Sivun otsikot:

Kalevalan laulumailla heinäkuussa 2003

Huom! Lukija ehkä hämmästelee, kuinka muutaman päivän välein ilmestyy kaksi matkakuvausta samasta kymmenen vuoden takaisesta matkasta. Lukijalle kerrottakoon, että kyllä minäkin hämmästyin, kun nämä jutut tupsahtivat peräkkäisinä päivinä sähköpostilaatikkooni. Kotisivuille lähetettyjä  tarinoita julkaistaan saapumisjärjestyksessä noin viikon välein.

Uusia tarinoita odotellen tarinapalstan toimittaja Lissu

**********************************************

Pertti  Sarlund

Retki Kalevalan laulumaille Vienan Karjalaan 14.7 - 17.7.2003


Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi,
lähteä laulamahan, saa´ani sanelemahan,
sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan.


Paljon oli perheen kanssa kierretty, oli telttailtu ja mökkeilty, oli itää, länttä ja etelää, pohjoisessakin oli poikettu. Oli runon ja rajan tietä, oli sinistä Saimaata ja Pielistäkin, löytyypä 15 vuoden pätkä Lounais-Suomen saaristoakin. Olinpa muutamana kesänä tuuliajolla Lapissakin periaatteena, minne lakin lippa osoittaa.  Mutta jotain puuttui, yksi oli paikka käymättä, yksi oli raja ylittämättä.  Paljon oli luettu, paljon oli kuvia katseltua ja töllöä tuijotettu.  Mutta sitten tuli viesti, Pälkjärven pitäjäseura ry viestitti, että tänä kesänä 2003 tehdään retki Vienaan eli Kalevalan laulumaille.

Kun näin loistava tilaisuus tuli niin ei muuta kuin soitto Närhin Maijalle ja paperit likoon matkatoimistoon, kamat kasaan ja menoksi sanoi Annie Lenox.  Menomatkakin otettiin lomamatkana ilman kovin suurta hosumista ja tuli eittämättä mieleen Pekka Tiilikaisen kuolematon tokaisu: ”Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.”  Ja sitä tultiin tarvitsemaan.

Kohti Kostamusta rinta rottingilla

Ensimmäiset merkit tästä saimme jo Suomen puolella, erään matkalaisen passi oli unohtunut majapaikan pöydälle, yllättävä kotimatka koetteli luultavasti matkamiehen sielun elämän lujuutta.  Toinen häslinki syntyi Venäjän puolella kun erään henkilön passiin oli merkitty väärä syntymäaika mutta se selvisi vähäisen häsläämisen jälkeen.  Kaikki hyvin, oltiin turvallisesti Venäjän maaperällä eikä takaisin paluuta ollut tässä vaiheessa. 

Ennen Kostamusta oli aikaa tehdä henkilökohtaista havainnointia linja-auton ikkunoista, mm. joukko venäläisiä varusmiehiä oli tienvieressä jonkun työtehtävän parissa.  Ei siinä mitään outoa ole, että vanjakin on työnteossa mutta sen havainnon tein, paidattomien miesten nahan alla ei rasvat lellunut, tiukkakuntoista porukkaa olivat.  Poikkesimme tutustumassa viimeisen yön majapaikkaamme hotelli Fregattiin, joka sikäläisen mittapuun mukaan oli aivan kelpo, mutta senhän me tietäisimme sitten viimeisen yön jälkeen. 

Seuraava vaihe olikin sitten rynnäkkö Kostamukseen, ensimmäinen tosi kohde taisi olla viinakauppa. Pienen kaupungilla kiertelyn jälkeen nautimme lounaan.  Aidon suomalaisen kaavan mukaan käynti viinakaupassa tässä vaiheessa voi olla varsin dramaattinen seurauksiltaan.  Käy kuin entiselle länsisuomalaiselle miehelle, joka kotiportilla pois jäädessään huikkasi kanssamatkustajille, että kertokaa hyvät ihmiset, missä me käytiin, kertoakseen sen kotona. Katsellessani kaupunkia tuli elävästi mieleen Veikko Lavin laulu Depressio tango: ”Asuvat betonikennoissaan kuin toukat koteloissaan.”  Kaupunkikuva oli muuten ihan siistin asiallinen. Silmiin pisti asia, joka ilmeisesti on muuallakin Venäjällä positiivinen ilmiö, lapset puetaan hyvin ja asiallisesti eikä Kostamus tehnyt poikkeusta.  Paikallinen opas, joka meidän piti tavata, oli teillä tietymättömillä.  Oli kuulemma lähtenyt aamulla Vienan Kemistä bussilla Vuokkiniemen kautta, mutta emme häntä koskaan nähneet.  Olihan meillä omat oppaat Kai ja Pekka ja lähdimme jatkamaan matkaa omin voimin, ilman kaikki tietävää venäläistä opasta.

