Sivun otsikot:

Varhaislapsuudesta Pälksaaressa

Pertti Sarlund

Varhaislapsuuden valot ja varjot


Kun juna pysähtyy laiturille, niin siellä äiti ja isä oottaa…. Näin lauletaan lämpöisin muisteluin eräässä laulussa.  Useinkin siirtokarjalaisen kohdalla tilanne olikin toisenlainen, harvoin oli vastaanottajia, oli vain haettava oma polkunsa ja kuljettava omin jaloin oltiinpa sitten uudella kotiseudulla tai vierailulla muistojen mailla.

Sodan läheisyys


Olen useinkin miettinyt omalta kohdaltani tätä varhaislapsuuteni aikaa ja sen vaikutusta elämäni myöhempiin vaiheisiin. Katson varhaislapsuuteni alkaneen omassa muistissani vuodesta 1942 eli viisivuotiaana, päättymiseen palaan myöhemmin.  Useatkin tapahtumat syöpyivät poikkeuksen voimakkaina mieliin, olihan sota ja isä rintamalla vielä vuonna 1942.  Vaikka asiasta ei kotona pienen pojan aikana paljoa puhuttu, hänen tajunta toimi jo ja mieltä ahdisti kysymys, jos isä ei palaakaan.  Kysymys oli niihin aikoihin hyvin tavanomainen, onneksi meidän kohdalla ei käynyt näin.  Toinen vahva pelon aihe oli vihollisen lentokoneet sekä mahdolliset desantit, niitäkin kun oli mutta rintamalinjojen ollessa kaukana itä-Karjalassa uhka oli minimaalinen, se muuttui uhkaksi heinäkuussa 1944 kun rintamalinja pysähtyi koillis-Laatokan kohdalle ja meiltäkään ei ollut matkaa sinne kuin alle sata kilometriä. Suotuisalla ilmalla se kuului kaukaisena kuin rummun kuminana.   Vaikka nämä asiat olivatkin harvoin päivän agendalla mutta alitajunta teki työtään, se heitti varjonsa myös pikkupojan alitajuntaan.

Näin jälkeenpäin ajatellen täytyy nostaa hattureuhkaansa sen ajan aikuisväestölle, he eivät hysterisoituneet eikä panikoituneet , ei edes kesällä 1944, vaikka kaiken loppu olisi saattanut olla yhden pamauksen päässä.  Tämä realismi oli mielestäni karjalaisen kansan voimavara niissä olosuhteissa, koska myös evakuointi toteutui järjestyneen toiminnan oloissa.  Tämä säästi varmasti myös monen pienen lapsen mielen suurelta järkytykseltä, koska lapset luottavat aikuisiin ja mallintavat heistä omat käsityksensä.

Pälksaaren piirimielisairaala oli myös sotasairaalana sota-aikana kun silloin ei ollut puutetta potilaista, niitä riitti ja uusia tehtiin.  Kaavahan oli, kun haavoittunut oli toipunut riittävän paljon, niin hänethän palautettiin myös takaisin rintamapalvelukseen, jossa hänellä oli taas tilaisuus uhrata isänmaan eteen oman sotasairaalassa saamansa veren lisäksi myös oma henkensä, eikä sekään silloin ollut niin harvinaista.  Miksi minä kirjoittelen tällaisia?  Kirjoittelen vaan, kun se liittyy myös pikkupojan sielun maisemaan ja elämisen konkretiaan.

Sotasairaala oli meistä puolentoista kilometrin päässä. Toipilaana olevat kävelykykyiset potilaat kävivät usein meillä maidon haussa ja ostivat muitakin elintarvikkeita, jos oli.  Onhan tunnettu tosiasia, että sotilailla on aina nälkä ja niin oli heilläkin.  Oli joitakin hauskojakin tilanteita kun meillä oli venäläinen sotavanki töissä ja suomalaisia sotilaita oli samanaikaisesti maidolla sekä muuten tappamassa aikaansa. Silti meidän mäellä vallitsi täydellinen rauhantila.  Saattoivatpa he jossain vaiheessa vaihtaa muutaman sanankin.

