Sivun otsikot:

Oliko Pälksaari kotiseutuni?

Pertti Sarlund

Kauas on pitkä matka ja korkealta näkee kauas


Oliko Pälksaari kotiseutuni?

Vai oliko evakon kotiseutu sama kuin reissumiehellä eli paikka, mihin sattui reppunsa laskemaan.  Vuonna 1949 olin 12-vuotias ja olin asunut yhdeksällä eri paikkakunnalla, joista yhdessä 4 vuotta.  Kesti kauan ennen kuin kotiseutu alkoi kristallisoitua. Eikä se vieläkään ole ja tuskin tulee olemaankaan mikään fyysisesti yhteen paikkaan sidottu.  Enemmänkin se on mielikuva, mikä ja minkälainen on maisemani visualisesti ja ns. fiiliksiä tuottavana ympäristönä. Toisin sanoen paikkana, jossa tunnen viihtyväni ja tässä yhteydessä en voi puhua muista kuin omista mielteistäni. 


Junnu Vainion sanoin laulussaan Viimeinen sairaanhoitaja, Junnu itse laulaa: ”Täällä kerran kävin syntymässä…”. Paikka oli Sortavala, ja jos kuuntelee tuon laulun sanoja pidemmälle, niin osuvampaa laulua tuskin olisi tuohon käyttötarkoitukseen ja kun vielä on nähnyt nyky Sortavalan.  Sortavalan suhteen voin sanoa kuin entinen mies: ”Mä en muista mitään…”, olin 1-vuotias kun muutimme Pälksaareen.  Kului vielä neljän pimeän vuoden muistikatko vaikka muuten elämäni oli turvallisissa käsissä, kiitos äidille ja isälle.

Muistiini alkoi tallentua tapahtumia ja havaintoja ympäristöstä vuonna 1942 ollessani 5-vuotias ja oltiin juuri palattu Pälksaareen talvisodan evakkoreissusta. Talomme sijaitsi Pälksaaren pysäkiltä piirimielisairaalaan menevän tien varrella olevan korkean mäen harjalla, mäki oli ehkä Pälksaaren korkein kohta ja sieltä näki kauas.  Tämä syöpyi pikkupojankin mieleen ja on kummitellut siellä vuosikymmeniä, nimenomaan paikkana, jossa oli avaruutta sekä näkyvyyttä. Jokapäiväisen elämän tasolla tämä tuntui kun tuli meille, niin oli pitkälti ylämäkeä, ja kun lähti, niin sitten taas oli pitkälti alamäkeä, eli pääsi nopeasti pois.  Eivätkä ne mäet ole sieltä vieläkään kadonneet, venäläinen on vain siirtänyt kirkolta tulevan tien kulkemaan viistoon Auvisten peltojen takaa kohti sairaalaa.  Aiemmin se nousi suoraan alapuolella olevan joen sillalta Auvisten talon oikealta puolen yhtyen pysäkiltä sairaalaan menevään tiehen.

Kuvaavaa mäen korkeudesta on, että se näkyy paljaalla silmällä Kiteen Hatunvaaralle, eräs rajavartioston kapteeni neuvoi minulle paikan ja olen myös katsonut vuonna 1968 kiikarilla ja ilman.  Kieltämättä se säväytti, kylmät väreet kulkivat selkälihaksissa eli Pälksaari ei ollut silloin minulle n.30-vuotiaalle kaverille mikään läpihuutojuttu.  Samoin kotimäeltä näkyi myös silloinen Wärtsilän lentokenttä sota-aikana kun venäläiset kävivät sitä pommittamassa.

Kuva Anna ja Noa Sarlundin talosta Pälksaaressa on vuodelta 1943. Talon päädyssä seisovat Anna (valkoinen esiliina) ja Noa, jolla on sylissään tytär Eeva-Liisa. Pertti-poika nojailee seinään yhdessä serkkunsa Airi Auvisen (nykyisin Räty) kanssa. Talon katolla on venäläisten rakentama ilmavalvonta-asema.