Kohti Jyskyjärveä ja Kalevalaa

 

Vas. Kaikki tiet vievät Roomaan, tämäkin. Ritva ihastelee erämaan laajuutta. Oik. Matkalaiset Kain ja Pekan loihtimalla kahvitauolla. Pöly kuului  luontaisetuihin.

Vuokkiniemen reitin sijasta oppaamme Kai ja Pekka valitsivat eteläisen reitin ja noin 20 kilometrin jälkeen alkoi pöllyävä hiekkatie, joka itse asiassa näytti rakennetun metsäautotieksi kun sielläkin päin näytti metsien parturointi olevan ajankohtaista eikä suomalaiset rekatkaan olleet mitään harvinaisuuksia.  Pidimme luonnollisesti ansaitun kahvi- ja virkistystauon nauttien Kain ja Pekan baaritarpeista.  Samalla saimme myös vähän jaloitella. 

Matkalla Borovoi - kohteeseen katselin maastoa historiasta kiinnostuneena sillä silmällä, että en olisi noin 60 vuotta sitten halunnut olla täällä retkeilemässä.  Oltiin alueilla, joiden kautta suomalaiset sotilaspartiot liikkuivat tiedustelu- ja tuhoamisreissuillaan.  Tuskin pystyy kuvittelemaan, mitä ne kaverit joutuivat kestämään vaikka nuorten miesten fyysinen kunto oli todella kovaa luokkaa.  Suot ja rämeet olivat laajoja ja upottavia. Kangasmaastoa oli suhteellisen vähän, mutta niihin aikoihin siellä saattoi olla vihollisen ansoituksia ja asemia.  Mutta meidän onneksi ne ajat olivat 60 vuotta sitten ja ehkä sen vuoksikin me saamme lomailla nyt täällä.

Vas. Tyypillistä rämeistä maastoa. Oik. "Niin hiljainen on kylätie." Jyskyjärven kylänraittia.

Borovoin jälkeen ohitimme Jyskyjärven, jonne poikkeaisimme yöpyäksemme myös siellä tulomatkalla, niin kuin sitten teimmekin.  Huomioni kiintyi tähän rakennuskulttuurilleen puhdasverisimpään karjalaiskylään, jonka olen nähnyt omin silmin.  Harmitti vain kovin kun emme päässeet käymään Paanajärvellä, olen nähnyt siitä Saarion tekemän upean filmin.  Mutta joka tapauksessa matka jatkui, Jyskyjärven jälkeiset Tsirkka-Kemijoen puusillat ohitettiin kävellen ja sitten taas autoon ja menoksi.  Mitäänsanomattoman Uuden Jyskyjärven jälkeen ylitimme leveän ja komean Kemijoen betonisiltaa myöten.  Matka jatkui päällystettyä tietä myöten vähän nopeammassa tahdissa, perillä olimme noin 22.30 ja takana oli matkaa siltä päivältä 550 km. 

Saavuttuamme perille, palaute reaalimaailmaan tuli tosi nopeasti, olemme Venäjällä.  Pitkän istumisen jälkeen tuli tarve päästä tyhjennykselle ja yksi paikallinen neuvoi, mistä löytää vessan. En ihan vähästä järkyty mutta se ylitti kestokyvyn, lattiassa reikä, seisottava pytty, ja suomeksi sanottuna ihan ehtaa paskaa lattialla niin paljon, että sillä olisi lannoittanut lähialueen pellot. Oli pakko säästää tuliaiset ravintolan vessaan, jonne olimme seuraavaksi menossa. Söimme vielä iltapalan paikallisessa ravintolassa, jonka jälkeen meidät jaettiin ryhmiin ja majoitettiin eri perheisiin, Kai ja Pekka hoitivat tämän rahtauksen ammattitaidolla.

