Sivun otsikot:

Aunus - Petroskoi elokuu 2004

Unto Kortelainen

 

Muistelmia Aunuksen – Petroskoin matkalta 4. – 7.8.2004



Keskiviikko 4.8.

Kuin tilauksesta lähtöaamu keskiviikkona 4.8. valkeni lämpimänä ja aurinkoisena, kun aamuvarhaisella bussimme Kaitsun ohjaamana suunnattiin kohti rajaa. Tällä kertaa ei poikettukaan Tohmajärvellä kahvilla ja täyttämässä propuskoita, vaan ajettiin suoraan rajalle. Rajan ylityksessäkin oli jotakin uutta ja edistyksellistä. Tavaroita ei tarvinnut lainkaan ottaa autosta esille ja rahaa vaihdettaessa ei kyselty enää passia. Öljymäellä tietysti pysähdyttiin täydentämään matkaeväitä, kukin tarpeensa ja halunsa mukaisesti.

Matkatoimiston ohjelmaan oli merkitty pysähtyminen Puikkolassa, mutta tällä kertaa entinen kotipitäjä ohitettiin pysähtymättä. Sen sijaan ohjelmasta poiketen tehtiin koukkaus Sortavalaan, sillä mukana oli sellaisia, jotka eivät aikaisemmin olleet siellä käyneet. Kaupungissa ajettiin tavanomainen esittelykierros Kaitsun toimiessa asiantuntevana oppaana.

Sitten olikin jo kiire eteenpäin, sillä seuraavassa pysähdyspaikassamme, Impilahdella Stora Enson sahalla, meitä odotettaisiin sovittuun aikaan. Kiertäessämme Laatokan kaunista pohjoisrantaa Kirjavalahden ja Rautalahden kautta kohti Läskelää saimme ihailla rannikon vehmaita maisemia ja entistä Paksuniemen luonnonsuojelualuetta, joka nykyäänkin näyttää olevan jollakin tapaa suojeltuna.

Impilahden kirkonkylään mentäessä poikettiin ohitustieltä ja vähän ennen kylän keskusta sijaitsee Stora Enson saha, joka oli tutustumiskohteemme. Uuden hallintorakennuksen edustalla sahan johtaja Lantto tuli bussiimme kertomaan laitoksensa historiasta ennen itse saharakennukseen ja sen tekniikkaan tutustumista. Kiertokäynnin aikana todettiin, että niin rakennus kuin koneetkin olivat suomalaista työtä. Tällä kertaa tutustumisen mahdollisti puutavaran puutteesta aiheutunut sahan seisokki – näin ainakin meille kerrottiin. Koko sahan tuotanto sahanpurua myöten tuodaan Kiteelle, sahattu puutavara kuivattavaksi ja puru Puhoksen tehtaille polttoaineeksi.

Vas. Impilahden sahan johtaja Lantto. Oik. Johtaja Lantto selostaa Impilahden sahan toimintaa.

Impilahden kirkonkylän maisemat olivat kauniit maantiehen saakka pistävine lahtineen, mutta itse kylästä jäi ankea vaikutelma. Leppäsillan ohi ajettaessa näkyi sen sijaan jotakin supisuomalaista. Nykyisin Iisalmessa asuva liikemies Kalevi Peltola on kunnostanut entisen kotitalonsa näyttäväksi esimerkiksi ja malliksi paikallisille.

Nykyinen Pitkänrannan kaupunki ei juuri ulkonäöllään hurmaa. Tuo parin kilometrin mittainen läpiajo on aika masentava kokemus. Onneksi meillä ei ollut aikomustakaan pysähtyä Pitkärantaan, vaan sen ohitettuamme etsiä sopiva paikka kahvitaukoa varten. Sellainen lopulta löytyi jossakin Uuksussa. Tarkkaa paikkaa en pysty määrittämään, mutta ympäristö oli kyllä jäljistä päätellen sodanaikaista taistelumaastoa. Kaitsun ”tohottaja” toimi jälleen ja kahvin sekä tukevan välipalan jälkeen oli hyvä jatkaa matkaa.

Vas. Matkan Gand Old Lady Heta Toivola. Oik. Kahvitauolla Uuksussa.

