Sivun otsikot:

Kotiseutumatka 22.9.1990

Sulo Niskanen

Toinen kotiseutumatkani rajantakaiseen Karjalaan

Vieraana kotiin

Vasta vajaa kaksi kuukautta on kulunut siitä, kun tein sukulaisteni kanssa ensimmäisen toiviomatkan kotiseudulleni. Mutta kohtalokkaat kolmisen kilometriä ja aika estivät näkemästä matkan huipennuksen, rakkaimman monista elämäni kotipaikoista. Asuintalomme tiedän valloittajan purkaneen jo talvi- ja jatkosodan välisenä aikana. Mutta olisiko sementtitiilinen 1930-luvun lopulla isän muuraama navetta säilynyt hävitykseltä? Entä mitä muuta tutusta pihapiiristä voisi vielä tunnistaa?

Väinö-veljeni on nytkin lähdössä matkanjohtajaksi ja maasturin kuljettajaksi. Muutkin matkalaiset ovat samat kuin edellisellä kerralla, paitsi Pekan paikalla on nyt tyttäreni Helena. Kysymys on siis jälleen kahden sukupolven matkasta. Koska Helenan ja Merjan synnyinpaikka ei ole rajan takana, heille Karjala on ”kertomusten Karjala”, josta he ovat kuulleet Väinöltä, minulta ja Lyyti-mummolta. Mutta he kumpikin ovat innokkaita nyt oikein konkreettisesti sovittamaan yhteen sen, mitä ovat kuulleet ja mitä matkalla näkevät ja kokevat. On jännittävää nähdä, miten he kaikkeen siihen reagoivat. (Merja tosin ei enää ole ensikertalainen.)

Olen saapunut Helena-tyttäreni kanssa 21.syyskuuta lentokoneella Joensuuhun ja olemme yöpyneet Niskasilla. Kälyni Kaisa on taas kestittänyt meitä parhaansa mukaan ja laittanut maittavat matkaeväät. Herätys on aikaisin; lähdemme Reijolasta kello 6.40. Tällä kertaa selviämme tulliin viivytyksittä, kun ei tarvitse enää noudattaa samoja määräyksiä rajan ylityksessä kuin viime kerralla. Pääsemme tulliselvityksestä jatkamaan matkaa jo kello 7.25 (siis noin tuntia aiemmin kuin edellisellä kerralla). Nyt meidän ei myöskään tarvitse enää ajaa ilmoittautumaan Sortavalaan, vaan saamme käyttää aikamme oman suunnitelmamme mukaan.

Hämmennys, joka ensimmäisellä kotiseutumatkalla valtasi mielen, ei tuntuvasti hellitä nytkään. Kotiluonnon kohtaaminen tekee jälleen voimakkaan vaikutuksen. Mitä mahtanee kukin meistä ajatella? Kokemuksen eron kahden sukupolven välillä täytyy luonnollisesti olla varsin suuri.

Meillä Karjalassa eläneillä on maisemiin erityinen syvyysulottuvuus, tunnesilta, jota nuorella sukupolvella ei tietenkään voi olla. Itse olen kasvanut kiinni aikaan, jota ei enää ole, mutta jonka täällä rajantakaisessa Karjalassa voin vielä aistia.

Liikenne Värtsilän Sortavalan valtatiellä vaikuttaa yhtä hiljaiselta kuin ajaessamme 27. heinäkuuta tänä samana kesänä. Tienpinta on kuoppainen mutta ei yleensä pehmeä. Kun ohitamme Puikkolan vielä osittain metsittymättä jääneitä peltoaukeamia, muistan, kuinka kerran talvella kävin ukon kanssa Puikkolan hovissa, jonka silloin omisti Eronen. Mitähän asiaa ukolla mahtoi silloin olla hovin isännälle? Ja kun ohitamme Jeroon kääntyvän tienhaaran, välähtää mielessäni muisto kesästä, jolloin isä korjasi uuneja Linnunvaaran hovissa Jänisjärven rannalla ja minä keräsin sieltä herbaariooni kasveja (26.6.1937). Löysin silloin mm. Pohjolan ukonhatun, joka on maassamme erittäin harvinainen; sen mainitaan kasvavan vain Kiteellä ja Tohmajärvellä. Taisin olla löydöstäni ylpeä!

Iljalaan saavuttuamme emme poikkea tällä kertaa metsittyneelle hautausmaalle, koska jo ensimmäisellä kotiseutumatkallamme olemme masentuneina katselleet tätä raiskattua pyhää maata. Sitä paitsi meillä on nyt kova kiire päästä kotikonnuillemme.