Nyt olimme Uhtualla, Kalevalan laulumailla

Sanat suussani sulavat, puhe’et putoelevat,
kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoavat.
Veli kulta, veikkoseni, kaunis kasvinkumppalini!
Lähe nyt kanssa laulamahan, saa kera sanelemahan,
yhtehen yhyttyämme, kahta’alta käytyämme!
Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme,
näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.


Talo johon meidät asutettiin, toisin sanoen vaimo ja minä, oli ihan asiallinen ja hyvin hoidettu.  Rouva puhui venäjää ja oli ymmärtääkseni opettaja, hieman etäinen ja sanoisin jopa varauksellinen, mutta ystävällinen.  Herra pälätti ihan ymmärrettävästi karjalaa, jäi sellainen kuva, että hän oli poikkeus paikallisesta miesväestä.  Ei lätrännyt alkoholin kanssa, ei edes tarjottu ja hyvä niin.  Kaikesta näki että asiat olivat järjestyksessä. Hän suri vain sitä, että rakennustarvikkeita ei tahdo saada.  Perunamaa oli ja vaot olivat suoria ja muutenkin hyvin hoidettu.  Hänen suhteensa luontoon oli ilmeisen läheinen. Talon toisella puolen oli pienehkö lampi ja kun hän laiturilla muutaman kerran päästi kielellään naksauttavan äänen niin kappas vaan, sieltä pölähti hetkessä iso määrä sorsia poikasineen ruuan hakuun.  Muutoinkin luonnon antimet näyttelivät isoa osaa heidän jokapäiväisessä elämässään.  Samoin hän oli varsin taitava käsistään, meillä on vieläkin tallella heiltä lahjaksi saatu tuohesta punottu pullo ja kauha.  Saimme tuloyönä vielä kylyn ja oli mahtavat löylyt, ei nahkaa polttavat mutta ihoa lempeästi hyväilevät.  Kelpasi matkamiesten mennä yöunille pehmeiden peittojen alle.  Kaikki loppuu aikanaan niin makeat unetkin. Paluu arkeen oli myös joustava, isäntäväki oli laittanut maittavan aamiaisen.  Kaikesta tästä laitoimme heille ja kiitoskirjeen ja valokuvasuurennoksia, oli sikäli helppoa kun pojan vaimo on venäjän kielen opettaja.

Vas. Isäntäväkemme kotiportillaan. Isäntä kaipaili maalia. Oik. I. K. Inhamaista maisemaa, johon ajan hammas ei ole paljoa purrut.

Tuli niin ”kalevalainen olo”

Lyökäämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan,
lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme,
kuulla noien kultaisien, tietä mielitehtoisien,
nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa:
noita saamia sanoja, virsiä virittämiä,
vyöltä vanhan Väinämoisen, alta ahjon Ilmarisen,
päästä kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiestä,
Pohjan peltojen periltä, Kalevalan kankahilta.


Paikka, jossa olimme, Keski-Kuittijärven pohjoisrannan suuntaisella harjanteella, oli kirjallisuudesta tuttua. Paulaharju ja I. K. Inha ovat kirjoitelleet näistä ja Inha on myös kuvannut näitä maisemia paljon.  Äkkiä katsoen näytti, että ajan hammas ei olisi purrut lainkaan, vaikka olihan se.  Tarinoiden mukaan Lönnrotkin oli näillä seuduilla vieraana runonkeruumatkoillaan.  Markkinoitiinhan siellä jotain puutakin Lönnrotin puuksi, joka juurella hän olisi kirjoitellut keräämiään runoja.  Juttu lienee legendaa mutta sitten tutustuimme kohteeseen, joka ei ollut legendaa. Tutustuimme 1998 valmistuneeseen ortodoksiseen kirkkoon, joka oli kyllä ihan loistokas mutta höylätty kirkas hirsi vähän närästi sen vanhan harmauden keskellä.  Vuonna 2001 valmistuneeseen luterilaiseen kirkkoon emme päässeet edes sisälle kun olivat keksineet laittaa munalukon oveen.

