Sivun otsikot:

Retkeilyä Heposelän maisemissa elokuussa 2013

Riitta Pakarinen

Mennyttä maailmaa

Tietääkö kukaan lukijoista missä on Heposelkä? Minullekin paikka avautui vasta elokuun puolivälissä, vaikka toki tiesin että sen niminen tila on sijainnut luovutetulla alueella Pälkjärven pienessä pitäjässä. Kartalta se löytyy parhaiten kun ottaa kiintopisteeksi Jänisjärven Kirkkolahden - juuri sen jossa on nykyisin matkailuyritys Mustat kivet - ja luo katseensa karttalehdellä siitä hieman ylöspäin luoteeseen.

Elokuun sää oli siis mitä parhain kun nousin taas "Yrjön matkojen" pikkuautoon Niiralan Rajapysäkiltä. Ensimmäinen etappimme rajanylityksen ja rahanvaihdon jälkeen oli virkistyshetki Öljymäen kahviossa. Samalla ostimme evääksi limpparia ja makkarapötkön jotka laitoin talteen omaan oranssinväriseen kangaskassiini.

Heposelän horsmikkoa heinäkuussa 2013. Kuva: Erkki Närhi

Eedenistä itään

Päätimme tällä kertaa unohtaa Sortavalassa käynnin ja liikkua luonnossa koska sääkin tuntui suosivan. Sain esittää toiveita ja niitähän olikin kaksi: Heposelkä ja Ruskealan vanha hautausmaa. Kolmea toivomusta en arvannut esittää, mutta bonuksena edellä mainittuihin tulivat myös Hautalampi ja Ruskealan palanut kirkko.

Heposelkä tuntui luontevalta kohteelta, koska toisen matkakumppanini suku oli sieltä kotoisin. Hänen luvallaan mainitsen myös suvun sukunimen eli Väisäset, kuin myös sen, että kansanedustaja (1929-1945 ; 1951-1954) Hjalmar Väisänen oli asunut aikoinaan samassa pihapiirissä.

Hautalampi lienee saanut nimensä siitä että se on kuin vajoama korkeiden, sekametsää kasvavien rinteiden syleilyssä. Polku hiekkatieltä rantaan oli vielä kuljettavissa, paikalliset kalastajat käyttävät sitä nykyisin ja näkyipä vastarannalla venäläisten hiekkarantainen virkistysaluekin.

Jo polku sinänsä oli taianomainen. Se kulki harjanteella jonka molemmin puolin oli syvät rotkot joissa näkyi pitkälleen rojahtaneita, paksurunkoisia ikihonkia. Polun molemmin puolin kasvoi näsiää eli riidenmarjaa ja monia muitakin lehtokasveja olin havaitsevinani.

Siinä hiljaisia rantoja katsellessamme juttelimme, että jos historian kulku olisi mennyt toisin, olisimmeko mekään nyt tässä ihmettelemässä ja olisimmeko edes koskaan tutustuneet toisiimme...

Tämä Hautalampi oli ollut Väisästen lähin vesistö ja siihen laskevasta purosta oli johdettu vesikin oinaspumpulla satoja metrejä sähköttömän talouden navettarakennukseen.

Idyllinen näkymä Hautalammelta on kuvattu syksyllä 2005.

Kaurapellon pientareella kasvoi kaunis kukka

Entisessä pihapiirissä tulijaa tervehti ensimmäiseksi piakkoin tuleentuva kaurapelto ja pellon laidalla oleva metsästystorni. Sadepilvi päätti antaa meille ilmaisen suihkun ja niinpä kiipesimme pikapikaa tuohon torniin sadetta pitämään. Koppi ei ollutkaan mikä hökkeli hyvänsä, siinä oli lattialla ja penkillä harmaa kokolattiamatto ja ampuma-aukossa oli kirkas, sivuun vedettävä pleksilasi. Katossa ja penkin alla roikkui suuria, jo tyhjäksi jääneitä mehiläispesiä kuin lyhtyjä ikään.

Kaura ei ollut suinkaan ihmisille tarkoitettua vaan se oli kylvetty riistan houkuttimeksi, joskus kauran seassa on kuulemma ollut kasvamassa herneitäkin. Pellon reunamille oli jyrsitty mutalikkoa. Arvuuttelimme, että villisikoja varten.

Keskellä kaurapeltoa bongasin yhden ainokaisen, heleänkeltaisen auringonkukankin. Matkakumppanini kertoivat että täällä nuoret miehet syövät innokkaasti auringonkukansiemeniä, tarua vai totta - mene tiedä.

Siinä sadetta pidellessä tuli mieleen, että nyt olisikin pienen "kaatoryypyn" ja jopa evästelyn paikka. Mutta missä olivat eväät? No, nehän olivat siinä kankaisessa pussukassani jonka olin autuaasti unohtanut Värtsilän Öljymäelle, punaiselle keinonahkasohvalle.

Onneksi autossa oli kuitenkin varalla vesipullo ja siitä juotuamme virkistyimme niin että lähdimme kahlaamaan kainaloihin saakka ulottuvan kasvuston sekaan.

Sain kuulla että tässä Väisästen sukutalossa oli asunut useampia sukupolvia yhtä aikaa ja palvelusväkeäkin oli ollut niin runsaasti että heille oli ollut oma väentupansa. Vieläkin tämän Heposelän tilan pihapiirissä oli elämisen muistopaaluja melkein enemmän jäljellä kuin koko synnyinkylässäni Ilmakassa - josta on viety tuhkatkin pesästä.

