Sivun otsikot:

Kotiseutumatka 27.7. 1990

 

Sulo Niskanen (kirjoitettu 1990) 

 

Ensimmäinen kotiseutumatkani rajan takaiseen Karjalaan

 

Muistojen tiellä

Vielä vuosi sitten en olisi voinut uskoa, että koskaan pääsisin näkemään lapsuuteni ja nuoruuteni muistojen kultaamia kotiseutuja itärajan takana. Karjala todellisuutena tuntui jo iäksi unohdetulta. Sitä ei saanut sotien jälkeen enää julkisesti rakastaa, vaikka meidän karjalaisten sydämmessä sillä oli ainainen tyyssijansa. Mutta tänään, 27. heinäkuuta armonvuonna 1990, tuo vuosikymmenien mittainen unelma on täyttymässä: olen lähdössä toiviomatkalle entiseen kotipitäjääni Pälkjärvelle, Kuopion läänin ainoaan luovutettuun kuntaan valtakunnan rajan tuntumassa. Historian lehti on kääntynyt, perestroikan ja glastnostin aika koittanut. Jo kaukana ajan virrassa on annus horribilis, kauhea vuosi 1944, jolloin meiltä toistamiseen riistettiin Karjala. (Myös Petsamo menetettiin, ja Porkkalasta tuli vuokra-alue.)

Lähdön tunnelma nostaa esiin kysymyksen, mitä on tapahtunut rautaesiripun takana sen jälkeen, kun syyskuun 17. päivän pimeänä iltana 1944 hyvästelin viimeisen kerran autioituneen kotipihani. Isäni sydän ei kestänyt enää toista evakkoon lähtöä, vaan hän kaatui kuin luodin lävistämänä pihapellolle lähtöpäivän aamuna, ja hänet haudattiin viimeisenä vainajana kotipitäjänsä siunattuun multaan 10. syyskuuta juuri ennen rajan lopullista sulkeutumista. Mikä hinta tunnetasolla minun on maksettava haaveitteni muuttumisesta nyt todellisuudeksi?

Meitä on lähdössä yhdeksän henkeä. Primus motorina on ollut Väinö-veljeni. Hän on hoitanut kaikki tarpeelliset valmistelut matkatoimiston kanssa, vuokrannut pikku bussin, maasturin, ja hankkinut rajavaltuutetuilta luvan sen kuljettamiseen. Kälyni Kaisa on ehtoisa emäntämme, joka on laittanut meille hyvät retkieväät. Matkamme hintaan tosin sisältyisi ruokailu Sortavalassa, missä meidän on käytävä tekemässä oblikatorinen henkilöilmoitus, mutta ajan säästämiseksi aiomme luopua tuosta oikeudestamme. Mukaan lähtevät myös veljeni tytär Merja, joka on venäjän kielen taitoinen tulkkimme, hänen miehensä Kyösti, sisareni poika Pekka, vävyni Jarmo, puolisoni Marjatta ja entinen Pälkjärven aikainen naapurimme Antti. Häntä lukuun ottamatta olemme siis kaikki sukulaisia, mutta Anttikin tuntuu nyt ihan läheiseltä. Kaikki olemme Karjalan ystäviä, mutta vain veljelläni, Antilla ja minulla on omakohtaisia muistikuvia kotiseudultamme, eritoten Pälkjärveltä.

Heräämme varhain lähtöaamuna Pyhäselän Reijolassa. Koska Värtsilän Niiralassa sijaitseva raja-asema ei ole vielä ns. virallinen, kansainvälinen rajanylityspaikka, meidän on oltava siellä jonossa samanaikaisesti toisten matkatoimistomme bussien ja oppaan kanssa. Panemme merkille, että Neuvostoliiton tullivirkailijoiden aiemmin niin kovin ilmeettömät kivikasvot ovat saaneet inhimilliset piirteet ja että heidän pomonsa kävelee jopa ilman koppalakkia. Tulliselvityskin käy sujuvasti. Ikään kuin jäänteenä entisestä systeemistä huomaamme tien suunnassa kulkevan radan varressa lavan, jolla miliisi makaa rähmällään ja kiikaroi kulkijoita. Koska itärajan ylitys on mielestäni tässä-ja-nyt-hetki, merkitsen muistiin tarkan kellonajan 7.40.