Valtatieltä poikkeamme Hiekanlahdessa Kirkkolahteen johtavalle metsäautotielle, jonka suomalaiset ovat rakentaneet äskettäin puunkuljetusta varten. Kirkkolahteen tulemme kuin konsanaan kotikylään, sillä vaikka se Suomen aikana kuului eri maakuntaan (Laatokan Karjalaan), eri lääniin (Viipurin lääniin) ja eri kuntaan (Ruskealaan) kuin asuinpaikkamme Pälkjärven Naatselkä, asiamme toimitimme pääasiassa Kirkkolahdessa. Rajan asukkaita olimme myös siinäkin mielessä, että Uudenkaupungin rauhanraja 1721 kulki kotipitäjämme ja Ruskealan pitäjien rajaa pitkin.

Pysäköimme ajokkimme Veljelän pihapiiriin, joka osoittautui maasturimme kannalta turvalliseksi paikaksi jo ensimmäisellä matkallamme. Sitä paitsi tästä eteenpäin emme voi enää jatkaa matkaa tien kehnouden vuoksi maasturilla. Veljelän pihalla on menossa parhaillaan lampaan teurastus. Ruho riippuu kynsipuussa, mikä nuorelle polvelle on ennen näkemätöntä. Helena innostuukin lampaan nylkemistä ahkerasti kuvaamaan. Teurastaja on nimeltään Anatoli Rozenko. Hän kertoo olevansa töissä Veljelän naapurissa Lokakuun maatilalla mutta asuvansa Puikkolassa (Suomen aikaisessa Iljalassa).

Lähdemme taivaltamaan kohti matkamme odotetuinta ja jännittävintä seutua, Naatselän salokylää, jossa olivat Juvosien Kuusela, Niskasten Teerivaara ja Päivisien Pirho; usein tätä koko haja-asutusaluetta kutsuttiin Pirhoksi. Papinojasta pääsemme yli samaa laudoista kyhättyä siltaa pitkin, jota kuljimme viime matkallammekin. Nyt päätämme jatkaa, vaikka tieura loppuisi kokonaan, kuten jo viime kerralla näytti.

On ruska-aika; puut loistavat kullanhohtoisina. Kuljemme miltei umpeen kasvanutta metsätietä, joka lapsuus- ja nuoruusvuosinani oli elämäni tärkein tie kotini ja muun maailman välillä. Jokainen tämän lapsuuspolun maastokohta tuntuu yhä tuiki tutulta, vaikka metsä tien kahden puolen onkin nyt aarnimetsää, tukkipuita ja kasvussaan pysähtyneitä keloja.

Aiemmin viljellyn mutta nyt luonnonvaraiseksi jääneen Populisuon (populi = siirtoviljelijä) jälkeen astelemme entisen kymmenlapsisen naapurimme Juho Rouhiaisen pihapiiriin. Vähän ennen talvisodan syttymistä rakennetusta talosta on jäljellä vain uunin rauniot. Muistan, kun isä työtoverinsa Lemmetyisen kanssa muurasi naapurillemme uunin. Viinimarjapensaissa punoittavat vielä päättyneen kesän kypsyttämät viinimarjat, jotka ovat yhä syöntikelpoisia. Samanlaisen hävityksen kohtaamme myös toisen naapurimme Jooseppi Päivisen kotipiirissä. Jäljellä on vain välirauhanaikaisen tilapäisasunnon kivijalka. Istahdamme sille, juomme kahvit, syömme Kaisan laittamia maittavia eväitä ja valokuvaamme erilaisia kohteita.

Lähimmistä naapureistamme matka jatkuu Väinölle ja minulle sekä Merjalle ja Helenalle mielenkiintoisinta nähtävää Teerivaaraa kohti. Suuri yllätys meille on metsään hakattu tielinja, jota alamme kutsua ”kanjoniksi”. Sen varressa on vielä nähtävissä talvisodan aikainen iso pommikuoppa. Kun poikkeamme ”kanjonista” vasemmalle, veljeni ja minä tunnistamme olevamme kotimetsässä, jota itse asiassa olemme kävelleet jo pitkän aikaa. Ihana tunne valtaa mielen. Kotona, mutta vieraana lähes viiden vuosikymmenen jälkeen!