Salainen puutarha

Ensimmäiseksi sukelsimme ympyrässä kasvavien ikikuusten katveikkoon. Niiden keskelle jäi ikään kuin hämärä kirkkoholvi. Kuusten takana kurkistelimme syvään kaivoon jossa ei tietenkään ollut enää kantta, vain muutamia lahoja hirsiä reunamilla. Kaivo oli todella syvä ja se oli taitavasti reunustettu sisäpuolelta pyöreillä kivenmurikoilla. Ihmettelenpä suuresti, jos ei mikään elukka ole pudonnut vahingossa tähän avaraan kaivokuiluun.

Varsinaisen päärakennuksen kivijalkaakin oli vielä nähtävissä, samoin kun kulmaus entisestä väentuvasta. Pitkä, harmaa navettarakennus oli ollut kolmikerroksinen, eli hevosia, lehmiä, kanoja ja muita elikoita oli elellyt eri tasanteilla. Ylimpänä olleeseen heinälatoon oli johtanut kaksikin vetosiltaa. Vuosia sitten tässä komeassa rakennuksessa oli ollut venäläisten hevosiakin, mutta sitten rakennusta oli kohdannut tulipalo. Yhä vieläkin on silti nähtävissä kuinka vankkarakenteinen ja taidokkaasti muurattu rakennus on loistonsa päivinä ollut.

Heposelän navetta silloin ennen ja navetan rauniot kesällä 2013. Rauniot kuvasi Erkki Närhi.

Puutarha oli tietenkin jo täysin villiintynyt. Siellä täällä on vielä jokunen omenapuun tynkä ja koristepensas. Naaraspuolinen humala oli pitänyt pintansa, se kiipeili käpyineen useaakin lahonnutta puunrunkoa ylös valoon kurkottaen. Villeistä vadelmapensaista marjoja napsiessani mietin taas kerran syntyjä syviä. Mietin kuinka ihmiset ja eläimet olivat touhuissaan liikkuneet näilläkin tanhuvilla ja kuinka monen sydän on jäänyt juuri tällekin asuinsijalle ikiajoiksi.

Sinisiä ajatuksia

Mutta kiertoajelumme Vennäin puolella ei ollut vielä lopussa. Kahvihammasta alkoi kolottaa ja siksipä suuntasimmekin Ruskealaan. Sisarusten omistamasta "Tyttöjen kaupasta" ostimme uuden makkarapötkön ja limpsapullon kadottamieni tilalle, löytyipä sieltä granaattiomenamehuakin jota olimme jo kyselleet useammastakin myymälästä. Emme jääneet tähän paikkaan kuitenkaan kahville, leikkasimme vain hiukopalaksi makkarapötköstä kunnon siivut sinisellä pöydällä, sinisen päivänvarjon alla, sinisillä tuoleilla istuen.

Kun kurvasimme Ruskealan palaneen kirkon pihaan, näimme iloksemme että rakennuksen kunnostustyöt jatkuivat, nytkin oli katolla kolme miestä kattamispuuhissa. Ruokalassa ei ollut sillä hetkellä ketään muita, ainoastaan Keinosen pariskunta istui hiljaisena sivummalla. Rouva kertoi että se oli vasta toinen kerta palon jälkeen kun he olivat tulleet käymään.

Mutta kirkkorakennuksen seinustalla kukoistivat suuret auringonkukat ikään kuin ei maailman murheista olisi tietoakaan. Kun emme olleet täysin varmoja missä suunnassa Ruskealan vanha hautausmaa sijaitsee, kysyimme sitäkin Keinosen pariskunnalta.

Jos joku toinenkin sattuisi sitä etsiskelemään, niin kerrottakoon, että se on noin puolitoista kilometriä kirkolta Kaalamon suuntaan. Itselleni tuo paikka on erittäin merkityksellinen. Ruskealaseura on koonnut vanhat, suomenaikuiset hautakivet rinta rinnan seisoviin rivistöihin. Siellä on monta harvinaisen mallista rautaristiäkin kuin myös Ruskealan Pirttipohjassa asuneiden isäni sukulaisten hautakiviä.

Nykyisin tämä siisti hautausmaa toimii venäläisten leposijana. Hartain mielin suljimme valkoisen portin takanamme.

Kadonneen kassin arvoitus

Voisin lopettaa tarinani jo tähän, mutta ehkä jotakuta kiinnostaa kuinka kävi kadonneelle, oranssinväriselle kangaskassilleni joka sisälsi eväitä. Niinpä poikkesimme vielä paluumatkalla Öljymäen kahvioon, penkillä kassia ei tietenkään enää näkynyt.

Olimme katsoneet venäjänkielen sanakirjasta avainsanat: Kassi, oranssi, makkara, limonaadi. Lisäsin tähän vielä suomeksi pussukassa lukeneen tekstin "Joensuun seutukirjasto". A vot!  Kaikki henkilökuntaan kuuluvat tiesivät heti mistä on kyse, vaan minne pussukka oli nyt joutunut? Hetken etsiskelyn jälkeen se löytyikin kyyhöttämästä sisääntuloaulan resepsuunin nurkasta.

Loppu hyvin, kaikki hyvin!

 

Hautalammen ja Heposelän navetan kuvat seuran arkistosta.