Kun viimeinen rajapuomi on noussut edessämme, on suonissamme nyt poltetta. Rautaesirippu on vihdoin avautunut! Mitä salaisuuksia se on kätkenyt? Ainakin tie muuttuu heti päällystämättömäksi ja kovin kuoppaiseksi. Siksi miltei pilalta tuntuu turisteille tarkoitettu tienkilven toivotus: "Hyvää matkaa"!

Hieman sivuun muistojen tiestäni jää entinen Pälkjärven lähin taajama Värtsilä, jonka  kauniin koskikeskustan neuvostojoukot polttivat heti jatkosodan alettua heinäkuussa 1941 ja joka jo talvisodan aikana joutui lentopommitusten kohteeksi. Jotkut pommeista putosivat myös Pälkjärven puolelle, muun muassa kotini lähelle Naatselän Pirhon salolle.

Silmäni ahmivat tienvarsinäkymiä. Niiden pitäisi olla tuttuja jo poikavuosiltani, mutta oudon vierailta ne nyt tuntuvat.Olemme vielä entisen Värtsilän pitäjän puolella, koska venäjänkielisessä nimikilvessä lukee Kukonvaara, joka aivan ilmeisesti tarkoittaa entistä Kakunvaaraa. Mutta pellot ovat metsittyneet, kylä miltei autio, sieluton. Jäljellä on kylmenneiden kotiliesien raunioita tai joku harva ränsistynyt asumus. Suunnilleen samanlaisina  tulevat kylämaisemat jatkumaankin. Keksin silti yhden ilonaiheen: metsät ovat kirveen koskemattomia ikimetsiä, sellaisia, joita ei juuri näe enää Suomessa. Tosin lehtitiedot ovat kertoneet pahaenteisesti - ja sen tulimme matkalla näkemäänkin -, että Enso on aloittanut jo hakkuut Pälkjärvellä. Se ei lupaa hyvää; meikäläiset puunkorjuumenetelmät ovat tuhoisat sekä maisemien että eliöstön kannalta.

Somasti kumpuilevista ja vielä osin metsittymättömistä peltoaukioista päätellen olemme jo Pälkjärven puolella Puikkolassa, jossa aikoinaan sijaitsi myös samanniminen hovi. Sitäkään ei näytä enää olevan. Puikkola on kuulemma nyt lainannut nimensä kotipitäjämme kirkonkylälle Iljalalle, mikä lienee tulkittava nykyisen väestön kiinnostukseksi suomalaista paikannimistöä kohtaan.

Mitä lähemmäksi saavumme Pälkjärven kirkonkylää, jossa kirkkoa tosin ei ole ollut enää sitten välirauhan ajan, sitä kaoottisemmiksi käyvät varhaisvuosieni elämykset. Esimerkiksi ohi vilahtanut Makariin-Naatselän tienhaara tuo mieleeni Karjalan ”viimeisen kesän ja syksyn" 1944 muistoja, toisaalta valoisia, toisaalta surullisia. Tuon tienvarressa annoin tytölle elämäni ensimmäisen suudelman, kun kurkotin nuoruuteni puoleen; tuon saman tienvarressa puristin isäni kättä viimeisen kerran syyskuun 3. päivän pimeänä, sateisena iltana, kun olin lähdössä sairaslomalta rintamalle. Meidän kumpaisenkin mielen täytti eron haikeus.