Vaikutus tuleviin vuosiin

Yksi tuleviin vuosiin vaikuttava tekijä oli sukulaisten hajaantuminen ympäri Suomea.  Olisihan se ajan myötä tapahtunut muutenkin mutta ei kuitenkaan olisi ollut niin totaalinen kuin sodan seurauksena.

Näin 70-vuoden takaa katsoen en voi kieltää Pälksaaren kotiseudun omaista luonnetta, se muodosti pohjan tulevien vuosien havaintojen vertailtavuudelle joko tietoisesti tai alitajuisesti.  Eikä tämä pälksaarelainen maisema rajoitu vain Pälksaareen. Kun myöhempinä vuosina kävin niillä kulmilla, niin yksi vaikuttavampia näkyjä on kun laskeutuu Kiteeltä tulevaa tietä Tohmajärvelle, tulee tavallaan kuin toiseen maailmaan.  On tultu pohjoisen Laatokan vaikutusalueelle. Talot ja pihapiirit ovat korkealla mäellä ja mäet on viljelty ylös asti. On tultu levolliseen ympäristöön ja mannerilmaston vaikutusalueelle.  Tätä ei uusi rajakaan ole pystynyt poistamaan, ehkäpä se monien kohdalla vain kiihotti kaipuuta menneeseen aikaan.

Onhan se sittenkin kotiseutu

Kysymykseen, oliko Pälksaari kotiseutuni, voin vastata myöntävästi, mutta en koe sitä kohdallani fyysisenä käsin kosketeltavana paikkana, vaan mielikuvana otsikon mukaisena paikkana; kauas on pitkä matka ja korkealta näkee kauas. Tämä tuo mukanaan ilmavuutta ja avaruutta ja se tuo vapauden tunteen eikä ahdista sekä tietää ainakin, mistä on tullut.

Ajopuuna elämän virrassa villinä ja vapaana

Lapsuus ja nuoruusaika sujuivat jokapäiväisten asioiden parissa, joihin kuului koulua, pieniä kotitöitä ja joskus vähän isompiakin.  Minulla oli etuoikeus saada viettää lapsuus ja nuoruusaikakin aika pitkälle maaseudulla, vapaa-aikaan kuului kalastusta ja yleensä ulkoilmassa tapahtuvaa toimintaa. 

Yksi mieleen painunut toiminta vaikka se tapahtumahetkellä tuntui rasittavalta, oli lehmien paimentaminen metsässä. Ja nimenomaan ne hetket kun lehmät olivat syöneet mahansa täyteen ja menivät makuulle märehtimään heinäannostaan.  Se oli paimenen juhla-aikaa. Oli vakiokivi, jonka päällys oli tasainen kuin pöytä. Siihen paimenpoika heittäytyi selälleen makuulle ja katsoi taivaalle kun poutapilvet purjehtivat loputonta kulkuaan eri muotoisina ja värisävyisinäkin.  Ajatus sai kulkea vapaana kuin taivaan lintu ja saattoipa poiketa lapsuudenajan maisemissa, Pälksaaressa. 

Myöhemmin Havukka-ahon ajattelija Konsta Pylkkänen sai minusta fanin. Taisinpa olla jossakin vaiheessa vähän kateellinenkin Pylkkerön vapaudelle, mutta Veikko Huovinen sai ainakin yhden lukijan kirjoilleen.  Samoin laulu Paimenpojan sunnuntai on jäänyt mieleeni soimaan. Metsä ja luonto sinänsä olivat yksi elämän innostajista ja mielenrauhan tyyssijoista, asuttiinpa sitten Pohjanmaalla tai Hämeessä.  Näin myöhemmin analysoiden ja ajatellen yhteys lapsuuden ajan maisemiin ja avaruuteen säilyi vaikka en sitä silloin tietoisesti edes tunnistanut.

