Sivun otsikot:

Valkovuokkomatka 2013

Pertti Sarlund

Ajatuksia valkovuokkomatkan tiimoilta


Ensi kertaa Suomessa ja ainutkertaista Euroopassa, kun Sarlund  lähti valkovuokkomatkalle. Mieli oli tehnyt lähteä mukaan jo aikaisemminkin, mutta aina oli löytynyt jokin sopiva este. Nyt esteet olivat poistuneet osittain. Vaimo liikuntarajoitteisena ei voinut lähteä mukaan, mikä kieltämättä madalsi matkaintoa. Matka kesti osaltani neljä päivää ja kotona oli muutto kesken, omakotitalo oli myyty ja keskikaupunkiasunto remontin alla, mutta senkin uhalla täytyi juttu katsoa. Hotelli Kimmel tarjosi ihan asiallisen majoituksen, joten ei muuta kuin menoksi.

Tein matkan Tampere-Joensuu-Tampere junalla monestakin syystä. Taloudellisuus oli yksi vahva peruste ja toinen olisi ollut yksinajon rasittavuus omalla autolla sekä riski. Mutta ennen kaikkea, junamatka tarjosi oivan tilaisuuden suorittaa maisema- ja maastotarkkailua itä-länsisuunnassa lähes poikki Suomen. Autolla ajaessa nämä mahdollisuudet jäävät lähes kokonaan käyttämättä. Jos on kiinnostunut talous- ja yhteiskuntahistoriasta, niin eri seudut kertovat hyvinkin erilaista tarinaa ajan tuomista muutoksista. Mutta palataan tähän vähän myöhemmin.

Matkalaisemme ensimmäinen etappi oli Joensuun rautatieasema, josta hän siirtyi aseman läheisyydessä sijaitsevaan hotelli Kimmeliin. Kuvat Lissu Kaivolehto

Kiskojen kolketta kuunnellen

Aikaa oli kulahtanut siitä, kun edellisen kerran kuljin välin Tampere-Pieksämäki junalla vuonna 1952. Mahdollinen junaromantiikka, jos sitä yleensä oli ollut olemassa, oli tipotiessään. Ei ollut enää Savon maan Hilmaa eikä Karjalan kaunista Katriina, oli vain kämmeniinsä höpöttäviä ihmisiä ja sen näköisenä, että älä vaan istu viereeni. Mutta niin olivat muuttuneet junatkin. Ei ollut enää puh, puh savuttavaa vetojuhtaa, oli vain kuin sukkasillaan liikkeelle lähtevä sähköveturi ja loppumatkasta nokivasara eli diesel-vetojuhta. Pois oli junavaunuista pälättävä ja eloisa matkustajajoukko, oli vain meitä niin kuin paikalleen muumioituneita matkustajia, mutta taittui se matka näinkin. Onneksi olivat jättäneet vaunuihin ikkunat ja ne olivatkin tarpeen. Asiassa oli se hyvä puoli, kun olin yksin, niin yksin sain tehdä myös havaintoni kevään paljastamasta luonnosta. Hyvä näin, kesä ei vielä ollut ehtinyt peittää luontoa vihreydellään vaan luonto näyttäytyi vielä puhtaan alastomana ja todellisena, vailla verhousta.

Havainnointia

Junavaunusta on todella hyvä tehdä ympäristötarkkailua ja yksi mielenkiintoinen tarkastelukohde on talojen takapihat. Niiden järjestys kertoo paljon talollisen elämäntavoista, kovin helposti on käynyt niin, että mitä ei viitsi tehdä tänään niin eihän sitä tarvitse tehdä huomennakaan. Monesti näkyi, että se kohta mihin talven lumet ovat loppuneet, niin siihen kohtaan on jäänyt työvälinekin. Jostain kumman syystä tämä takapihadraama lisääntyy itään päin mentäessä.

Keski-Suomessa ja siitä itään varsinkin Savon maassa on silmiin pistävää maaston kivisyys. Silmiin pistävää oli myös runsas kivien raivaus pelloilta, joka kieltämättä vaatii runsaasti taloudellista panostusta. Ilman sitä tuskin pappikaan kiroamatta kyntäisi näitä peltoja. Yllättävän monessa kohtaa näki varsin mieltä raapaisevan näyn: oli raivattu pelto useinkin umpimetsästä, joka sitten myöhemmin oli kylvetty tai istutettu takaisin metsälle. Useimmassa tapauksessa uskon asian takaa löytyvän luovutetulta alueelta siirtyneen evakkopariskunnan pesueineen. Elämä vain on tehnyt tepposet, lapset ovat häipyneet maailmalle ja luonto on ottanut omansa takaisin kun evakkopariskuntakaan ei niitä enää tarvitse.