Maasturimme kiipeää nyt korkealle mäelle, jonka laella aikoinaan sijaitsi Pälkjärven seurakunnan valkeaksi rapattu pappila ja punaiseksi maalattu vuokraajan asunto, Antin synnyinkoti. Jäljellä on enää päärakennuksen murtuneita ja osin vielä pystyyn jääneitä katottomia seiniä. Pappilan rinteen alapuolella olleesta osuusliike Yhteishyvän rakennuksesta on sen verran seiniä pystyssä, että sen nimi näkyy.

Pappilan ja Yhteishyvän rauniot eivät esittelyjä kaivanne. Pappilan rauniot on kuvattu 27.7.1990 ja Yhteishyvän rauniot 22.9.1990.


Olemme ajaneet Värtsilästä 16 kilometriä, kun saavumme risteykseen, jossa tiemme yhtyy Tohmajärveltä suoraan tulevaan vanhaan maantiehen hautausmaan luona. Tällä kohtaa käytiin heinäkuussa 1941 ankaria taisteluja, kun joukkomme valloittivat Iljalan. Jokainen askel täällä on veren kostuttamaa maata, jonka arvoa ei voi mitata rahassa. Sodan muistona törröttää yhä katkennut ja pystyyn kuivunut kuusenrunko hautausmaan reunassa. Kirkkomaalla käynnin jätämme paluumatkalle; meillä on käytettävissä vain tämä yksi ainoa päivä, ja tunnit kiitävät nopeasti kuin nuolet.

Iljala, siis nykyinen Puikkola, on asuttu kylä, vaikka sitä ei juuri maantieltä käsin huomaa. Veljeni tietää, että täällä on Iskar-niminen sovhoosi ja että Pälkjärven - nykyisen Partalanjärven - ranta-alueella on kerrostalotaajama. Suomen aikaisista rakennuksista huomaammme säilyneen konstaapeli Martti Hämäläisen talon, jossa pidettiin isämme kiireelliset hautajaiset muutaman saattovieraan enää ollessa läsnä. Mutta asumuksen kaunista miljöötä rikkoo nyt ruma hökkeliryhmä ulkosuojia. Paluumatkalla havaitsimme , että talo oli asuttu, koska sitä vartioi koira. Myös rappeutuneen kunnantalon näemme olevan paikoillaan. Sen sijaan hävinnyt on toinen Yhteishyvän liike, ns. "Alakauppa". Sen tienoilla on nyt venäläisten rakentama kyläkauppa. (Myöhemmin olen nähnyt sen tyhjät hyllyt!)

 

Poliisi Martti Hämäläisen tiilestä rakennettu talo on selvinnyt ehjänä Neuvostoliiton ajasta, toisin kuin muut suomalaisten rakentamat talot. Talo taitaa olla edelleen asuinkäytössä vuonna 2013. Sulo Niskasen isä kuoli juuri ennen evakkoonlähtöä ja hautaansiunaamisen jälkeen muistotilaisuus pidettiin tässä poliisi Hämäläisen talossa 10.9.1944.

Hiekanlahteen päästyämme tähyilemme, olisiko Suomen sodan 1808-1809 luonnonkivistä muurattu jykevä muistomerkki vielä pystyssä, mutta emme sitä näe. Kesällä 1992 löydettiin sen jalustan kappaleet. Metsittyneen ja autioituneen Ilmakan kylän ohitettuamme olemmekin jo Ruskealan puolella ja pian myös Matkaselässä, jossa sijaitsi tärkeä rautateiden risteysasema ja Ruskealan kuuluisa marmorilouhos.

Tie seurailee nyt Tohmajoen kaunista rantaa ja ylittää virran Savotansillalla. Ruskealan kirkonkylä, josta sieltäkin pyhäkkö nykyisin puuttuu, on edessämme kohoavalla vaaralla. Kylä on asuttu, mutta se on kokenut masentavan muodonmuutoksen: talot ovat kasarmimaisia, harmaita, ilottomia. Ahinkoskella tie kulkee Tohmajoen haarojen yli. Lumoavan koskiluonnon keskelle on syntynyt ihan itsestään turistien suosima pysähdyspaikka, mutta se näyttää olevan myös viinanmyyjien tuottoisa kauppapaikka.

