Sivun otsikot:

Pälkjärveläisten toinen evakkotaival

Unto Kortelainen

Pälkjärveläisten toinen evakkotaival

Alkuvalmistelut mahdollista uutta evakuointia varten

Takaisin vallatun Karjalan tultua liitetyksi takaisin Suomen valtakunnan yhteyteen päämajan sotilashallinto-osaston ilmasuojelutoimisto ryhtyi laatimaan palautetun alueen evakuointisuunnitelmaa jo keväällä 1942, jolloin työ oli normaalia sotilasviranomaisten ennakkovalmistelua, sillä silloin ei ollut vielä mitään kuvaa sodan lopputuloksesta. Kuitenkin talvisodan jälkeisen evakuoinnin kokemukset olivat jo hyödynnettävissä.

Evakuointisuunnitelmat ja niihin liittyneet kotijoukkojen kaavailemat sijoitussuunnitelmat valmistuivat kuitenkin hitaasti. Lopullisen muotonsa ne saivat vasta seuraavana vuonna sen jälkeen, kun PM:n ilmasuojelukomentaja, kenr.luutn. Aarne Sihvo, käski syyskuussa 1943 saattamaan suunnitelmat valmiiksi sen vuoden loppuun mennessä. Evakuointisuunnitelmia koskeva työ ulotettiin nyt ensimmäisen kerran koko valtakunnan alueelle. Tuolloin sota oli saanut jo selvästi uuden käänteen, jossa palautetun Karjalan kohtalo osana Suomea oli jälleen vaakalaudalla. Aikaisemminhan evakuointisuunnitelmien painopistealueina olivat olleet rajakunnat, joiden kohdalla vihollisen hyökkäysuhka oli suurin.

Suomen hylättyä huhtikuussa 1944 Neuvostoliiton julkaisemat erittäin raskaat rauhanehdot, jotka tiukasti pitäytyivät Karjalan kohdalta vuoden 1940 pakkorauhan rajoissa, esittivät itäisen Kannaksen rintamavastuussa olleet komentajat jo ennen suurhyökkäyksen alkua evakuoinnin aloittamista pääaseman lähialueilta, jolla kannalla oli myös Sihvo. Päämaja kuitenkin jyrkästi torjui ehdotuksen vedoten evakuoinnin mahdollisesti aiheuttamaan paniikkiin väestön ja rintamajoukkojen keskuudessa.

Keväällä 1944 yksityiskohtaiset evakuointisuunnitelmat, joita lukuisissa kokouksissa ja yhteisneuvotteluissa oli hiottu lopulliseen muotoonsa, olivat valmiina Viipuri-Kuparsaari-Taipale (VKT) -linjan eteläpuolisen Kannaksen sekä Suojärven ja Salmin väestön poissiirtämiseksi. Evakuointisuunnittelu oli tapahtunut ehdottoman salaisuuden verhossa, koska ei haluttu herättää levottomuutta tai paniikkia väestön keskuudessa. Alemmilla tasoilla suunnittelusta vastuussa olevat viranomaiset arvostelivat jyrkästi täydellisen salassapidon järkevyyttä. Kuitenkin vasta talvella 1944 salassapitosäännöksiä jonkin verran lievennettiin.

Laatokan- ja Keski-Karjalan osalta suunnittelu käynnistyi toden teolla vasta Kannaksen kesäkuun suurhyökkäyksen alettua. Nyt voitiin varmuudella hyödyntää perusteellisesti mietittyjä ja tutkittuja Kannaksen evakuointisuunnitelmia, joiden käytäntöön soveltamisen sotki jokseenkin täydellisesti kesäkuun 9. päivänä alkanut vihollisen nopea eteneminen.

Pälkjärven evakuointiorganisaatio

Kotipitäjämme virallisen evakuointiorganisaation kohdalla meillä on täydellinen musta aukko, sillä kirjallista tietoa, yhtä vajaata käskykirjettä sekä muutamia hajanaisia yksittäisiä muistiinpanoja ja omia muistikuvia lukuun ottamatta, ei ole käytettävissä.