Seuraava kohteemme oli Salmi, jonka ortodoksisen kirkon raunioitunut torni näkyi jo kaukaa maamerkkinä. Tuolle kirkkomäelle pysähdyimme jaloittelu- ja valokuvaustaukoa varten. Kolmikko Erkki, Maija ja Simo olivat jo hiukan aikaisemmin poistuneet autosta kävelläkseen torille, jossa heillä oli sovittu tapaaminen paikallisen tuttavansa kanssa. Kirkon raunion luona vietetyn tauon jälkeen bussikin pysäköitiin torin reunalle, jossa hetken aikaa seurattiin paikallista iltapäivän elämää. Salmissa pysähdyttiin vielä hautausmaalle, missä venäläishautojen keskeltä etsittiin Aunuksen retken suuri muistomerkki.

Vas. Salmin ortodoksisen kirkon rauniot. Oik. Aunuksen retken muistomerkki Salmissa.

Vanha valtakunnanraja entisen Manssilan kylän tuntumassa ylitettiin pysähtymättä, mutta Kaitsu kyllä neuvoi menosuunnassa vasemmalla olleen Tarton rauhan rajakiven. Sen sijaan pysähdyttiin heti seuraavassa kylässä, Rajakonnussa, ihailemaan tien oikealla puolelta avautunutta mahtavaa näköalaa. Hyvin tarkkaan katsoen saattoi nähdä kaukaa siintävän Laatokan, mutta tarkkaa rajaa veden ja autereisen taivaanrannan välillä ei voinut erottaa.

Kun päivä oli ollut helteinen, niin sitä miellyttävämpi oli elämys Vitelessä juosta vaikka paljain jaloin hienohiekkaista polkua rannalle ja painua Laatokan lämpöisen veden syleilyyn. Uintiretki kruunasi kyllä sen päivän kokemukset!

Laatokan vilvoittavassa syleilyssä Vitelessä.

Lähestyttäessä ensimmäisen matkapäivän päätepistettä Aunusta alkoivat ympärillä avautua todelliset ”aakeet laakeet”, hiukan toista luokkaa kuin Pohjanmaalla. Täällä oli aukeata peltoa joka suuntaan silmän kantamattomiin. Luulisi alueen olevan todellinen vilja-aitta, mutta ei vain missään yhteydessä tarkoin selvinnyt se, miten perusteellisesti aluetta nykyisin hyödynnetään.

Aunuksen kaupunki pikasilmäyksellä vaikutti aivan kaupungin näköiseltä ja etenkin hotelli Olonga, johon majoituimme, oli mahtava rakennelma. Sisältäkin se vaikutti oikealta hotellilta, joten ei ole ihme, jos sitä pidetäänkin Karjalan tasavallan parhaimpiin kuuluvana. Päivällisen jälkeen lämmin kesäinen ilta oli vielä nuori, mutta hotellin elämä kovin hiljaista. Ryhmämme lisäksi ruokasalissa näkyi vain neljän japanilaisen miehen seurue. Jokainen sai siis keksiä itselleen ohjelmaa parhaaksi katsomallaan tavalla. Aluksi useimmat lähtivät pienelle kävelyretkelle kaupungille, mutta kierroksen jälkeen monet ankkuroivat itsensä hotellirakennuksen siivessä olleeseen erilliseen baariin, jonka takahuoneessa loppuillasta jo tanssittiinkin säilykemusiikin tahdissa.

Päivän paras naurun aihe saatiin, kun Aunuksessa huomattiin, että matkanjohtajan henkilökohtaiset tavarat jäivätkin kaikki Joensuuhun. Lähtöä edeltäneenä iltana käydessäni Maijan ja Erkin luona naurettiin vielä viime kesän tapausta, kun Simo jouduttiin käännyttämään Nurmeksesta takaisin Jyväskylään passin unohduttua Erkin ja Maijan asuntoon. Nyt Erkki vakuutti, ettei Simo tällä kertaa jää kyydistä, sillä hänellä on Simon passi taskussaan. Mutta nyt sitten kävikin niin, että Erkki itse unohti oman rakkaan vaimonsa matkalaukun Mersun takakonttiin Joensuussa. Tietysti Maijaa tapaus myös harmitti, sillä laukussa olivat niin tarvittavat lääkkeet kuin vaihtovaatteetkin, mutta matkatoverilta löytyi apu lääkepulmaan ja vaatetäydennyskin saatiin sitten aikanaan.

Torstai 5.8.

Tieto tulostamme oli jotenkin kantautunut kaupungille, sillä aamulla mentyämme ulos hotellin edusta oli täynnä kaikenkarvaisia kauppamiehiä, kaupattiin Karjalan Sanomia, karttoja, postikortteja ja taisipa mukana olla muutakin kauppatavaraa. Raha varmasti olisi ollut pojille tarpeen, mutta 2 € oli turhan kova pyyntö yhdestä lehdestä. Muitten artikkeleiden hintapyyntöä en edes muista.