Kun saavumme Rytyn pehmeästi kumpuileville peltoaukioille, olemme jo entisessä Sortavalan maalaiskunnassa. Lähestymme samalla Laatokan Karjalan kulttuurikeskusta, Sortavalaa. Helylässä avautuvat suurpiirteiset laatokkalaiset maisemat, jotka muodostavat ristiriidan seudun ankeiden rakennusten kanssa.

Rajapylväs tienvarressa ilmoittaa meidän saapuneen Sortavalan kaupunkiin. Olemme ajaneet valtakunnan rajalta kuutisen peninkulmaa – ja ilman haaveria. Kello on melko tarkoin 10.00.

Muistojen kaupungissa

Sortavala on – tai oli – minulle melko tuttu kaupunki. Kävin siellä jo lapsena isän ja enon kanssa. Sittemmin koulutieni kulki sen halki Jaakkiman yhteiskouluun Lahdenpohjaan. Näin viimeksi Sortavalan talvisodan toisena päivänä. Koulusta palatessani en päässyt enää Sortavalan asemalla junaan, vaan minun oli taivallettava jalkaisin Helylään, josta monien tuntien odotuksen jälkeen pääsin jatkamaan matkaa kotiin.

Karjalankatua ajaessamme panen ilokseni merkille, että kaupungin keskus näyttää yllättävän hyvin säilyneen, vaikka rappeutumisen merkit ovatkin näkyvissä. Olen lukenut, että suomalaiset käyttivät kesän 1941 valloitustaisteluissa tykistöä säästeliäästi.

Kun pysähdymme sen virastotalon eteen, jossa Väinö-veljeni tekee selvityksen pääluvustamme, nuori rouva tulee meitä tervehtimään. Hän on Ljudmila Leonidovna, veljelleni, Merjalle ja Kyöstille tuttu heidän edelliseltä Sortavalan matkaltaan, jolloin Ljudmila majoitti heidät kotiinsa yöksi. Ei tule kuuloonkaan, että pääsisimme paluumatkalle, ennen kuin olemme vierailleet hänen perheessään. Hänen miehensä on Vladimir (Vova) Aleksandrovitsh, ja heillä on myös kaksi lasta.

Sortavalassa 27.7.1990. Vas. Ljudmila Leonidova, Merja, Pekka, Sulo ja Jarmo. Edellisen kerran Sulo oli ollut Sortavalassa talvisodan syttymispäivänä 30.11.1939. Oikean puoleisessa kuvassa on sataman läheisyydessä sijaitseva suomalaisten rakentama talo.

Ennen vierailua teemme pienen kiertoajelun kaupungilla. Minulle se on muistojen kertauskurssi, mutta useimmille meistä ensi silmäys tähän Laatokan ennen niin viehättävään pikkukaupunkiin.Tästä lähtien joutuvat myös kamerat ja vävylläni mukana oleva videokamera ahkeraan käyttöön. Kuvatuiksi tulevat muun muassa Kisamäen kauniit koulurakennukset, sataman tienoo, Karjalansilta ja Kymölän puoli, jossa aikoinaan sijaitsi laajalti tunnettu Sortavalan seminaari. Sen lehtorina vaimoni isäkin oli ollut.

Venäläisperhe osoittaa meille aivan ylenpalttista kestiystävyyttä, vaikka tiedämmekin Sortavalassa vallitsevan ruokapulan. Olisi väärin ilmaista näille ihmisille katkeruutta siitä, että kuljemme nyt turistina kaupungissa, joka kerran oli meidän. He eivät ole siihen syyllisiä, vaikka tuntevatkin nyt Sortavalan kotikaupungikseen. Heidän vanhempansa ovat tänne aikoinaan pakolla siirretyt; heidän juurensa ovat muualla. Myöhemmin olemme monta kertaa yöpyneet matkoillamme tässä perheessä ja kuulleet, että molemmat vanhemmat ja lapset on kastettu kristinuskoon. Rouvan äiti on muistaakseni vepsäläistä sukujuurta ja osaa auttavasti suomea. Hän toimii tarmokkaasti sekä Sortavalan kaupungin että sen luterilaisen seurakunnan elimissä.