Tavattiinhan me siellä sitten paikallista miesväkeäkin, kaveri oli jo tosi vahvassa myötälaitaisessa ja oli lujasti päättänyt lähteä meidän mukana Suomeen.  Jouduin sanomaan hänelle: ”Älä hyvä mies sellaisia ajattele, meillä on muutenkin sinunlaisia enemmän kuin kotitarpeiksi.”  Toisaalta täytyy kyllä tunnustaa, että itselläni vielä poikuus pullisteli sen verran, että voisin käydä hakemassa kaupasta kaverille vaikka satasella vahvaa vodkaa, niin kaveri saisi kokea taatusti elämänsä kankkusen.  Mutta onneksi Kai ja Pekka patistelivat vikkelästi matkantekoon ja mehän olimme halukkaita kuin partiopojat pahantekoon.  Tosin tämä episodi ei kuulu kalevalaiseen olotilaan mutta ei tälle viitsi edes antaa omaa nimettyä kappaletta.

Vas. Ritva aamu-uinnilla Keski-Kuittijärvellä. Oik. Uhtuan rantabulevardi Rantaharjannetie. Kaikki on kuin "silloin ennen."

Kis-Kis kukkulat, Munat ja Makkarat, Muna meni mutta Makkara jäi

Näin tapahtui myös todellisuudessa.  Laulussa lauletaan peuranpyllyä ihanaa, tosi on.  Asialla on todellisuus tausta, näissä maastoissa eli silloin niin kuin nytkin villipeuroja.  Eikä ole niinkään harvinaista, jos sotilailla sattuu olemaan nälkä.

Venäläisillä näyttää olevan tapana istuttaa muistomerkin päälle joko panssarivaunu tai tykki, täällä oli ilmeisesti 55 mm pst-tykki ja sitten konepistoolia rinnallaan roikottava sotilas.  Eikä tämä paikka tehnyt poikkeusta ja tykin putki sojotti länteen venäläisen tavan mukaan.  Silmämääräisesti ja pikaisesti katsoen munakukkulan asemat venäläisillä muodostuivat kivetyistä osittain kaivetuista poteroista, kun taas suomalaisten Makkarakukkulan asemat olivat enemmälti juoksuhautatyyppisiä, joissa oli katetut sirpalesuojat.  Tosin asemat olivat luhistuneet mutta juoksuhautaverkostosta löytyi kyllä miehistökorsujen paikat myös luhistuneena.

Vas. Suomalaisten asemajäänteitä Makkara tukikohdassa. Oik. Se Suomea kohti sojottava tykinputki.

Huomion arvoinen seikka on myös, että vuonna 1943 suomalaiset luovuttivat rintamavastuun myös Uhtuan rintamalla saksalaisille joukoille.  Tämä tosin kostautui suomalaisille 1944 kun aseveljeä hätisteltiin asein pois Suomesta.  Saksalaiset osasivat jo, miten suomalaisia vastaan soditaan ja se maksoi kaatuneita.

Näiltä osin sotahommat saa jäädä ja palataan vaihteeksi Uhtualle ja pienen kauppapysähdyksen jälkeen matka jatkuu kohti seuraavaa yöpymispaikkaa, mutta ennen kuin sinne ehditään, tutkaillaan matkalla vähän muutakin.

Partisaanien jäljillä

Käännyimme vanhalle Jyskyjärven tielle ja ajoimme sodan aikaisen partisaanien koulutuskeskuksen Haikolan järven rannalle, jossa pidimme uinti- ja lounastauon. Kannattaa mainita kaksi asiaa. Ensinnäkin tämän koulutuskeskuksen komissaarina oli sota-aikana tuleva Neuvostoliiton presidentti Andropov 1980-luvulla.  Toisekseen tämän koulutuskeskuksen tuotteilla, partisaaneilla oli ikävä kaiku Suomen puolella.  Varsinkin rajan pinnassa asuneet siviilit saivat kokea sen jopa verisesti.  Katselin lounas- ja uintitauon aikana maastoa ja minulle jäi kuva, että se oli varsin vahvasti kenttälinnoitettu.  Mutta joka tapauksessa retkimuona teki kauppansa ja matkalaiset kävivät uimassa Kuittijärven saasteettomissa aalloissa.  Vastapäätä oli Haikolan kylä ja siellä sijaitsi kansalliskirjailija Ortjo Stepanovtarin kotitalo.