Aunuksesta saimme oppaaksi Nikolai Zaitsevin, jonka kanssa lähdettiin kaupunkikierrokselle. Nikolailla olikin tieto hallussaan ja hän tiesi tarkalleen kertoa sotavuosilta, missä esimerkiksi jokin lottaporukka asui tai missä talossa Pekka Tiilikaisen johdolla toimi Aunuksen radio. Paljon oli kaupungilla vielä jäljellä sodanaikaisia rakennuksia, joita muutaman vuoden ajan suomalaiset hallitsivat.

Kiertoajelulla päädyttiin vierailulle Olonka joen pohjoisrannalla asuvan 78 vuotiaan Mikon (sukunimi jäi hämärän peittoon) ja hänen muutamaa vuotta nuoremman vaimonsa yli 150 vuotta vanhaan taloon. Mikko itse oli vieraita vastassa ja esitteli ensin pihamaalle pystytetyn ikivanhan, arvokkaan vaeltajanristin, jonka suojaksi hän oli rakentanut mökin. Sen jälkeen seurasi talon ja Mikon nikkariverstaan esittely. Jo matkalla talolle Nikolai kertoi Mikon olevan itseoppineen puusepän, joka on itse rakentanut kaikki työkalunsa aina sähköllä toimivia laitteita myöten sekä valmistanut myös kaikki huonekalut. Nikolai kertoi Mikon olleen sodan aikana vankina Suomessa. Jotakin Mikko oli vankeusajastaan kertonutkin, mutta itse en ollut sitä kuulemassa.

Vas.78-vuoden ikäisen Mikon 150 vuotta vanha talo joen varrella Aunuksessa. Oik. Mikon komea obrazu-nurkkaus.

Itse talo oli tyypillinen itäkarjalainen talo sekä ulkomuodoltaan että sisätiloiltaan. Kaikki huonetilat oli sijoitettu siten, ettei esimerkiksi talviaikaan viikkoon ollut välttämätöntä tarvista käydä ulkona laisinkaan. Asuinhuoneiden sisustus oli vaatimatonta, mutta siistiä. Erikoisesti kiintyi huomio olohuoneen komeaan obrazu-nurkkaan sekä puhtaan valkeaksi kalkittuun pättšiin, jonka pankolle oli laitettu makuusija.

Mikon luona vierailun jälkeen jätettiin Aunus taaksemme ja suunnattiin auto kohti pohjoista. Noin kymmenen kilometrin päässä kaupungista poikettiin Muurmanskin valtatieltä vasemmalle ja koukattiin Nurmoilan idylliseen karjalaiskylään, joka on rakennettu pienen lammen ympärille. Tämän kylän nimi tuli jatkosodan aikana suomalaisille tutuksi lentokentästään, jonka kiitoradan ja koneiden suojapoterojen jäännökset sekä hirsikasarmit olivat vielä kylän tuntumassa nähtävissä. Olivatpa kyläläiset rakennelleet aidan tynkiäkin saksalaisten kiitoradan vahvistukseksi asentamista teräsverkoista. Nikolai osasi näyttää Nurmoilassa lammen rannalta komean kaksikerroksisen karjalaistalon, jossa sotavuosina asui kirjailija Olavi Paavolainen. Lienevätkö tuossa kauniissa maisemassa syntyneet Synkän yksinpuhelun sotapäiväkirjat?

Nurmoilan kylänäkymiä Aunuksessa.

Kun Nurmoilan mutkan jälkeen palattiin valtamaantielle ja jatkettiin matkaa kohti Kotkatjärveä, Nikolai kertoi vasemmalle jääneestä Koveran kylästä, että sinne perustettiin 1942 keskitysleiri, jonne tuotiin Suomesta ilmeisesti turvasäilöön otettuja kommunisteja. Leirin ruokatilanne oli kehno ja jossakin vaiheessa vangeista muodostettiin yksikkö, joka lähetettiin rintamalle. Toimenpide jouduttiin kuitenkin pian peruuttamaan, kun suuri osa joukosta karkasi välittömästi vihollisen puolelle. Leiri purettiin kesällä 1944 ja jäljellä olevat vangit marssitettiin takaisin Suomeen.