Kunnan organisaatio on varmaan noudattanut samankaltaista kaavaa, jota käytettiin Kannaksen evakuointisuunnitelmissa, eli nimikkeet ja tehtävien jako ovat olleet seuraavanalaisia:

  • evakuointipäällikkö yleisjohto ja evakuoinnin johto
  • poliisijohtaja liikenteen ohjauksen johto, järjestystä ja turvallisuutta
  • koskevat asiat
  • viljelyspäällikkö karjan ja materiaalin evakuoinnin johto
  • kansanhuollonjohtaja evakuoitavien huollon johto ja kuormausasiat
  • is.komppanian päällikkö palontorjunta ja ilmasuojelu, opastus ja vartiointiasiat

Lisäksi kunnan evakuoinnin alijohdossa lienee ollut seuraavanlaisia henkilöitä:

  • evakuointipiirien päälliköt
  • väestön kokoontumispaikkojen päälliköt
  • karjan ja materiaalin kokoamispaikkojen päälliköt
  • kuormausasemien päälliköt

Evakuointimääräys annetaan

Eduskunta hyväksyi illalla 2.9.1944 salaisessa täysistunnossa Neuvostoliiton rauhanehdot äänin 108 - 45. Samana iltana ainakin konstaapeli Martti Hämäläinen ja isäni Eino Kortelainen saivat komennuksen ilmoittautua seuraavana aamuna klo 7 nimismies Weli Ruuthille Värtsilässä. Tuolloin sunnuntaina 3.9.1944 Värtsilän piirin nimismiehen järjestämässä käskynjaossa evakuointipiireille annettiin yksityiskohtaiset menettelytapaohjeet evakuoinnin käytännön suoritustavasta.

Isäni oli joko aikaisemmin tai viimeistään tuossa tilaisuudessa saanut määräyksen Pälkjärven kunnan Ilmakan evakuointipiirin väestön kokoontumispaikan päälliköksi. Isäni jäämistöstä löytyi salaiseksi merkitty evakuoinnin suorituskäsky vuodelta 1944 (ei tarkempaa päiväystä, koska käskyn loppuosa puuttuu). Käskyn mukaan kokoontumispaikan päällikkö on määrätty is.päällikön alaiseksi. Kokoontumispaikan päällikön tehtävänä on ollut huolehtia siitä, ”että kokoontumispaikkaan saapuva väestö yhteensä 158 miestä, 173 naista ja 128 lasta tämän kunnan osan Iljalaa, osan Pälksaarta, osan Naatselkää ja osan Anonientä kylistä tulee johdetuksi Teidän ja suoritusosastonne johdolla seuraavana tavoitteena tapauksessa A Pälkjärven pysäkki, tapauksessa B ilmoitetaan myöhemmin sekä sieltä edelleen lopulliseen sijoituspaikkaansa Vaasan läänin Laihian kuntaan.” Väestön saapuminen kokoontumispaikkaan oli määrätty alkamaan ”noin klo T + 15.” Suoritushenkilöstöksi oli määrätty 2 miestä, 2 naista ja 2 lähettipoikaa. Tämän suorituskäskyn säilyneessä osassa ei ole mitään määräyksiä karjan ja materiaalin kohtelusta.

Kuten aikaisemmin totesin, yksityiskohtaiset tiedot pitäjän evakuointiorganisaatiosta puuttuvat ja myös käytännön menettelytapaohjeet ovat vain muutaman isäni muistiinpanon varassa, joiden mukaan

  • karjalle ja kuljetukseen tarkoitetuille tavaroille oli tehtävä kestävästä aineesta osoitelaput, joihin oli merkittävä omistajan nimi, kunta ja kylä.
  • jokaiseen kylään oli valittava henkilö, joka levitti tiedot tarvittavista toimenpiteistä.
  • karjan kuljettajiksi oli saatava riittävästi henkilökuntaa, joka joutuisi huolehtimaan myös eläinten ruokinnasta
  • paikkakunnalla oli pyrittävä järjestämään sadonkorjuu niiltä osin kuin se olosuhteet huomioon ottaen oli mahdollista.