Kuljemme kohti kotimme kahta uuninrauniota, joista toisen isä oli muurannut välirauhan aikaiseen asuntoomme. Väinö-veli muisteli, kuinka Lyyti-äiti paistoi uunissa leipiä, kukkoja ja piirakoita. Monet kukot tulivat minullekin paketissa rintamalle.

 

Vas. Niskasen veljekset isän tekemän väliaikaisen asunnon uunin edessä. Oik. Entisen kodin raunio ja rauniolla kiipeilevä humalaköynnös olivat vuonna 1990 niitä vähäisiä merkkejä mitä on jäljellä Niskasen perheen elämästä Naatselässä.


Aloimme innokkaasti tutkia pihapiiriä. Väinö huomasi heti tutun pihakoivun entisen ryytimaamme (=puutarhan) nurkalla. Sen oksilla hän muisti pikkupoikana keinuneensa. Tiilinavettaakaan ei enää ollut; vain joitakin varveja tiiliä oli jäänyt betonisen kivijalan päälle. Navetan päässä olleen vinttikaivon puitteet olivat hävinneet, mutta vesipumpun putkia oli vielä näkyvissä. Maassa makasi navetan keittiön savupiippu. Yllätys oli, että isän aikoinaan rakentama betoninen perunakellari oli säilynyt entisellään, paitsi että ovi oli poissa. Tuosta ovesta olemme lukemattomat kerrat kulkeneet. Miten pienestä löydöstä mieli voi ilostua kaiken hävityksen keskellä. Miten paljon muistoja liittyykään jokaiseen löytöön. Portaitten viereen aikoinaan istuttamamme humala rehotti villiintyneenä. Se oli kutonut myös uuninraunioiden päälle tiheän verkon. Entisen ryytimaan paikalla kasvoi yhä muutama viinimarjapensas, mutta viimeisenä sotakesänä 1944 vielä nuori omenapuun alku oli kuivunut rangaksi.

Vas. Niskasten perunakellariin ei ole ajanhammas pystynyt. Kellarista puuttui ainoastaan ovi. Oik. Sulo ja Väinö Niskanen isänsä kuolinpaikalla. Veljesten isä kuoli sydänkohtaukseen ollessaan niittämässä eväskauroja hevoselleen ennen evakkoon lähtöä 8.9.1944.

Istahdin kotimme kivijalalle kuten viimeisenä Karjalan kesänä 1944 lomalla ollessani, jolloin V. Halkola otti minusta kuvan. Nyt Helena kuvaa minut. Tuvan ja kamarin käsittäneen asuinrakennuksen paikalla kasvoi paksuja koivuja. Miten kaukana ja toisaalta lähellä nämä tapahtumat ovatkaan!

 

Vas. Sulo Niskanen kotinsa kivijalalla kesällä 1944. Oik. puoleinen kuva otettu samassa paikassa syksyllä 1990

Pihapiirin kauneimpana maisemallisena yksityiskohtana jäi meidän kaikkien mieleen näkymä entiselle riihelle päin; kedolla kasvoi erittäin kaunismuotoisia kuusia, joita kutsumme ”postikorttikuusiksi”.

Monia pihapiirin yksityiskohtia olisi ollut vielä mielenkiintoista tutkia, mutta aika ei antanut siihen myötä, koska oli määräaikana jouduttava rajalle.

Taakseni jäivät kotipihan koivut, kivet, kumpareet. Niihin liittyy muistoja, joita sivullisen on vaikea ymmärtää. Mitähän Merja ja Helena ajattelivat näkemästään!

Suunnitelmiimme kuului vielä käydä Naatselän kylässä isovanhempien Pesosien paikkaa katsomassa.

Taivalsimme kiireen vilkkaa Kirkkolahteen bussillemme. Vielä Jänisjärven Kirkkolahteen hoputin Helenaa kuvaamaan. Paljon jäi Kirkkolahden kylästä katsomatta.

Ajaa jyryytimme Makarin kauniin vaarakylän halki kohti Naatselkää. Koetin tähyillä, näkyisikö Leppälampea ja sen takana pilkottanutta kotiamme, mutta metsä oli kasvanut niin korkeaksi, ettei lampea näkynyt eikä tietenkään kotiamme, jonka kaikki rakennukset oli puretut. En myöskään huomannut entistä Suomalaisen taloa, josta ”viimeisenä kesänä” lomalla ollessani olin soittanut Pälksaaren sotasairaalaan.