Kotkatjärvellä pysähtymistä oli toivonut vanhin matkalaisistamme, Helmi Toivola. Hänen ja veljensä Martin toiveena oli löytää jokin merkki täällä 28.6.1944 kadonneesta veljestään, kun he olivat jostakin kuulleet, että Kotkatjärvellä pitäisi olla suomalaisten sankarihaudan. Suomalaisten hautaa emme löytäneet, mutta kylän keskustasta kylläkin venäläisen sankarihaudan, jonka lukuisista sukunimistä Nikolai tunnisti monet karjalaisperäisiksi, mutta suomalaisia nimiä ei joukossa ollut. Kotkatjärven tori ja torin vieressä ollut kauppa kiinnostivat matkalaisia ja jotkut taisivat saada torilta jopa sopivaa vaatetavaraa.

Päivän seuraava pysähdyspaikka oli matkaohjelman mukainen Važojärven luostari Interposelokin kylässä, minne talvisodan aikana suurin osa Hyrsylänmutkan asukkaista kuljetettiin vankileirille. Paljon ei luostarin alueella tai välittömässä läheisyydessä ollut enää kuvien perusteella tunnistettavia talvisodan aikaisia rakennuksia.

 

Vas. Važojärven luostarinportti Interposelokin kylässä Važojärven rannalla. Oik. Važojärven kaunis pääkirkko.

Alue, joka nykyisin kuuluu munkkiluostarille, sijaitsee kauniilla niemellä käsittäen kolme komeata kirkkoa ja neljäntenä vanhan rähjäisen kirkon, joka ilmeisesti on ollut jo vankileirin aikana. Luostarin alueella tuntuivat vallitsevan erittäin pietistiset, ankarat pukeutumissäännöt. Igumeeni Ilario, joka tuli esittelemään luostaria, oli pukeutumiskysymyksessä täysin peräänantamaton. Päästäkseen kirkkoihin sisälle naisilta vaadittiin ehdottomasti hame, olkapäät peittävä pusero ja huivi tai hattu sekä miehiltä pitkät housut ja hattu, jota ei kuitenkaan sitten voinut sisällä pitää. Näin ollen osalta matkalaisia jäivät kirkot sisältä näkemättä, koska he eivät olleet kirkon sääntöjen mukaan pukeutuneita.

Hetken aikaa kaikki kuuntelimme igumeenin selostusta, mutta kun tarinaa tuntui riittävän loputtomasti, me säädyttömästi pukeutuneet kyllästyimme ja läksimme portin ulkopuolelle kahville ja pikalounaalle, jotka luostarin alueella viipyessämme Kaitsu oli bussin vierellä taatulla taidollaan valmistanut. Kyllä kirkot olivat olleet näkemisen arvoisia, kehuivat ”armoitetut”, jotka pääsivät niitä sisältä ihailemaan.

Vielä muutama vuosi sitten Važojärvellä oli nunnaluostari. Nyt munkit ovat vallanneet luostarin ja nunnat on sysätty alueen ulkopuolelle. Nunnat asuvat portin takana omissa taloissaan, joista ainakin kaksi oli tunnistettavissa.

Važojärven tienhaarassa sanoimme Nikolaille näkemiin ja jatkoimme matkaa kohti Prääsää, jossa seuraavan kerran pysähdyimme. Kylään tullessa herätti huomiota tien oikealla puolella olleen järven valtava lokkimäärä. Järven pinta oli lintujen peittämänä aivan valkoinen väriltään. Kaitsun kertoman mukaan kukaan ei tiedä, mistä lokkien valtava paljous johtuu.

Prääsä oli ”letkajenkan” voittokulkua jopa siinä määrin, että jenkka loppui kaupoista kesken kaiken (”letkajenkka” oli venäläistä väkevää viiniä). Kaupoissa juoksemisen lomassa käytiin tutustumassa myös kylän sankarittaren, ”neuvostosankari” Marija Melentjevan muistomerkkiin, joka hänelle on pystytetty synnyinkyläänsä. Marija oli kommunisti ja innokas nuorisoliittolainen, josta koulutettiin radisti ja vakoilija. Hän toimi armeijan tiedustelijana suomalaisten selustassa ja tapasi kohtalonsa 18-vuotiaana marraskuussa 1942 Itä-Karjalassa Seesjärven lounaispuolella Kirvesvaarassa, missä suomalaiset tavoittivat partion, johon Marija kuului. Neuvostoliiton sankariksi hänet nimettiin syksyllä 1943.

Prääsän sankarittaren Maria Melentjevan hautamuistomerkki.


Seuraava pysähdyspaikka olikin tulevan yön majapaikkamme Petroskoin kaupungin länsilaidalla. Hotelli Petr sijaitsi aivan kadun tuntumassa, mutta tietyö oli katkaissut normaalin kulkuyhteyden parkkipaikalle, joten Kaitsu sai todella osoittaa taitonsa pujotellessaan bussin monta kertaa sokkeloisen ja kapean väylän kautta hotellin pihalle. Itse hotelli oli tasoltaan vaatimaton, mutta sinänsä kelvollinen yhden yön majapaikaksi.