Kun ajopuu sai peräsimen ja jäljitettiin lapsuuden muistikuvaa -
Haettiin itärajaa Suomenlahdelta Koillismaahan

Villit ja vapaat vuodet olivat takanapäin, tuli elämänkumppani mukaan kuvioihin ja täytyi myös huomioida hänen lapsuusmaisema ja säilyttää tasapaino.  Satakuntalaisen kanssa on ihan kiva tulla toimeen vaikka temperamenttieroja saattaa joskus ollakin. Maastollisesti puuttuu Laatokan Karjalan avaruus ja vaaramaisemat, on sitä yhtä suoraa ja tasaista melkein kuin Pohjanmaalla, jossa ainoat kummut taitavat löytyä perheenemänniltä.  Mutta ei satakuntalainen ole riippakivi, satakuntalainen vieraili mielellään myös Karjalassa ja jopa nauttikin siitä. Mutta ei Satakunnasta löytynyt samanveroista sielunmaisemaa kuin Laatokan Karjalasta. 

Tuli aikanaan kuljettua lomareissuilla koko itäraja Suomenlahdelta Koillismaan Sallaan, kaunista oli ja metsäistäkin mutta kauas oli pitkä matka, kauas ei nähnyt.  Luonto oli puustoineen visu näkymien suhteen, virtoja ja koskia oli sitten sitäkin runsaammin.  Mutta ei löytynyt lapsuuden sielunmaisemaa täältäkään.

Käytiinpä Lapissakin päälaella ja käsivarressa asti

Edelleenkin päässä takoi ajatus lapsuuden muistikuva paikoista, joista näkee kauas ja on avaruutta ja rauhaa.  Kuljettiin perheen kanssa autolla ja olin muutaman kerran yksinkin Lapissa tuuliajolla. Toisin sanoen aamulla en tiennyt, missä seuraavan yöni viettäisin.  Kuljin maiharini kanssa rempustaen ja tutustuin erilaisiin Lapin ihmisiin, jäipähän mielenkiintoiset muistikuvat.  Mutta löytyihän paikat, joissa oli sitä kaivattua avaruutta ja väljyyttä ja paikoista, jotka eivät olleet massaturismin tallaamia.  Jos Utsjoen Tenon rantamilla sattui olemaan ahdasta niin tunturiin nousu toi mukanaan laajat maisemat ja väljyyden eikä ylhäällä hyttysetkään häirinneet. Utsjoen Ailigas-tunturi tarjosi unohtumattomia näkymiään aina pitkälle Norjan puolelle asti.

Käsivarren Lappi Saana-tuntureineen on yksi vaikuttavimmista paikoista.  Kun on ruska-aikaan kiivennyt Saanan laelle (1029 m merenpinnasta) ja on kirkas, seesteinen ilma, niin näky on jumalaisen upea.  Pohjois-Norjan korkea tunturiylänkö tuntureineen näkyy selvästi. mutta puuttuu se lapsuuden maiseman luonnon pehmoisuus, on vain kiviräkkää mutta raikasta tunturi-ilmaa on keuhkojen täydeltä.

En vaihtaisi lapsuuden muistikuvaa näihin Lapin komeisiin maisemiin.

Haettiinpa meren helmoistakin

Oltiinpa 15 vuotena kesät Iniössä Turun saaristossa lauttamatkan päässä mantereesta.  Oltiin seudulla, joka poikkesi lähes täysin siitä, mihin oli totuttu. Meri, vaikka se onkin murtovesialuetta, oli luontoineen erilainen. Samoin linnusto poikkesi osittain. Samanlaisuuttakin tosin löytyi.
 