Nämä sotilaiden maidonhakureissut oli pikku-pojalle merkittävä tapahtuma siinä mielessä, että kaikki jutut ja kertomukset, joita hän kuuli, niin hän imi ne imupaperin lailla muistiinsa.  Vasta vuosien kuluttua, kun oma kokemus ja tietämyspiiri laajeni,   pystyin analysoimaan muistiin tallentuneita kertomuksia ja kertojien tuntemuksia.  Kertomukset muodostavat siksi autenttisen aineiston, että minulle on turha silmät kiiluen tulla kertomaan Ateenalaisten laulun sanomaa: Kaunis on kuolla joukkosi eessä, uljaana kaatua puolesta maan…. Kertomuksista muodostuu kaksi toisistaan erottuvaa ryhmää:

A Kertomukset, joissa kerrottiin taistelutilanteista kun asekaveri kaatuu vieressä tai haavoittuu, haavoittuneiden huudot sekä kuolevien tuska.  Huudot ja kranaattien räjähdykset ja pelko niiden osumisesta, nämä kertautuivat kertojien puheissa.  Millaista oli olla pimeinä syysöinä vartiossa, pelätä vangin sieppauspartioita tai vihollishyökkäyksen tulemista mm. väkivaltaisia tiedusteluhyökkäyksiä, jotka useimmiten suoritettiin pimeän turvin.

B Toipilaat pelkäsivät takaisin rintamalle joutumista ja henkirievun menettämistä. Nämä toipilassotilaat olivat yleensä suhteellisen nuoria, joukossa lähes nuorukaisia, sillä sotilaiden joukossa oli alle 20-vuotiaita.  Se, että he kertoivat tuntemuksiaan pikkupojalle, kuvastaa heidän ahdistustaan.  Siinä tilanteessa kuulija olisi voinut olla pikkupojan sijasta vaikka puhelinpylväs, tärkeintä oli, jollekin voi kertoa ääneen omia tuntemuksiaan.  Näin olen päätellyt jälkeenpäin kertomisen motiiviksi.

Olen kohtalolle kiitollinen, että olen saanut kuulla autenttisena mukana olleiden kertomuksia eikä ole tarvinnut tyytyä kaikenlaisten sotaromaanien kirjoittajien paatokseen.


Siviilipikkupoika ja varhaislapsuus

Olihan elämä muutakin kuin sotajuttuja ja sotilaita.  Olihan maatila siihen kuuluvine toimintoineen ja niitä riitti myös pikkupojalle.  Ei ollut hiekkalaatikkoa ja lelutkin olivat hyvin vähäisiä ja nekin tehtiin itse, paitsi venäläinen sotavanki teki minulle lähes itseni pituisen kuorma-auton.  Se oli aarre mutta senkin osalta koin sotamenetyksen, se jäi sinne minne jäi kaikk’ konneet ja heinäseipäätkin aina kenkuloita myöten.  Oli vain aikuisten maailma ja sotatila.  Leikkikaverit olivat tosi harvassa. Lähin oli serkkutyttö Airi Auvinen, nykyisin Räty, Liperin Ylämyllyllä.

Näin jälkeenpäin ajatellen sanoisin, että leikki on lapsen työtä. Omalta kohdaltani voin sanoa, ehkä koin aikuisten maailman liian varhain.  Varsinkin tämän päivän mittapuun mukaan mitattuna.  Katkera en ole, päinvastoin. Olen monta kokemusta rikkaampi ja niitähän ei saa, jos ei ole mukana. Minä olin.

Varhaislapsuus päättyy


Omassa allakassani päivä on syyskuun 19.päivä 1944.  Lapsuuden katsoin alkaneen kun sain hevosen, rattaat ja ohjakset käteeni ja lähdin ajamaan äidin rattaiden perässä kohti länttä ja uutta elämää.  Kuvaannollisesti sanoen sain myös lujan otteen tulevan elämäni ohjaksista, olinhan jo tottunut jossakin määrin selviämään vähän hankalistakin asioista. 

Mutta vielä on yksi laulu laulamatta, yksi sivu kääntämättä


En aavistanut syyskuun 19.päivänä 1944, että vielä koittaa päivä, jolloin seison kotimäen kalliolla. Tasan sillä paikalla, josta äitini kanssa läksimme evakkomatkalle. Aikaa oli vähän, ja siitäkin puolet kulunut, kun 300 metrin päässä oli venäläisten rajavartijoiden vartiotorni mutta se riitti. Koin sen tunteen.  Tunne, jota ei saa rahalla sen saa vain kokemalla - ja minä koin. Tämän jälkeen voi vain sanoa maagiset sanat päivä on tehnyt kierroksensa ja ympyrä on sulkeutunut. Venäläinen on purkanut rakennukset. Heinikoissa ja pusikoissa vain tuuli soittelee ympäristön tyhjyyttä ja autiutta.  Mutta sitä tunnetta ei venäläinen pysty purkamaan eikä sosialisoimaan.

Heinikkoa ja pusikkoa autiolla kotimäellä kesällä 2002. Kuvat Pertti Sarlund

Lopuksi

Kun venäläinen purki kotitaloni, sen kunniaksi lainaan Lauri Viidan runon, Moraali.


Siisti täytyy aina olla!
Sanoi kissa hietikolla. –
Raapi päälle tarpeenteon
pienen, sievän santakeon.


Tässä saattaisi olla ajatusta venäläisellekin.