Majoittumisen jälkeen joukkomme oli lähdössä keskustaan päivälliselle ja ennen sitä käymään porsliinikaupassa ostoksilla. Lähdön hetkellä yllätti sade ja porsliinikaupan parkkipaikalla jopa pienoinen myrskyn poikanen. Kaupan omistaja oli jo sulkenut liikkeensä, mutta onnekseen suostui sen uudelleen avaamaan, kun Kaitsu kävi häntä ensin jututtamassa. Matkaseurueemme keräsikin liikkeestä itselleen melkoisen määrän kotiin viemisiä ja kauppias puolestaan mahtavan määrän ruplia.

Ravintola Petroskii oli päivällispaikkamme ja sinne saapuessamme satoi melkein kaatamalla. Onneksi bussilta oli vain muutaman kymmenen metrin juoksu sateelta suojaan. Ensin pistäydyttiin tummasävyisessä, raskaskalusteisessa baarissa alkudrinkillä ja sitten siirryttiin Pietarin saliin, jossa oli tyylikäs puukatto ja seinillä kuvia Petroskoin suuruuden ajoilta. Pääruokana meille tarjottiin kahdesti samanlaisessa ruukussa ollut, mutta kummallakin kerralla erilainen annos. En tiedä ruokien nimeä tai tarkkaa sisältöä, mutta epäilen toisessa ruukussa olleen talon erikoisen eli ”Karhun lihan” (мясо по медвежби). Olipa ruoka nimeltään mikä tahansa, niin hyvää se oli ja riittävästi. Ei varmasti kenenkään tarvinnut lähteä puolikylläisenä.

Hotelliin palattua todettiin siellä olevan kovin hiljaista. Saatiin kuitenkin koottua lauluporukka, joten tovi vielä kulutettiin aikaa yhteislaulun merkeissä ennen huoneisiin vetäytymistä. Vaikea oli kuitenkin saada unen päästä kiinni, kun huoneissa oli tavattoman kuuma. Siinäpä sitten unen tuloa odoteltaessa katseltiin salaman välähdyksiä ja kuunneltiin ukkosen jyrähdyksiä sateen soitellessa omaa säveltään ikkunaan ja peltiseen ikkunalautaan.

Perjantai 6.8.

Aamulla herättyämme todettiin sateen lakanneen ja taivaskin osoitti jo selkenemisen merkkejä.  Jonotettuamme aamupalan olimme valmiit lähtemään retkelle Kižin museosaarelle. Satamassa meitä oli odottamassa Zoja, joka tulisi toimimaan oppaanamme sekä museosaarella että sieltä palattuamme Petroskoissa. Kantosiipialus Delfin kiidätti melko tyyntä Äänisjärveä pitkin vajaassa puolessatoista tunnissa matkalaiset tuon yli 60 kilometrin matkan Kižin saarelle. Kiertomatkan alussa sää oli vielä pilvinen ja maa sateen jälkeen märkä, mutta vähitellen taivas selkeni ja ilma lämpeni, joten pääosa kiertomatkasta saatiin tehdä aurinkoisessa säässä.

Vas. Kizin saaren ns. kesäkirkko. Oik. Kizin saaren talvikirkko.

Matka aloitettiin mäkiharjanteen tienvarsiristiltä, josta laskeuduttiin alas rannalle Jakovlin talolle, jonka päädyn komeat ja koristeelliset puuleikkaukset olivat ihailun kohteena. Talo oli avoinna myös sisätiloihin tutustumista varten. Mielenkiintoinen oli kirkkojen luokse mentäessä polun varteen järjestetty puurakennenäyttely, missä oli tarkasti kuvattuna erilaiset ilman nauloja tehtyjen rakenteiden yksityiskohdat. Mahtavan kupolirakennelman omaavaa saaren kuuluisinta kirkkoa, kesäkirkkoa, ei sisältä päästy katsomaan, mutta sen sijaan viereistä talvikirkkoa saatiin sisältäkin tutkiskella. Merkittävin nähtävyys oli kirkon ikonostaasi, joka on koottu Äänisniemen 1600- ja 1700-lukujen ikoneista.