Teimme pikapyrähdyksen Kepan kylään, jossa sodan aikana sijaitsi venäläisten huoltokeskus.  Maailma on pieni, sen sain taas huomata, kun Pekka esitteli sodan aikaista lentolehtistä, joita venäläiset pudottivat suomalaisten puolelle.  Propagandalehtisen sanoma tuli ulkomuistista: ”Suomalaiset ja sotarosvo luutnantti Soini Mikkonen, teille tulee kuolema.”  Tämä Soini Mikkonen oli tätini miehen poika. Mikäli joku haluaa tietää enemmän hänestä, niin kannattaa googlettaa nimellä Soini Mikkonen.  Soini Mikkonen oli Mannerheimin ristin ritari no 31. Ja partioretket ulottuivat juuri tänne Uhtuan ja Kiestingin rintamien takamaastoihin.

 

Vas. Uintihetki Keski-Kuittijärvessä. Taustalla Haikolan kylä. Oik. Mahtava Tsirkka-Kemijoki.

Ja matka jatkui kohti yöpymispaikkaa Jyskyjärveä mutta sitä ennen oli kunnon bileet

Olipa impi, ilman tyttö, kave luonnotar korea.
Piti viikoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä,
ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tanterilla.
Ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä,
aina yksin ollessansa, impenä eläessänsä,
ilman pitkillä pihoilla, avaroilla autioilla.


Paluumatkalla ylitimme Tsirkka-Kemijoen kahdesta kohtaa ja saavuimme kylään paikalliseen tapaan hyvin myöhästyneenä, sillä vastaanottoseremonioiden aikana ilmeni, että meitä oli odotettu jo aiemmin saapuvaksi.  Ja taas majoittuminen ja nopea ateriointi, sillä jo tunnin kuluttua alkoi paikallisella kulttuuritalolla kansanyhtye Tuomen konsertti.  Kulttuuritalon aulaan oli järjestetty ennen konserttia paikallisen taiteen ja käsitöiden näyttely.  Yhdestäkään esineestä oli turha hakea merkintää made in China tai Japan.

Konsertti musiikkeineen, lauluineen ja tansseineen oli sykähdyttävä elämys ja kun tähän lisää esiintyjien itsensä koristelemat kansallispuvut, tulos oli sykähdyttävä aivan kyläläisten itsensä esittämänä ilman ammattilaisia.  Intoa kuvaa hyvin yksikin jo yli 70 vuotias mummo, joka oli päässyt sairaalasta edellisenä päivänä mutta lavalla jalka nousi kepeästi kuin nuorilla tytöillä.

Vas. Kylän komiat naiset upeissa kansallispuvuissaan järjestivät meille mieleenpainuvat "bileet". Oik. Yksi joen ylittävistä riippusilloista. Yhtä siltaa lukuunottamatta kaikki sillat olivat riippusiltoja.

Me vaimon kanssa asuimme yksinäisen naisihmisen hyvässä hoidossa. Juhlien jälkeen meillä oli taas hyvä kyly, joka takasi lämpöisen peiton alla levolliset unet. Nousin aamulla aikaisin ylös ja kun värilämpötila oli sopiva, käytin ajan kuvien ottamiseen.  Joen ylittävät sillat olivat varsin erikoisia.

Jälleen koitti lähdön aika, Kai ja Pekka keräsivät porukan autoon ja edessä oli saattajien ja isäntäväen kiittäminen.  Jyskyjärveläisille sanoin mieltäni painaneen asian: ”Kun remontoitte talojanne, niin älkää hävittäkö tätä karjalaisuuden leimaa taidokkaine puuleikkauksineen.”  Se uhka tulee olemaan todellinen, jos he eivät tiedosta kansallisen kulttuuriaarteensa olemassa oloa.

Kohti Vuokkiniemeä, runonlaulajien kotikylää

Nousi siitä Väinämöinen jalan kahen kankahalle
saarehen selällisehen, manterehen puuttomahan.
Viipyi siitä vuotta monta, aina eellehen eleli,
saaressa sanattomassa, manteressa puuttomassa.
Arvelee, ajattelevi, pitkin päätänsä pitävi:
kenpä maita kylvämähän, toukoja tihittämähän?

Pellervoinen, pellon poika, Sampsa poika pikkarainen,
sep’ on maita kylvämähän, toukoja tihittämähän!
Kylvi maita kyyhätteli, kylvi maita, kylvi soita,
kylvi auhtoja ahoja, panettavi paasikoita.
Mäet kylvi männiköiksi, kummut kylvi kuusikoiksi,
kankahat kanervikoiksi, notkot nuoriksi vesoiksi.