Toiminta evakuointimääräyksen jälkeen

Siirtoväen Huollon Keskus yhdessä päämajan ja kotijoukkojen esikunnan kanssa oli laatinut sijoitussuunnitelman, jossa oli määrätty miten paljon väestöä mihinkin koti-Suomen kuntaan sijoitettaisiin. Pälkjärven evakuointialueeksi oli aikanaan määrätty Kuortane, mutta jossakin myöhemmässä vaiheessa paikkakunta oli muuttunut Laihiaksi. Lieneekö muutoksen aiheuttanut se, että kesän 1944 evakuoinnissa Kuortane oli määrätty Impilahden sijoituskunnaksi. Sisäasiainministeriön siirtoväenasiainosasto oli kyllä kevättalvella 1944 laatinut uuden väestön sijoitussuunnitelman, mutta sitä ei kuitenkaan ollut ainakaan kokonaisuudessaan hyväksytty. Sisäasianministeriö oli tehnyt sijoitussuunnitelman muutoksen vielä 1.9.1944, mutta sisällöstä ei ole tarkempaa tietoa.

Yksityiskohtaiset tiedot kyläkunnittain tapahtuneista evakuointitoimenpiteistä puuttuvat. Kuitenkin tiedetään, että vanhukset, pääosa naisista, lapset ja sairaat poistuivat paikkakunnalta jo 9.9.1944 mennessä pääosin junakuljetuksena. Sen sijaan työkykyinen väestö on saanut komennuksen sadonkorjuu- ym. evakuointitehtäviin. Karja ajettiin maantielle samoin lähtökäskyä seuranneen viikon aikana. Karjan kyläkohtaiset reitit eivät ole tiedossa. Pitäjän eteläisen osan karja kuljetettiin maantietä pitkin Rääkkylään, jossa se yhdessä Ruskealan karjan kanssa laivattiin proomuihin ja kuljetettiin vesitse Varkauteen, toisen tiedon mukaan Vihtariin, jossa kuormattiin junaan ja kuljetettiin Laihialle.

Isäni muistiinpanojen mukaan työkunta viljan korjuuta varten saatiin järjestetyksi. Puimakoneet kuljetettiin suojeluskuntatalon kentälle ja aloitettiin lähialueiden leipäviljan puinti. Läheiseen osuuskassan taloon oli järjestetty työkunnan ruokailupaikka. Joensuun sotilaspiiristä oli lähetetty kapt. Kuivalainen seuraamaan evakuoinnin edistymistä. Työtä jatkettiin viimeiseen saakka. Jyväsäkit kuljetettiin Pälkjärven pysäkille, josta ne rautateitse siirrettiin Suomen puolelle kuivattavaksi. Valitettavasti Suomen puolella kaikkia jyviä ei saatu kuivatuksi, joten osa pilaantui.

Materiaalin evakuoinnista ja evakuointitavasta ei ole tietoja käytettävissä. Kuitenkin on myöhemmissä selvityksissä todettu, että väestö ja karja saatiin kokonaan evakuoiduksi, samoin pääosa irtaimistosta. Sen sijaan viljaa ja puutavaraa jäi alueelle runsaasti.

Saatujen tietojen mukaan viimeinen siviili poistui Pälkjärveltä illalla 20.9.1944. Mielenkiintoinen on kotijoukkojen esikunnan alaisen is.toimiston ilmoitus, että ”Pälkjärven asukkaita oli vaikea saada liikkeelle, koska he halusivat odottaa päätöstä Moskovan neuvotteluista.”