Ja niin oltiin Pohjois-Karjalan pääkaupungissa

Kaikki loppuu aikanaan ja niin loppui tämäkin matka Joensuun asemalle. Ei voinut välttyä ajatukselta, että on tultu todelliselle kehitysalueelle, ei tarvitse kuin katsoa rautatietä, joka vie Pieksämäeltä Joensuuhun ja sen kuntoa. Tämä varuskuntasekoilukin aiheutti monenlaisia kommentteja, Joensuun lähin varuskunta on Sortavalassa. Totta, mutta se on vain vieraan valtion. Toinen ehdotus, jonka olen kuullut, miksi Dragsvikin varuskuntaa ei siirretty Ilomantsiin etuvartioasemaksi. Eihän laajempi kotimaan tuntemus olisi haitaksi rannikonkaan asukkaille.

Tunnelmia

Lauantaiaamuna sitten koitti lähtö kohti entistä kotiseutua. Olin kerran aiemmin, vuonna 2002, käynyt siellä ja mitään ihmeodotuksia ei ollut, sillä sanotaan, että Jumalan mylly jauhaa hitaasti ja luovutetulla alueella se tuntuu pitävän paikkansa. Ainoa huomattava muutos oli se, että rajavyöhyke oli laajennettu käsittämättömän leveäksi ja mielipiteenäni sanoisin tarpeettomaksi. Oikeastaan ainoa mitä oli tullut lisää, olivat reiät Sortavalaan menevän tien asfaltissa.

Näyttipä vielä siltä, että Pälkjärven hautausmaalla olivat onnistuneet kehittämään mummon haudan päälle ison roskakasan. Vandalismi yllätti, Sortavalan suomalaisella hautausmaalla suomalaisten hautakivet olivat kaadettu useamman kuin kerran. Kulttuurihistoriallisesti hautausmaa olisi ollut myös venäläisille arvokas perintö, olihan Sortavala ollut kulttuurikaupunki jo Venäjän vallan aikana.

Tunnelmat ovat odottavat, kun valkovuokkomatkalaisten bussi suuntaa kohti rajaa. Kuvat Paavo Valonen.

Kuviteltu näkemys nykyisyydestä

Ajatus, joka on tullut mieleeni useamman kuin kerran: Millaista elämä olisi Pälksaaressa, jos luovutettu alue olisi vielä Suomella ja alue olisi samanlainen kehitysmaakunta kuin Pohjois-Karjala on nykyään. Retkeilisimmekö joka aamu Pälksaaresta kirkonkylän kulmille notkumaan baariin tai huoltoasemalle vai olisivatko kauppias Vuoren perilliset perustaneet oman baarin Pälksaaren pysäkin toriaukiolle. Totta puhuakseni, en itsekään usko tuohon skenaarioon. Minkälainen se uusi Pälksaari olisi? Palaan siihen vähän myöhemmin.

Luovutetun alueen menetys oli menetys myös nykyiselle Pohjois-Karjalalle

Ensinnäkin se menetti kehittyneen osan alueestaan niin henkisten kuin aineellisten voimavarojen suhteen. Tätä kysymystä on tarkasteltava koko luovutettua aluetta koskevana. Ensinnäkin kaupunkien ja suurten asutuskeskusten tehtaat ja laitokset siirtyivät suurelta osin tynkäsuomen etelä- ja länsiosiin. Esimerkiksi nyky-Lahti olisi kyläpahainen Salpausselän kupeessa ilman Viipurista tulleita tehtaita, kauppoja ja laitoksia. Samoin luovutetuilta alueilta tulleita evakkoja sijoittui huomattavia määriä Hämeeseen mm. Tampereelle, Nokialle, Uudellemaalle ja Helsingin läheisyyteen.

Oli miten oli, mutta nämä luovutetulta alueelta tapahtuneet siirtymiset olivat poissa Pohjois-Karjalan hallinnasta eikä näitä ole onnistuttu korvaamaan. Eli toisin sanoen alueluovutusten lisäksi menetettiin suurelta osin alueen taloudellisia ja henkisiä voimavaroja muun tynkäsuomen hyväksi.

Boris Ahosen piha toimii valkovuokkomatkalaisten "taksiasemana", josta lähtevät matkalaisille varatut kuljetukset kotikyliin. Piha itsessään on nähtävyys taidokkaine puu ja kivirakennelmineen. Kuvat Paavo Valonen.

Jos sotaa ei olisi ollut

Mutta se mikä on tosiasia, ajanpyörää ei voi kääntää takaisin menetettyyn aikaan ja menetettyyn alueeseen. Ilman sotaa rauhanolojen vallitessa meidän sukupolvi olisi saanut nähdä kehittyvän ja vauraan Karjalan sekä sitä kautta myös vauraan ja vankan Pälkjärven, joka sijaitsee strategisesti hyvällä paikalla. Tällä Karjalalla olisi ollut mahdollisuus tarjota naapuri Venäjän markkinoille mahdollisuuden osallistua molemmin puolista hyödyttävään kanssakäymiseen. Tällä hetkellä ne mahdollisuudet saattavat olla jopa toteutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Se uusi Pälkjärvi olisi todennäköisesti muuttunut maanviljelysvoittoisesta kunnasta palveluelinkeinojen kunnaksi, joka tarjoaisi myös laadukkaita vapaa-ajan palveluita. Olihan Pälkjärvellä suora yhteys Jänisjärveen ja sitä kautta vaikka mihin. Vaikkapa Winterin huvilalle päiväkahville. Ja ennen kaikkea Joensuu-Sortavala maantie ja rautatie lävistävät pitäjän etelä-pohjoissuunnassa eikä Värtsilän lentokenttäkään olisi kaukana. Ainoa joka puuttuisi, olisi laivayhteys isoille vesille.