Mökkimme seisoi korkealla kalliolla paikalla, joka aiempina vuosina oli ollut metsojen soidinpaikka.  Luonto järjesti minulle erikoisnäytännön, jonka tulen muistamaan aina.  Vaimo oli lähtenyt työporukkansa kanssa Roomaan loma- ja opiskelumatkalle paikallisiin laitoksiin, itse otin töistä pari ylimääräistä lomapäivää ja suunnistin Iniöön. Seuraava aamu toi mukanaan yllätyksen. Heräsin aamulla kuuden maissa, menin ulos männyn juurelle ja lorottelin siinä rauhassa kun huomasin parin metrin päässä soitimella olevan kukkometson höyhenet pörrössä soidinpuuhissaan.  Se ei ollut moksiskaan läsnäolostani. Rupesin höpöttämään sille, että mikä sinulla on hätänä.  Ei mitään tapahtunut, ei auttanut muuta kuin jatkaa juttua. Sanoin sille, että eihän meillä kahdella vanhalla kollilla ole mitään hätää, minulla on kumppani juoksussa ja sinulla hakusessa. Jätin metson jatkamaan puuhiaan. Kun tunnin päästä menin katsomaan, niin seremoniat olivat loppuneet.

Luonto järjesti myös näytöksen voimistaan. Säätiedotus oli varoittanut lähestyvästä lounaismyrskystä ja minähän lähdin mukaan juhliin.  Se kannatti, myrsky puhalteli täydellä voimalla pitkin Perkalan selkää päin Bergholmin kallioita. Aaltojen jyminä kallioita vasten muistutti tykistökeskitystä, pauhu oli niin mahtava. Mutta kun aamu koitti, niin tuulesta ei ollut tietokaan. Peilityynen meren peitti vain maitomainen sumu, meri oli kuin itse hyvyys eikä mitään myrskyä olisi ollutkaan.

Mutta eihän tämäkään kuulunut lapsuuteni muistikuviin.  Juoksenko virvatulien perässä?

Vielä on paikka löytämättä, yksi keino käyttämättä

Teimme suvun kesken linja-automatkan vuonna 2002 Pälksaareen kotikunnaille, Pälkjärvelle ja Sortavalaan.  Edelleen hain sitä lapsuuden maisemaa, olinhan lapsuuden tantereilla.  Mäki oli, mutta kovin näytti matalalta vai olinkohan kasvanut. Venäläinen oli purkanut rakennukset enkä voinut kovinkaan kauaa siinä tähystellä, olinhan rajavyöhykkeellä ja 300 metrin päässä oli venäläisten rajavartijoiden valvontatorni, joten oli otettava jalat alleen ja häivyttävä.

Sarlundin mäen tuntomerkkinä oli komea kuusirivistö. Rakennukset sijoittuivat kuusista katsoen oikealle (oik. puoleinen kuva). Kuvat Pertti Sarlund


Eikö tämäkään ole lapsuuden maisemani?

Kyllä se oli, mutta siinä vain kävi niin, että lapsuuden aikainen nostalgiapallo puhkesi. Odotin vain jotain, mitä ei enää ole. On vain muistot ja ne ovat arvokkaita niin yksilö kuin yhteisötasoilla.  Nyt, noin 70. vuoden jälkeen, kun tarkastelen mennyttä aikaa, niin se lapsuuden muistikuva täytti tehtävänsä. Se sitoi pitkän ajan tapahtumat kuin helminauhaksi, jotka muutoin olisivat sirpaloituneet irrallisiksi paloiksi.   Minä vain unohdin, että olin kasvanut luukkuhousuistani ulos.  Mutta Pälksaaressa käydessään tulee eittämättä mieleen erään romaanin nimi: ”Täällä kuljin kerran”, villinä ja vapaana.


Lopuksi Einari Vuorelan runo vuodelta 1932

TUULENTUPA

Minä menin hattuni alle
ja lähdin maailmalle
pois köyhyyttä pakohon.
Tein tuulentuvan, tein talon,
sain lahjaksi päivänvalon
ja ilmaisen kuutamon.