Veljeni saa tietää henkilöilmoitusta tehdessään, että Pälkjärvi (Partala) kuuluu raja-alueeseen, jossa ei ole lupa vapaasti liikkua. Emme silti menetä toivoamme. Veljelleni, Antille ja minulle on tuttu tie – jos nyt vain sellainen enää on olemassa – Ruskealan puolelta Kirkkolahdesta kotisalolle Naatselkään. Asuinpaikkamme Teerivaara samoin kuin Antin kotitila Kuusela sijaitsivat vain noin kilometrin verran Ruskealan kunnan ja samalla myös Viipurin läänin rajasta. Siispä taas matkaan kadonnutta aikaa ja paikkaa etsimään.

Uusia elämyksiä

Päivä on ehtinyt jo puoleen, kun lähdemme paluumatkalle. Ajamme Sortavalan rappeutuneelta näyttävän hautausmaan laitaa samaa tietä kuin tulimmekin. Ruskealaan päästyämme pysähdymme hetkeksi kuvaamaan kallioisessa uomassa kuohuvaa Ahinkoskea, yhtä Tohmajoen monista koskista, joiden partaalla aikoinaan oli idyllisiä vesimyllyjä. Silmäilen vielä uudelleen tulomatkan mielenkiintoisimpia kohteita. Tien vasemmalla puolella erotan puiden takaa Ruskealan marmorilouhoksen piiput. Tunnistan myös tienvarressa ehjännäköisenä säilyneen Matkaselän kansakoulun jykevän rakennuksen. Matkaselän aseman läheisyydessä ylitämme Suojärven radan. Se näkyy olevan edelleen käytössä, koska punainen merkkivalo varoittaa meitä pysähtymään. Kohta tavarajuna porhaltaakin itää päin.

Vielä jonkin matkaa ajettuamme huomaamme tukkilastissa olevia suomalaisia kuorma-autoja. Ne ovat juuri kääntymässä sivutieltä eteemme. Veljeni saa kuulla, että metsätie vie Kirkkolahteen, jos kohta myös jonnekin muuanne. Päätämme yrittää tätä meille tuntematonta tietä päästä kohteeseemme. Jossakin tienhaarassa ajamme jonkin matkaa harhaan, mutta upeat näkymät pysähdyspaikastamme kaukaa siintävälle Jänisjärvelle ja laajalle peltoaukeamalle, jossa paimen laiduntaa karjaansa, jättävät unohtumattoman muiston.

Tulo Kirkkolahteen merkitsee veljelleni, Antille ja minulle samaa kuin saapuminen kotikylään. Tänne me Naatselän salopuolen asukkaat suuntasimme kauppa- ja postimatkamme, ja minä kävin kansakoulunkin täällä. Veljeäni ja minua sitovat tänne myös äitimme suvun vuosisataiset juuret. Useat kylän eläjistä olivat sukulaisia ja läheisiä tuttavia. Monta kertaa meitä on täällä kestitty taloissa, joista nyt on vain kotilieden rauniot surullisena muistona.

 

Vas. Veljekset Väinö ja Sulo Niskanen isänsä Erik Juho Niskasen muuraaman Kirkkolahden kirkon (1769-1855) muistomerkin äärellä. Muistomerkki on muurattu kesällä 1939. Oik. Veljekset tutkivat muistomerkin kirjoituksia. Muistomerkin löytyminen oli veljeksille ensimmäisen kotiseutumatkan rakkain löytö.