Yhteiseen illanviettoon Laatokan rannalla Wintterin huvilan alueella osallistuivat sekä Joensuusta että Helsingistä tulleet ryhmät. Vas. puoleinen kuva Paavo Valonen ja oik. puoleinen Kirsti Sälli.

Laatokan pohjoisrannan ainutkertaisuus

Asia, jota ei voi sivuuttaa on Laatokan pohjoisrannan maisema ja ilmanala, joka on mielestäni poikkeuksellinen. Tämän aistii jo kun tulee Kiteeltä Tohmajärvelle ilman Kiteen kipakkaakin. Ilmasto alkaa vaihtua idän mannerilmastoksi, maasto on kumpuilevaa, mäet multavia ja viljelty ylös asti. Talousrakennukset ovat myös useasti mäen päällä. Pälkjärvi kuuluu tähän samaan, mutta on melko surullista katsottavaa kun kaikki peittyy voimakkaasti leviävien pusikoiden alle. Itselläni on havainnot vuosien 2002 ja 2013 väliltä ja ero on merkittävä. Tilanne rajan takana ei oikene pienellä pintaremontilla, sillä koko infrastruktuuri ja maisemointi olisi uusittava tämän päivän tai mieluimmin huomisen tasolle. Minun sukupolveni tuskin tulee näkemään sitä päivää.

Lomakylä Winterin huvila sijaitsee Laatokan rannalla Taruniemessä 8. kilometrin päässä Sortavalasta. Majoitustiloina toimivat mökit ovat tilavia ja hyvin varustettuja. Arkkitehti Eliel Saarinen suunnitteleman huvilan rakennutti vuosina 1908-1910 Sortavalan yleisen sairaalan lääkäri, tohtori G. H. Winter.  Kuvat Paavo Valonen.

Hieman karrikoiden voisi sanoa, että Venäjä voitti sodan mutta hävisi rauhan

Luovutetun alueen saattaminen nykypäivän tasolle sitoisi venäläisiltäkin rahoitusresursseja enemmän kuin he ovat valmiita sijoittamaan. Oiva esimerkki on entinen Itä-Saksa, Saksa maksaa vielä kauan niitä kuluja, joita entisen Itä-Saksan alueen kunnostaminen maksaa. Luulen, että venäläiset ovat varsin hyvin tietoisia asiasta ja kokemustakin heillä varmasti on. Osa Itä-Suomesta kuuluu myös menettäjiin.

Matkakin päättyi

No, matkakin päättyi aikanaan ja maanantaina 20.5.2013 alkoi kotimatka turruttavana istumisena junan penkillä ja matkavaikutelmia sulatellen. Maisematkin olivat samat, vanhat eli ei mitään uutta alla auringon.

Matka oli monellakin tavalla mielenkiintoinen. Tuskinpa koskaan lakkaan ihastelemasta sitä innokkuutta ja aitoa tunnetta vanhaa kotiseutua kohtaan, mitä matkalla olijat osoittivat. Ja onhan joku viisas jossain yhteydessä sanonut, että aina matkalla olo kotiolot voittaa. Mene ja tiedä, onko se noin mutta jokainen omalla kohdallaan voi miettiä asiaa.

Yhden asian suhteen joudun ottamaan puheeni takaisin. Olen aina sanonut, että eihän Karjalassa enää kuku edes käkikään, sillä myö kun lähettiin sieltä niin meillä kaikilla oli käet taskussa. Mutta se ei pidä paikkaansa, kun olimme yötä siellä Winterin huvilalla, niin siellä se käen perhana kukkui ja vielä monta kertaa.

Valkovuokkomatkan perinteisiin kuuluu kunniakäynti Pälkjärven sankarimuistomerkillä, jossa tällä kertaa puheen piti pastori Timo Leskinen. Jutun kirjoittaja on kuvassa serkkunsa Martti Sarlundin hautakiven edessä. Kuvat Paavo Valonen.

Matkan perinteisiin kuuluu myös yhteisesti laulettu suvivirsi kirkon portailla. Myös ryhmäkuvia erilaisin kokoonpanoin on vuosien varrella otettu. Vasemman puoleisessa kuvassa olevat taitavat olla kaikki Pälkjärvellä syntyneitä. Kuvat Paavo Valonen.