Sivun otsikot:

Jouluksi kotiin

Riitta Pakarinen

 

JOULUKSI KOTIIN


Synnyinkotini - Holoppa, kuten kyläläiset sitä kutsuivat - sijaitsi Pälkjärvellä Ilmakanvuoren alarinteeessä, lähellä Kyyrönlampea. Kaksi joulua siellä vietin. Ensimmäisenä jouluna olin kaksiviikkoinen, toisena yksivuotias. Kolmantena jouluna olimmekin jo mierontiellä.


Kodin kynttilät lämpöisin liekein


Tuosta toisesta joulustani (1943) on sydämen sopukoihin syöpynyt mielikuva puhtailla, raitaisilla räsymatoilla riemumielin kirmaavasta taaperosta, Mari-mummon pienen pirtimme ikkunaan leikkaamista valkoisista puotipaperitähdistä, omasta metsästä noudetusta pihkantuoksuisesta joulukuusesta pumpulipalloineen ja tuikkivista talikynttilöistä.


Äidin oma synnyinkoti oli Ilmakanvuoren laakealla laella. Aivan kuin mielessäni häilähtäsisi tuonkin suuren tuvan kattoon ripustettu, käpyjä täynnä oleva naavainen kuusi ja sen alapuolella korkea pärekori joka pursuaa lahjakääröjä joiden rypistyneitä päällyspapreita on huolella säästelty joulusta toiseen. Mutta minä tyttö istun ikoninurkkauksen lähellä, kiikustuolissa. Keinun ja laulan täyttä kurkkua "kuusen pienet kunttilaiset" niin että tuvan painavasta ovesta sisään tupsahtanut, punaposkinen Leena-serkku muistaa sen vieläkin.

  


Aatos taas aikaan menneeseen kulkee


Joka joulu halusimme kuulla äidin kertovan omista lapsuudenjouluistaan Pälkjärvellä. Hartaina kuuntelimme kun äiti kertoi että heidän suurperheessään kukin lapsista sai vain yhden, itsetehdyn lahjan. Sattuipa jouluna muutamana sellainenkin ikävä tapaus, että pukki oli unohtanut yhden tyttölapsen kokonaan.


Eläydyimme myös sen joulun tunnelmiin jolloin kaikki lapset olivat saaneet kotonaleivotut, pulleat rusinanappiset pullapojat. Kukaan lapsista ei raaskinut tietenkään syödä omaa pullapoikaansa heti, mutta kun kiusaus kävi ylivoimaiseksi, puraisi äidin nuorempi veli sisarensa pullapojalta pään poikki. Voi, kuinka mekin olimme vihaisia tuolle vintiölle!


Joulumuistelusten lisäksi halusimme myös kuulla Topelíuksen pitkän runon "Joulukuusi". Sitä runotyttönä tunnettu äitimme oli esittänyt Ilmakan kansakoulun joulujuhlissa ja sen hän osasi alusta loppuun vielä silloinkin kun muut muistikuvat alkoivat hämärtyä.


Kotiin kauaksi kaipuuni käy


Kolmannen ja neljännen jouluni (1944-1945) olen viettänyt evakkona Laihian Jokikylässä. Talo, johon meidät oli määrätty ei huolinut koko perhettä , niinpä minä siirryin Mari-mummon kanssa vauraan Kukkamon piharakennukseen. Näistä jouluista en muista mitään, mutta neljännen joulun joululahjan muistan. Se oli useammasta pikkukuutiosta koottava palapeli. Itse en osannut - tai halunnut - yhdistää kuvioita, vaan samassa talossa asuva vaalealettinen Irja kokosi sen aina pyynnnöstäni. Irja oli minua vanhempi pälkjärveläinen evakkotyttö. Halusin aina saman kuvan: pieni tyttö hiihtämässä yksin runsaslumisessa metsämaisemassa liian pitkillä suksisauvoilla.


Voisin kuvitella, että ne joulut ovat olleet surun ja kaipauksen jouluja vierailla mailla, oudoilla ovilla.


Taasen nään lapsuusaikani armaan


Jouluna 1946 olimme siirtyneet jo Laihialta Hämeenlinnaan, tosin vain muutamaksi vuodeksi. Eräänä pimeänä marraskuun aamuna isä herätti minut töihin lähtiessään. Hän kertoi että äiti ja parivuotias pikkusiskoni oli viety yöllä kulkutautisairaalaan ja että heillä on kurkkumätä. Kulkutautisairaala sijaitsi keskiaikaisen Hämeen linnan tiloissa.


Taisin mennä täysin sanattomaksi. Isä puki kiireissään minulle punaiset lunkkupöksyhaalarit, mutta kehoitti kuitenkin että menisin vielä alkoviin hetekan päälle nukkumaan. Kun heräisin, voisin syödä isän puuhellalla lämmittämät paistetut perunat ja sitten voisin mennä vastakkaisesta ovesta Väkeväisen puolelle odottamaan isän kotiin tuloa.


Kun isä sulki oven takanaan istuin pikkujakkaralle puulaatikon viereen. Isä oli laittanut ruokani halkolaatikon päälle jotten kiipeilisi tuoleilla. Suolaiset kyyneleet valuivat jo kylmentyneiden perunoiden päälle, lienenkö maistanut niitä laisinkaan.


Tuolille kiiveten olin usein katsellut ikkunastamme veden takana häämöttävää linnaa, ehkä isä pelkäsi että tekisin niin yksin jäätyäni sillä äiti ja pikkusisko olivat nyt "vankeina" tuossa ankean näköisessä linnassa!