Vähän matkan päässä kirkkojen ryhmästä oli suurikokoinen Oshevnivin talo koristeellisine parvekkeineen ja otsalautoineen. Parvekkeita oli joka puolella taloa, mutta yhdellekään parvekkeelle ei ollut ovea. Muutamalla parvekkeella olisi ikkunasta kapuamalla voinut juuri ja juuri seistä. Zoja kertoikin, että karjalaisen sanonnan mukaan talo ilman parveketta on kuin mies ilman partaa. Toisin sanoen parvekkeet ovat vain talojen koristeita. Näin ainakin oli asian laita seuraavassa eli Elizarovin talossa. Sielläkin oli monia parvekkeita, mutta niin seinässä kiinni, ettei niillä olisi pystynyt edes seisomaan. ”Köyhän miehen taloa” pienen lahden pohjukassa vilkaistiin vain kauempaa ja saaren eteläkärjen suurta Serginin taloa ei käyty katsomassa lainkaan.

Kižin saarelle on tuotu myös kaksi pientä kirkkoa. Arkkienkeli Mikaelin kappeli, joka on peräisin 1600 - 1700-luvuilta ja pienen pieni Pyhän Lasaruksen ylösnousemuksen kirkko, joka on museon vanhin rakennus. Kirkon sanotaan olevan 1300-luvulta ja se on tuotu Muromskin luostarista. Se on myös vanhin Venäjällä säilynyt puuarkkitehtuurin muistomerkki. Kirkon sisälle ei enää turisteja päästetä, vaan kirkko on köysin eristetty. Eristäminen johtuu siitä, että kävijät olivat irrotelleet sisähirsistä sälöjä matkamuistoiksi. Ilmeisesti se vanhin kirkko onkin uudemman hirsikerroksen sisäpuolella.

Uudempaa aikaa eli 1900-lukua edustaa museosaaren tuulimylly, joka on rakennettu vuonna 1928, mutta sitä on jo Kižillä ollessa restauroitu. Aikaisemmin näkemistäni tuulimyllyistä se poikkeaa siipirakenteensa vuoksi. Tässä myllyssä on peräti kahdeksan siipeä.

Kiertomatkaa varten oli aikaa käytettävissä vain noin kolme tuntia, joten näkeminen oli kovin pintapuolista. Katseltavaa ja tarkempaa tutustumisen aihetta olisi ollut paljonkin. Kižin museosaari on todella näkemisen arvoinen ja mielellään sinne palaisi paremman ajan kanssa.

Petroskoihin palattua Zoja johdatteli meidät kaupunkikierrokselle esitellen kaupungin tärkeimpiä nähtävyyksiä. Kiertoajelun päätyttyä majoituttiin Petroskoin perinteistä rikkaaseen Pohjola hotelliin. Hotellia on varmaan sotien jälkeen kunnostettu jo useammankin kerran, mutta monet pikku yksityiskohdat paljastivat sen ”neukkuajan” tuotteeksi. Kyllä hotellia voi kokonaisuutena pitää jopa tasokkaanakin, mutta ei länsimaisen mittapuun mukaan minään loistohotellina.

Vas. Tuntemattoman sotilaan hauta Petroskoissa. Oik. Petroskoin perustajan Pietari Suuren hautamuistomekki.

Alkuillasta jäi mukavasti aikaa kierrellä kaupungilla tutkimalla liikkeiden valikoimia ja laajalle levinnyttä markkinatoria. Kyllä ainakin keskustan alue oli siistiä ja antoi kaikin puolin suurkaupungin vaikutelman. Löytyipä pienestä putiikista vihdoin apu myös Maijan vaateongelmiin, kun ensin riittävän kauan oli sopivia vaatteita etsitty.

Päivälliselle kokoonnuttiin suureen ravintosaliin, jonka yläpuolella oli avoin parvekeravintola. Yläkerrassa vietettiin hääjuhlaa, joka pitkin iltaa antoi leimansa myös alakertaan. Alasalissa oli hyvä orkesteri, ja siellä esiintyi myöhemmin illalla erittäin taitava ja vauhdikas tanssiryhmä. Minulle oli varattu miellyttävä yllätys, josta itse olin täysin tietämätön. Puolelta öin alkoi soida Lokki-valssi syntymäpäiväni kunniaksi. Sain sitten vastaanottaa onnitteluja, mutta tuntia liian aikaisin. Kellon käydessä puolta yötä Suomen ajan mukaan, siirryttiin Simon ja minun huoneeseen ja juotiin syntymäpäivämaljat uudelleen, nyt oikeaan aikaan - toisin sanoen oikean vuorokauden puolella, sillä en itsekään tiedä tarkkaa syntymähetkeäni.

Lauantai 7.8.

