisäksi sekä sisareni Eeva-Liisa istumaan pyykkikasaan. Olimme valmiit valloittamaan lähteen seudun pyykin pesua varten ja sen myös teimme. Reitti suuntautui talomme sairaalan puoleisen päädyn ja alapuolella olevan saunan ohi mäkeä alas muutaman sata metriä, kunnes olimme peltoalueen ulkopuolella metsän laidassa paikassa, joka jatkui Penkkisuona kauas Läävin kylän ja Matkaselän suuntaan. Siinä oli lähde, joka oli sen päivän offensiivin kohde.

Olisi ollut niin jännää, ellei...

Ennen kuin ryhdymme pyykille, niin palautetaan mieliin ote Sirkka-Liisa Tuovisen kirjasta ”Pälksaari 1925–1945” tk-mies T. I. Erosen kuvaus Pälksaaren valloituksesta suomalaisten Pälksaareen ampuman suuren tykistökeskityksen vaikutuksesta: ”Koko saaren manner tärähtelee ja allamme oleva suo vavahtelee räjähdysten voimasta”. Olimme tämän suon reunalla olevan lähteen partaalla valmiina pyykin pesuun ja kauniin kesäpäivän viettoon. Ympärillä oli vain kyseisen tykistökeskityksen jättämät ammottavat kranaattikuopat suolla ja minulle tiukka kielto, ettei sinne saanut mennä ja minähän en mennyt, ei edes varpaat kastunut.

Pyykin pesemisellä oli muitakin tavoitteita

Varsinaisen pyykinpesuareenan muodostivat kivien varaan nostettu muuripata, huuhteluamme ja sitten Anna-niminen pesuautomaatti eli äiti. Ainoa asia, jossa pystyin auttamaan äitiä, oli kerätä risuja ja puunkappaleita muuripadan alle polttopuiksi. Se olikin tarpeen, sillä muutoin mieli teki mennä tonkimaan tykistökeskityksen jälkiä, jonne oli todella tiukka kielto eikä aiheetta. Pyykinpesupaikka oli myös ”automatisoitu” siellä toimi tuomari ja viemäri, tosin sanko-käyttöisenä eikä sinilevää ainakaan siellä oltu edes keksitty. Päivän kohokohta oli vielä edessä päin ja luonnollisesti se oli eväiden syönti, juhlahetki. Tätä se oli varmasti äidillekin raskaan työn lomassa. Jopa vuosienkin jälkeen tällaiset tapahtumat tuppaavat palautumaan muistin lokeroista mielen aktiivialueille. Kasvatuskeinona tämä vanhempien ihmisten tapa tehdä tällainen yhteinen hetki arkisten askareiden sisään on ymmärtääkseni keino, jolla luodaan yhteisön yhteishenkeä ja kasvatetaan lasten sopeutumistaitoja.

Tulihan ne pyykitkin pestyä

Pyykit tulivat huuhdeltua lähdevedellä ja ensimmäiset olivat jo puolikuivia, kun lämmin kesätuuli oli kuivannut ne. Ei muuta kuin tyhjäksi syöty eväskori työntörattaille pestyjen pyykkien sekä sankojen kera ja myös Eeva-Liisalle paikka rattaiden kyytiin. Se matka, mikä oli helppoa tullessa alamäkeen, oli nyt pois mennessä vastaavasti ylämäkeä. Ei ainakaan fyysinen kunto päässyt rapistumaan.

Aika meni mutta muistot jäivät elämään

Kuitenkin harvat olivat ne juhlavat pyykinpesuretket, niin kuin edellä olen kertonut. Todellisuudessa ne tapahtuivat pihapiirissä muiden kotitöiden yhteydessä. Harvoin äidillä oli mahdollisuutta järjestää itselleen ja meille lapsille edellä kerrotun omainen ”luontoretki” työn oheistapahtumana. Myöhemmässä elämässä nämä toimivat niinä elämän pienen pieninä pipanoina helminauhassa, jotka silloin tällöin pulpahtavat mieleen lämpöisinä muistoina. Ehkä nostalgia tekee tepposet, Pälksaaressa kuukin oli kuumempi kuin Tampereen joulukuinen aurinko.

Lopuksi kannattaa muistaa, ”maailman historia alkaa lastenhuoneista”.  Näin on todennut Jean Pestalozzi.