Pälkjärven historiassa todetaan evakkoon lähdöstä seuraavasti: ”Taas mentiin evakkoon. Tohmajärveltä kuljettiin Paksuunniemeen, jossa kaikki matkalaiset, lehmät ja ihmiset yhdessä, lastattiin proomuihin. Tällä kyydillä ajettiin Varkauteen, josta matka jatkui maanteitse Pieksämäelle. Siellä noustiin junaan, joka suuntasi matkansa länteen, Jyväskylän kautta Haapamäelle ja sieltä Seinäjoelle. Juna ei pitänyt liikaa kiirettä, ja karjanrehu loppui kesken. Sitä oli kuitenkin saatava, jos mieli pitää elukat hengissä, ja sitä hankittiin omalla luvalla radan varresta.”
Laihia

Pääosin Pälkjärven väestö on siirretty junakuljetuksin Laihialle, missä ilmeisesti ensimmäinen kokoamispaikka on ollut Laihian kirkonkylän nuorisoseuran talo. Täältä sitten paikallisviranomaisten toimesta ainakin osittain on osoitettu asunnot, joskin osa siirtoväestä on hankkinut asuntonsa omatoimisesti. Pieni osa pälkjärveläisistä ei kuitenkaan Laihialle saapunut, vaan jäi sukulaissuhteiden ym. syiden perusteella uuden rajan lähialueille koti-Suomeen.

Käytettävissä olevien tietojen mukaan pälkjärveläiset on otettu Laihialla suhteellisen mukavasti vastaan. Mitään suurempia erimielisyyksiä ei liene esiintynyt. Poikkeuksen muodostivat myöhäsyksyllä 1944 sodasta palanneet siirtolaismiehet, jotka joissakin tilanteissa haukkumisten ja nimittelyjen vuoksi joutuivat käsikähmään paikkakuntalaisten kanssa.

Karjan kohdalla oli sen sijaan runsaasti vaikeuksia. Ensinnäkin karjan vastaanotto oli paikkakunnan viranomaisten toimesta puutteellisesti järjestetty. Viranomaisten taholta paikkakunnan karjavastaavaksi määrätty ei ollut kyennyt hoitamaan hänelle uskottua tehtävää riittävän tehokkaasti, vaan aseman luokse rakennetusta karja-aitauksesta oli kuljetettu siirtolaisten lehmiä ilman, että vietyjen eläinten määrä tai luovutustiedot tulivat millään tavoin rekisteröidyiksi. Myöhemmin syksyllä 1944 ja talvella 1945 eläimiä jouduttiin siirtoväen huoltojohtajan määräyksestä etsimään ja rekisteröimään kiertämällä kylästä kylään ja talosta taloon. Kaikkia kadonneita eläimiä ei löydetty ja osalle löydetyistä ei pystytty tunnistamaan omistajaa. Näitä tunnistamattomia lehmiä jaettiin sitten sellaisille siirtolaisille, jotka olivat kadottaneet omaa karjaansa. Lisäksi karjan ruokinnasta syntyi ongelma, kun paikkakuntalaiset eivät suostuneet myymään heinää kuin erittäin kalliilla hinnalla. Niinpä siirtolaisten toimesta jouduttiin turvautumaan Vaasan läänin maaherran apuun, joka anomuksesta määräsi paikalliset viljelijät luovuttamaan siirtoväen karjalle heinää rajahinnalla.

Siirtoväen tavaroita saapui Laihian asemalle pitkin syksyä, ja tavaravuoret olivat avotaivaan alla säiden armoilla. Suuresta tavararöykkiöstä siirtolaiset kävivät jopa päivittäin etsimässä tavaroitaan. Myös rosvouksia todettiin matkan varrella tapahtuneen. Laatikoita oli avattu ja pengottu, otettu etsijälle sopivia tavaroita ja laitettu kaikenlaista rojua tilalle. Tällainen menettely oli kuitenkin suhteellisen vähäistä. Suurimman tappion siirtolaiset kohtasivat joko sään aiheuttamasta tärveltymisestä tai tavaroiden katoamisesta.