Aamulla oli kotimatka edessä. Kun bussin vierellä odottelimme lähtöhetkeä, huomioni kiinnittyi pienehköön lippalakkiseen mieheen, joka automme lähistöllä käveli pientä matkaa edestakaisin ja näytti kuin olisi jutellut itsekseen. Kaikkien ollessa jo bussissa astui viimeisenä autoon tuo näkemäni mies. Hän esitteli puhtaalla suomen kielellä itsensä Pekka Titonoviksi ja alkoi kertoa sitten omaansa ja perheensä murheellista tarinaa nykypäivän Karjalan tasavallassa. Itse hän on ollut tunnettu ja tunnustettu laulaja, joka aikanaan konserttimatkoilla on kiertänyt joka kolkan myös Suomessa. Nyt hän on eläkkeellä, mutta saa niin pientä eläkettä, ettei sillä pysty hankkimaan riittävää elantoa itselleen ja vaikeasti sairaalle vaimolleen. Hän kertoi myös tyttärestään, joka on suorittanut musiikissa kaikki mahdolliset tasot yliopistollista loppututkintoa myöten, mutta on nykyisin työssä lastentarhassa, josta saa palkkaa muistaakseni vain 20 euroa vastaavan summan ruplia kuukaudessa. Nyt Pekka kiertää turistien joukossa kerjäämässä laulaen lisätienestiä perheen elatukseen. Meille Pekka esitti seuraavat kappaleet: Rantakoivun alla, Koitere valssin ja Miks´ et tule kotiin, jonka hän on hankkinut itselleen Paula Koivuniemen ohjelmistosta.  Ylimääräisenä tuli Humu Pekka, jonka hän sanoi aina joka tilaisuudessa esittävänsä omana bravuurinaan. Laulujen aikana hattu kiersi autossa ja varmasti Pekan kertomus ja laulut herkistivät matkaajien mielet niin, ettei hattu tyhjänä Pekalle palannut. Herkkä oli hetki kummallekin osapuolelle, kun Pekka hiukan kotipaikkansa jälkeen poistui autosta.

Leninin katu ja Pohjola-hotelli Petroskoissa.

Kävi sitten ilmi, että Pekka oli Kaitsun pitkäaikainen tuttava ja että Kaitsu on huoltanut perhettä kuljettamalla Suomesta mm. sellaisia jauhoja, joita Petroskoista ei saa, mutta jotka ovat elintärkeitä Pekan sairaalle vaimolle, joka parhaillaan odottaa pääsyä vaikeaan leikkaukseen.

Matka jatkui kauniissa ja lämpimässä säässä. Prääsään saakka ajettiin tuloreittiä, mutta sitten poikettiin Koirinojalle menevälle tielle. Ensimmäinen jaloittelutauko lähdön jälkeen oli Mangan kylässä, jossa käytiin kuvaamassa kauniilla kummulla sijaitsevaa hyvin hoidetun näköistä tsasounaa.

Paluupäivän pitempiaikainen pysähdys oli matkaohjelman mukaan pienessä Kinnermäen karjalaiskylässä noin neljä kilometriä Vieljärveltä Vitelen suuntaan. Kinnermäessä meidät vastaanotti Nadja, joka toimi paikallisena oppaanamme. Kinnermäki osoittautui oikein viehättäväksi vanhoine karjalaisrakennuksineen, joita Oulun yliopiston arkkitehtilinjan opiskelijat ovat restauroineet. Kylä on UNESCO:n suojeluksessa oleva museokylä, jonne ei saada rakentaa nykyaikaista, vaan kaikki mahdollinen uusi on oltava perinteistä karjalaista tyyliä.

Vas. Kinnermäen kylänraittia. Oik. Kinnermäen kyläkirkko.

Nadjan mukana kierrettiin kylän rakennuksia ja käytiin kirkossa, jonka kommunismin ajankin kestäneeseen säilymiseen liittyy oma tarinansa, tottako lie vai tarua. Lopuksi Nadja johdatti meidät kotiinsa, jossa nautittiin ennen lähtöä kahvit tai ”tšuajut” ruhtinaallisten karjalaisherkkujen kera.

Kinnermäestä matka jatkui juuri päällystettyä maantietä pitkin kohti Kolatselkää, jonka kaupalle pysähdyttiin. Kolatselkä on Tarton rauhan rajan mukainen ensimmäinen Venäjän kylä tällä tieosuudella. Maisema kaupan mäeltä katsellessa on komea, ja sieltä oli mahtava katsella sadepilven lähestymistä kohti kylää. Tällä kertaa se ohitti kylän heittäen vain muutaman pisaran. Sade kuitenkin saavutti meidät hiekkatieosuudella juuri kun pysähdyttiin tutkimaan talvisodan aikaisen Lemetin ”Kenraalimotin” venäläisiä sankarihautoja.