Makarin kansakoulusta, josta Väinö-veli päätti evakkotiellä Naarvanlahdessa alkamansa oppivelvollisuuskoulun, löysimme kahdet kasvillisuuden peittämät portaat, joista toiset johtivat aikoinaan Leinin opettajaperheen asuntoon ja toiset kahteen luokkahuoneeseen, joista alaluokassa oli hella ruoan laittoa varten. Eräät nuoruuteni lämpimät muistot jatkosodan vuosilta liittyvät Leinien perheeseen. Isä kirjoitti kerran minulle kirjeessään rintamalle, että opettaja Toivo Leini oli toivonut minusta pappia. Väinö-veli taas kertoi sotakesänä 1944, että opettaja oli lukenut tunnilla joitakin minun rintamalta hänen tyttärelleen Marjatalle lähettämiä kirjeitä. Ne olivat Marjatan isän mielestä hyviä. Tämän tapaiset muistot olivat tosin tiedostamattomina mielessäni, kun katselin Makarin kodikkaan koulun raunioita.

Vas. Makariin koulun kauniisti sammaloituneet portaat. Oik. Sulo Niskanen Makariissa suunnilleen sillä paikalla, jossa hän näki lomalta lähtiessään isänsä viimeisen kerran viisi päivää ennen tämän äkillistä kuolemaa syyskuussa 1944.

Alamme lähestyä veljelleni ja minulle hyvin läheistä isovanhempiemme kotipaikkaa. Täytyy osaksi arvata, että osaisimme oikeassa kohtaa poiketa päätieltä muutaman sadan metrin päässä sijainneeseen tuttuun pihaan. Onnistumme löytämään tuvan uunin raunion ja jonkin merkillisen, ison rautaesineen, jonka oletan aikoinaan kuuluneen ulkorakennuksen päätypuolessa olleeseen pärehöylään.

 

Vas. Pesosen tuvasta oli jäljellä vain uunin rauniot. Oik. Antti Juvonen Pesosten pihapiirissä Naatselässä.

Metsä on saartanut ennen niin avaran viljelysalueen, mäkipellot ja näkymän niiden alapuolella levittyvälle laajalle suoviljelyalueelle, jonka takaa aikoinaan näkyi Naatselän pääkylä kauniilla vaaramaisella selänteellä. Sinnekin liittyvät monet lapsuusmuistot aina siitä alkaen, kun Pesoset muuttivat 1926 Kirkkolahden Pölkkyniemeltä Naatselkään Alajuvolaan. He olivat ostaneet pakkohuutokauppaan joutuneelta kylän vauraimmalta eläjältä Immoselta melko suuren osan hovitilasta, ja asuneet muutaman vuoden samassa isossa talossa Immosien kanssa, kunnes muuttivat myyjän uudispaikalle pääkylän reunamalle. Pesosesta tuli 1930-luvulla tietyssä mielessä kylän kannalta tärkeä paikka: Juho-eno perusti pienen kyläkaupan, taloon tuli ainakin kylän reuna-alueen posti. Einari Tarvainen toimi posteljoonina. Pesosessa oli myös lainakirjasto. Sieltä muistan lainanneeni ainakin Kiven Seitsemän veljestä ja Juhani Ahon Lastuja.

 

"Kylätie on hiljainen, niin hiljainen..." Molemmat tienäkymät Pesosesta kylälle päin. Oik. puoleisessa kuvassa etualalla Sulo ja taaempana Väinö Niskanen.

Oli aika lähteä paluumatkalle. Makarin koulun läheltä koetin etsiä sitä paikkaa, jossa näin isäni viimeisen kerran sateisena syyskuun 3. päivän pimeänä iltana. Tienvarsi oli kuitenkin muuttunut niin täydellisesti - metsä oli kaadettu -, että aivan tarkalleen en enää osannut paikkaa tunnistaa. (Tien varressa oli silloin portti)

Rajan ylitys sujuu nopeasti, ja matka jää ikimuistoisesti mieleen. Olen kokenut hämmästyttävän ajan pituuden ja lyhyyden. Miten paljon paikat – pellot, metsät, tiet, kylät – ovat muuttuneet puolessa vuosisadassa; miten vähän toisaalta tuntuu olevan siitä, kun käyskentelin näillä rakkailla paikoilla.

Jutun kuvat Helena Rytkönen ja Sulo Niskanen

Suo Niskasen ensimmäisen kotiseutumatkan kuvaus löytyy oikean puoleisesta otsikkoluettelosta kohdasta Kotiseutumatka 27.7.1990