Kirkko antoi aikoinaan nimensä tälle Jänisjärven kauniin lahden rannalla sijaitsevalle vaarakylälle, näille avarille ja suurpiirteisille maisemille, jotka ovat iäksi sieluuni syöpyneet. Ennen kirkon rakentamista kylän nimi oli Leppälahti, sitten Kirkko-Leppälahti ja lopuksi vain Kirkkolahti. Pyhäkköä ei ollut enää miesmuistiin, mutta sen paikalle pystytettiin kesällä 1939 Tapio Wirkkalan suunnittelema muistomerkki. Aiommekin käydä katsomassa, voisiko se vielä olla jäljellä. Se on veljelleni ja minulle erikoisen tunnepitoinen, koska se on isämme muuraama luonnonkivistä, joita hänen apurinaan pesin puhtaiksi. Ihme ja kumma : tuossa patsas seisookin tien varressa peltoaukeaman reunassa ajan myrskyjä uhmaten! Miten se on voinut säilyä sekä kylän yli pyyhkäisseen sodan tuhoilta että siltä hävitykseltä, joka ateistisessa Neuvostoliitossa kohdistettiin kaikkeen siihen, mikä meille on ollut pyhää ja koskematonta. Yhä vielä patsaan muistolaatassa on kullanvärisin kirjaimin luettavissa teksti: Jumalan kunniaksi ja sielujen autuudeksi on tällä paikalla  sijainnut Ruskealan Leppälahden kyläkirkko vuosina 1769-1855. Muistoksi pystytetty 1939.

Muistan muistomerkin juhlallisen paljastustilaisuuden kauniina kesäpäivänä. Juhlapuheen piti Viipurin hiippakunnan piispa Yrjö Loimaranta, Ruskealan seurakunnan papisto oli edustettuna, ja koko kylänväki oli yhdessä koolla parhaimpiinsa pukeutuneena. Kukapa silloin olisi voinut aavistaa, kuinka vähän aikaa patsas ehtisi pysähdyttää ohikulkijan omalla hiljaisella sanomallaan, ennen kuin se jäisi vieraisiin käsiin.

Kylän laelta laskeudumme pitkää rinnettä Kirkkolahden Särkän kyläosaan johtavaa tietä, joka nyt tosin on vain pahanpäiväinen polku ja jota hädin tuskin maasturimme pystyy kulkemaan. Meidän täytyykin jättää se rinteen alla olevan entisen Antti Kemppaan talon luo. Huonokuntoinen asuinrakennus on siis vielä pystyssä ja asuttukin. Tähän paikkaan on veljelläni ja minulla tunnesiteitäkin, sillä isämme ja hänen velipuolensa omistivat aikoinaan  (1911-1914)  tämän Veljeläksi nimetyn pikku tilan. Sen seuraava omistaja oli neiti Mathilda Wrede, aatelisnainen ja ”vankien ystävä”.

Vas. Ollaan matkalla Kirkkolahteen Alalammin tien varressa. Oik. Näkymä Kirkkolahden kylän selänteeltä Veljelään, jonka Sulon isä omisti veljensä kanssa vuosina 1911-1914. Tilan viimeinen haltija oli Kempas.

Lähdemme Veljelästä kulkemaan jalkaisin. Emme osaa täällä pelätä, että ajoneuvomme varastettaisiin. Kylä ei ole täysin asumaton. Kirkkolahden rannalla on kolhoosikin, Lokakuun maatila. Mutta purettujen tai kasaan lysähtäneiden rakennusten jäännökset törröttävät murheellisina ja kertovat traagista tarinaa kylän ihmiskohtaloista ja ennen niin viehättävien ja sopusointuisten maalaismiljöiden rappiosta. Särkällä näyttää olevan pystyssä enää pari taloa. Aikoinaan huolellisesti viljellyt peltoaukiot ovat nyt tuottamatonta jättömaata. Vain jokin pieni kukkiva perunamaa on kuin muistona menneestä maanviljelyskulttuurista.