Sade oli jo tauonnut, kun saavuimme Suojärven suunnasta tulevan tien risteykseen, missä sijaitsee petroskoilaisen kuvanveistäjän, akateemikko Leo Lankisen suunnittelema kookas talvisodan muistomerkki, Murheen risti. Sen symboliikka, kaksi vastakkain toisiinsa kietoutunutta naishahmoa, on puhutteleva ja vielä vaikuttavammaksi sen tekee viereisen kiven muistoteksti:

        Venäjä ja Suomi – kaksi sisarusta
        Suomi ja Venäjä – kaksi äitiä
        Nyt he muodostavat tämän Murheen ristin itsestään
        Heidän päänsä ovat sulautuneet yhdeksi
        ja kätensä liittyneet yhteen toivossa
        että rakkaus voittaa
        Se riippuu meistä jokaisesta


Vas. Murheenristi Koirinojalla. Oik. Murheenristiin liittyvä puhutteleva tekstilaatta.

Merkin läheisyyteen on rakennettu suuri pysäköintialue, WC ja kiinnitetty opaskartta, johon on kuvattu läheiset taistelualueet. Kävijä jäi kuitenkin ihmettelemään paikoitusalueen siivottomuutta! Kuinka typerää on liata tuollaisen kauniin ja muistorikkaan alueen ympäristö. Ovatko asialla venäläiset vai suomalaiset turistit vai kaikki kävijät yhdessä?

Noin kolmen kilometrin päässä Murheen ristiltä Koirinojan tienristeyksestä alkoi jälleen tuttu tieosuus kohti Rautalahtea ja siitä Joensuuhun. Ahinkoskella oli tarkoitus pysähtyä kahvinkeittoon, mutta kauniina ja lämpöisenä lauantai-iltapäivänä paikka oli niin täynnä kansaa, että suunnitelmasta oli luovuttava. Ruskealassa kuitenkin ”tyttöjen kaupalla” pysähdyttiin ostamaan tuliaisia kotiin ja Sahankoskella tankattiin auto.

Puikkolassa yritettiin oikein miesvoimin nostaa pystyyn maahan kaadettua sankarimuistomerkkiä. Tehtävä oli kuitenkin liian vaikea ilman mitään apuvälineitä, joten kivi jäi edelleen selälleen maahan. Yleensä, kun sankarimuistomerkille pysähdytään, käydään myös kirkon rauniolla. Niin tapahtui nytkin, mutta tällä kertaa ei portailla laulettu virttä, ainoastaan todettiin paikkojen pysyneen jokseenkin ennallaan.

Kun ilta alkoi olla jo käsillä, niin aluksi suunniteltiin, ettei Öljymäellä enää pysähdytä, vaan ajetaan suoraan rajalle. Öljymäki tuntuu kuitenkin olevan niin tärkeä etappi, ettei sitä tälläkään kertaa voitu pysähtymättä ohittaa. Rajan ylitys kävi joustavasti. Tosin Venäjän tullia varten kehotettiin ottamaan yksi laukku mukaan, mutta miksi tämä toimenpide, kun tullissa ei ollut ristinsielua tarkastamaan tavaroita tai ottamaan vastaan mahdollista tulliselvitystä?

Loppumatka olikin hikisen päivän jälkeen saunaan pääsyn odotusta. Joensuussa oltiin illalla hiukan ennen yhdeksää. Yksi erittäin miellyttävä matka oli jälleen takana. Ilmeisesti ei oltu kovin kyllästyneitä päivien antiin, koska tehtiin jo suunnitelmia ensi kesän matkaa varten. Ehkä matkapäivien helle pani myös eräiden mieliin ajatuksen, että ensi kesänä luovuttaisiinkin helleajan matkasta ja tehtäisiin keväällä pitempi valkovuokkomatka, joka ulotettaisiin Valamoon saakka.

Kun arvioidaan matkan onnistumista tai epäonnistumista, niin suuri merkitys asiassa on matkanjohtajalla ja bussilla matkustettaessa sen kuljettajalla. He paljolti luovat sen ilmapiirin, joka ratkaisee matkan tunnelman. Siinä suhteessa meillä oli jälleen onni mukanamme, sillä Maija ja Kaitsu saivat aikaan juuri sen oikean tunnelman, joten heille kiitos miellyttävästä matkasta!


Jutun kuvat Unto Kortelainen