Jyskyjärven jälkeen matkamme vei Kostamuksen kautta Vuokkiniemeen, mutta sitä ennen pysähdyimme Tollonjoen partaalla olleen talon raunioille, itse Tollonjoki virtasi rauhalliseen tahtiin.  Tollonjoen vastarannalla tien toisella puolen seisoi vanha kalmisto, jonka ristinmerkit olivat jo kauan sitten lahonneet, jäljellä oli vain yhden haudan ristikkäinen kattorakennelma.

Vas. Tollonjoki. Oik. Miihkali Perttusen patsas.

Tämän jälkeen olikin itse Vuokkiniemen vuoro tulla vallatuksi.  Taas kerran iski silmään tämä karjalaisten talojen rakennuskulttuuri ja toivomus, ettei se olisi katoavaa kansanperinnettä.   Miihkali Perttusen  patsas muistuttaa kulkijaa runonlaulajien perinteestä.  Täälläkin tuli mieleen, että on kuin aika olisi pysähtynyt. Kun katselee I. K. Inhan ottamia valokuvia niin kuvakulmat voi vieläkin aistia.  Pidimme kylässä kävely- ja katselutauon ja sen jälkeen kiesimme kylän myös linja-autolla.  Tämän jälkeen auton nokka kääntyi kohti Kostamusta.

Kauhulla ajattelee, kuinka paljon tätä kansanperinnettä on kadonnut kun venäläiset sodan jälkeen hävittivät monia merkittäviä kyliä rajan pinnasta.

Fregatti, ei laiva mutta reissun viimeinen majapaikka ja kohti Suomea

Ja taas se tavanomainen huoneiden jako, se oli vähän onnenkauppaa. Joillekin osui betonikenno vailla ilmanvaihtoa kesäkuumalla, osa sai rantamökin, hirsisen tai lautarakenteisen.  Meille vaimon kanssa osui ilmeisesti hotellin ainoa sviitti, oli parveke, oli tuulettimella varustettu makuuhuone ja oli kasviatrium, huone täynnä kasveja, siellä leposohva ja nojatuolit, avot.  Päivällisen aikaan valloitimme koko hotellin ravintolan mutta eihän se aikaansa kauemmin kestänyt.

Hotelli Fregatin atriumsviitti

Hotellin ieressä oli Kontokkijärvi mutta sen vesiin ei tehnyt mieli pulahtaa, sen verran olin lukenut paikallisista jätevesiongelmista.

Näin saimme tämänkin yön kulumaan helteisessä Fregatissa ja aamulla taas aamiaisen jälkeen kutsui kiertoajelu Kostamuksessa ja oli vielä tilaisuus ostosten tekoon ennen kuin suunnistamme Vartiuksen raja-asemalle ja kohti kotia kukin taholleen.  Kotimatka sujui ilman suurempia kommelluksia, mitä nyt yksi kaatunut tukkirekka Suomen puolella aiheutti ylimääräistä häslinkiä.

Mitä jäi vakan pohjalle

Asia, josta on paljon puhuttu myös tällä puolen rajaa, on kohtuuttoman runsas alkoholin käyttö miespuolisen väen keskuudessa.  Monet naiset sanoivat, että miehiä poistuu rivistä aika paljon jo 50 vuoden paikkeilla, ovat ryypänneet itsensä hengiltä.  Taitaapa koko savotta pyöriä siellä naisten pyörittämänä.

Asia, joka on karjalaisuudelle epäedullista, on Karjalan heimon pirstoutuminen pieniin osiin.  Tämä on tietoisen toiminnan tulosta, yhteisen kielen katoaminen ja valtaväestön yksipuoleinen vallankäyttö.  Esimerkiksi keskustelin Jyskyjärven emännän kanssa, hän puhui karjalaa mutta ei osannut kirjoittaa.  Kouluissa ei opetettu, puhutun kielen oppi vanhemmiltaan ja kanssaihmisiltä.

Elintason kohoaminen tuo mukanaan monikansalliset tuotteet ja se tappaa kulttuuripohjaiset arvot ja käden taidot.

Jotenkin hajuaisti sanoo, että näin voi tapahtua.



Lähdeaineistona on käytetty Unto Kortelaisen matkakertomusta ja Kalevalaa (painos vuodelta 1949)

Jutun kuvat Pertti Sarlund