En mennyt sänkyyn vaan siirryin istumaan oven ulkopuolelle portaikkoon (asuimme suuren puutalon yläkerrassa) ja aloitin itkun joka muuttui vähitellen suoranaiseksi parkumiseksi. Talossa asui useita vuokaralaisia ja jokainen heistä kävi vuorotellen pyytämässä että tulisin heille. En mennyt. En mennyt edes Väkeväiselle vaikka tykkäsinkin Väkeväisen sedästä. Hänellä oli se "rähinäremmikin" sotilaspukunsa varusteena ja hän oli tanssittanutkin minua sylissään.


Lopulta lienen vaipunut armeliaaseen uneen. Ilmeisesti isä sai sitten vapaata työpaikastaan koska kävimme ostamassa minulle pienen, pahvisen matka-askin eräästä kaupungin kivijalan myymälästä. Pakkasin siihen tärkeimmät aarteeni ja niin alkoi taas ikuisuudelta tuntuva matkanteko kohti Pohjanmaata Mari-mummon luokse. Ei silloin yhteydet olleet yhtä nopeita kuin nykyisin, junanvaihtoja oli useita ja joka asemalla jouduimme odottelemaan tuntikausia.


Isällä oli niin kiire paluumatkalle, että hän vain jätti minut Seinäjoen asemalle vastaantulleen Mari-mummon huostaan. Kun ohitin puuskuttavan höyryveturin käsi mummon kädessä totesin että "Nyt minulla ei ole mittään hättää!" Hieman ihmettelin kun mummo pyyhkeili silmänurkkiaan pitsireunaisella kangasnenäliinallaan.


Hämeenlinnan kulkutautisairaala sijaitsi komeasti Hämeen linnassa, mutta rakennuksella oli tuolloin kolkko kaiku. Linna toimi silloin naisvankilana (vankila 1837-1972).


Äiti kertoi myöhemmin kuinka pikkusiskoni tarkertui isän kaulaan ja pyysi että "Ijä, kottiis!", mutta eihän sieltä voinut lähteä vaikka sisko paranikin jo ennen äitiä. Vaikka itse en vieraillut sairaalassa niin opin silloin uuden sanan "seerumi", sitä toisteltiin usein.


Unelmissain ma siel' olla saan


Minut oli siis saateltu taas turvaan ja evakkoon Pohjanmaalle. Niin minä sen itse koin. En mennyt kuitenkaan Mari-mummon luo Laihialle vaan jäin juuri naimisiin menneen Hilja-tätini hoiviin Seinäjoen kauppalaan. Lienee ollut tilakysymys.


Vaikka pidin kovasti tädistäni ja hänen pohjalaisesta miehestään minulla taisi olla koko ajan koti-ikävä. Seurasin tädin kintereillä kuin pieni koira. Päivät istuin poljettavan ompelukoneen alla ja leikin tummilla kangastilkuilla. Täti lauleli viihdykkeekseni piirileikkilauluja konetta polkiessan. Ommeltavaa oli paljon sillä pula-aikana ihmiset teettivät vanhasta uutta jatkuvasti.


Liekö ommeltavana ollut peräti surupuku koska toivekappaleeni oli "Ei ole leskeä ollenkaan, ollenkaan"... Ehkä halusin näin torjua surulliset ajatukset.
Siellä kaukana kotoa täytin neljä vuotta. Kaikkensa täti kyllä yritti minua ilahduttaakseen. Ompeli kaksi uutta puseroa, leipoi pikkuleipiä ja osti paperinuken, elämäni ensimmäisen.


Joulu lähestyi eikä vieläkään oltu varmoja pääsisinkö kotiin edes jouluksi. Mutta pääsinhän minä. Paluumatkasta en tosin muista mitään, toiko mummo vai hakiko isä? Mutta aatto-iltana riemu oli katossa. Saatoimme aloittaa pitkästä aikaa yhteiset leikit pikkusiskon kanssa. Isä oli tehnyt meille molemmille puiset, maalarinvihreällä maalatut pienet keinutuolit. Käänsimme  ne ylösalaisin ja saimme näin hienot liukumäet.


Vielä kuudennenkin jouluni (1947) vietin "elämän evakkona" Hämeenlinnassa. Perheemme oli kasvanut ja olimme muuttaneet saman talon alakertaan, väljempään asuntoon. Seinänaapurimme oli vihreäbaskerinen leski jolla oli paljon lapsia. Neljä heistä oli ollut sotalapsina Ruotsissa. Nuorimmat olivat ikäiseni kaksostytöt Marja ja Merja (nimi muutettu). Iloinen Marja näytti sopeutuvan paluuseen mutta surullinen Merja ei, hän ei osannut enää sanaakaan suomea.


Joulupukki muistutti kovasti Marjan ja Merjan isosiskoa ja lauloipa hän meille jollain kummallisella kielelläkin "Morsgrisar är vi allihopa, allihopa, allihopa"... Mietin itsekseni että kuka kumma se Alli Huuppa oikein on?

 


Nyt oon vanha ja ikkunan luona istun katsellen yön tähtihin


Jälkikäteen ajatellen meidän kaikkien sota-ajan lasten ensimmäiset elinvuodet olivat jatkuvaa ees-taas keinumista, täynnä ylä-, ala- ja liukumäkiäkin. Vasta kuudennen syntymäpäiväni ja seitsemännen jouluni (1948) sain  viettää rauhassa omassa, tosin vielä keskeneräisessä, rintamamiestalossamme Pielisensuun Utrassa. Pielisensuu liitettiin Joensuun kaupunkiin 1954.


Noina vuosina monen aikuisen  - kuin myös lapsen - tähdille lähetetty hartain toive lienee ollut päästä jouluksi kotiin.



Väliotsikot Usko Kempin sanoittamasta valssista "Kodin kynttilät".

Kuvat vuosien 1959 - 1961 joulukorteista.