Lopullinen sijoitus- tai asuinpaikka

Evakuointisuunnitelmissa paikka oli varattu kaikille, ja väestö suunnitelman mukaisesti myös siirrettiin ennalta määrätyille evakuointialueille. Tosin evakuointiviranomaisten myöhemmissä raporteissa huomautetaan siitä, etteivät kaikki noudattaneet määräyksiä, vaan vastoin ohjeita jäivät suoraan koti-Suomen puoleisiin rajapitäjiin. Lopullisiksi sijoitusalueiksi oli kuitenkin suunniteltu alueita, jotka olisivat mahdollisimman lähellä entistä kotiseutua. Toisaalta sijoitussuunnitelma koski vain maataloussiirtoväkeä eli viljelys- ja asuntoviljelystilaan oikeutettuja maanviljelijöitä. Palkkatyöväki, itsenäiset ammatinharjoittajat, kauppiaat ja muut yrittäjät voivat täysin vapaasti valita oman lopullisen sijoituspaikkansa. Myös vapaalla kaupalla tilansa hankkineet maanviljelijät eivät olleet sidottuja sijoitussuunnitelmaan.

Etelä-Pohjanmaan lakeudet olivat karjalaisille outoa elinympäristöä, joten suuren osan veri veti mahdollisimman pian lähemmäksi entisiä asuinalueita. Osa pälkjärveläisistä oli ennättänyt saada talvisodan jälkeen pika-asutuslain nojalla tilan, josta oli luovuttu takaisinpaluun johdosta. Monet hankkivat oikeuden entiseen pika-asutustilaansa ja muuttivat jo talvella 1945 pois Laihialta.

Uusi maanhankintalaki säädettiin keväällä 1945, mutta lain toimeenpanoelinten hitaan järjestäytymisen vuoksi uusien tilojen muodostamista päästiin todenteolla aloittamaan vasta kesällä 1946. Kun vapaalla kaupalla saatavia tiloja oli runsaasti tarjolla, niin moni viljelijä ei jäänyt odottamaan maanhankintalain mukaisen tilan saantia, vaan osti tilan vapaasti ja muutti jo ennen kevään 1945 toukotöitä uudelle asuinpaikalle. Kyläkohtainen sijoitussuunnitelma valmistui syksyllä 1945 ja siinä Pälkjärven eri kylien sijoituskunnat oli määritelty seuraavasti:

Kiihtelysvaaraan: Makari ja Naatselkä

Tuupovaaraan: Iljala ja Kurikka

Pielisensuuhun: Iljala ja Jero

Pyhäselkään Iljala ja Pälksaari

Enoon: Pälksaari, Puikkola ja Potoska

Näin uusista sijoituskunnista putosivat pois talvisodan jälkeiset sijoituskunnat Liperi ja Rääkkylä, joissa pälkjärveläisillä oli pika-asutuslain mukaisia tiloja, joita he hankkivat uudelleen hallintaansa ja myöhemmin omistukseensa.

Toisen evakkokauden päättyminen

Milloin sitten viimeisen evakkotaipaleemme voidaan katsoa päättyneen? Tarkkaa ajankohtaa on vaikea jopa mahdotonkin määrittää, koska joittenkin kohdalla siirtyminen evakuointialueelta lopulliselle asuinpaikalle saattoi viedä monista eri syistä keskimääräistä pitemmän ajan. Yleensä maanhankintalain mukainen asuttamistoiminta keskittyi kuitenkin selvästi kolmeen vuoteen eli vuosiin 1946 - 1948. Vuoden 1949 päättyessä katsottiin, että siirtoväki pääosin oli pysyvästi asettunut aloilleen. Silloin lakkautettiin siirtoseurakunnat niiden jäsenten siirtyessä uusiin kotiseurakuntiinsa. Siirtokunnathan oli lakkautettu jo vuotta aikaisemmin. Myös siirtoväen huoltohallinto lakkautettiin vuoden 1949 päättyessä.

Voitaneen siis katsoa, että myös pälkjärveläisten toinen evakkotaipale oli tuolloin päättynyt ja alkanut uusi sopeutuminen pienentyneeseen, mutta sittenkin itsenäiseen Suomeen.

Tiivistelmä Unto Kortelaisen pitäjäseuran kesäjuhlassa 9.7.2006 pitämästä esitelmästä