Vaellamme kohti Papinojaa ja jännitämme, pääsemmekö sen yli. Iloksemme huomaamme, että vaikka entistä puusiltaa ei enää ole, lankuista yhteen sidottu silta on silti olemassa. Nyt kotikonnuillemme olisi enää kolmisen kilometriä. Mutta hetkisen metsittynyttä ja kuraista tienuraa asteltuamme ja kelloon vilkaistuamme päädymme siihen tulokseen, että meidän on keskeytettävä matkamme sen jännittävimmässä vaiheessa, jotta ehtisimme määräaikana rajalle.

Veljelästä lähdemme ajamaan kohti koti-Suomea. Vielä kaihoisa silmäys Kirkkolahdelle, jonka rannat ovat nyt kauttaaltaan metsittyneet, mutta jonka lumo ei ole kadonnut. Olen hyvilläni myös siitä, että korkea ja salaperäinen kuusikko, jossa sijaitsi ortodoksien jo kauan käytöstä poissa ollut hautausmaa, on yhä puustonsa puolesta säilynyt kylän kiintopisteenä. Monien muistojen tie, jota viimeksi astelin 46 vuotta sitten, jää taaksemme. Todellisuudesta piittaamattomat mielikuvat nousevat väkevästi esiin.

Iljalaan (Puikkolaan) saavuttuamme poikkeamme hautausmaalle, jossa lepää useita omaisiamme. Kirkkomaa on kammottavaa katseltavaa! Vankka metsä ja tiheä aluskasvillisuus tosin peittävät armeliaasti siunatun mullan, mutta hautakivet, ne muutamat, jotka enää ovat jäljellä, makaavat enemmän tai vähemmän särjettyinä ja sinne tänne heiteltyinä. Järkyttävintä on kuitenkin se, että joidenkin vainajien hautakumpuja on kaivettu auki. Mitä niistä on etsitty? Tämä näky hautausmaalla paljastaa kouraantuntuvasti kristillis-eettisen ja moraalisen konkurssin syvyyden. Paikalliset asukkaat ovat ottaneet kalmiston eteläisen osan omaan käyttöönsä. Haudatut ovat olleet ortodokseja.

 

Vas. Pälkjärven hautausmaa oli murheellista katseltavaa vuonna 1990. Avoniusten hautakivi oli yksi kaadetuista kivistä. Oik. hautausmaan läheisyydessä matkalaiset tapasivat paikallisen asukkaan.

Teiden risteykseen hautausmaan luona saapuu Kurikasta päin tulevaa maantietä hento nainen kantaen sylissään heinätukkoa. Hän ei osaa suomea, mutta Merjan tulkinnan avulla saamme kuulla, että nainen on nähnyt venäläisten kaivelevan hautoja. Hän on sitä ihmetellyt, mutta ei tiedä mitään teon motiiveista. Samalla hän kertoo omasta elämästään. Hän sanoo itseään kommunistien orjaksi, joka on tehnyt 43 vuotta työtä sadan ruplan kuukausipalkalla. Kiitollisena hän ottaa vastaan Antin tarjoaman kahvipaketin.

Ennen rajalle tuloamme poikkeamme vielä vanhassa Värtsilässä. Hävitys on ollut täällä niin totaalinen, että lapsuus- ja nuoruusvuosieni muistikuvat vain vaivoin vastaavat todellisuutta. Mieleeni juolahtaa, kuinka aikoinaan katselin parin peninkulman päässä kotipihallani tämän kukoistavan tehdastaajaman valojen heijastumista syyspimeälle taivaalle. Kaikki on nyt toisin.

Ehdimme vielä rajalle ennen sen sulkemista kello 20.00. Aika ja tie loppuivat meiltä kesken. Mutta Karjalan lumous ei ehdy! Ajankohtaisemmalta kuin puoleen vuosisataan tuntuvat tänään Lauri Viljasen erään esseen sanat vuodelta 1941: ”Ja luovan kaipauksen valaistuksessa, väkevämmässä kuin koskaan ennen, suuri Karjala henkisenä todellisuutena vasta odottaa ylösnousemustaan.”


Värikuvat Sulo ja Marjatta Niskanen, mustavalkoinen kuva Helena Rytkönen