Sivun otsikot:

Kauas on pitkä matka

Pertti Sarlund

Kun evakkoon lähdettiin

Minä, 7-vuotias pikkupoika, istuin ruuna Köntyksen vetämien rattaiden ohjastajan paikalla, ohjakset kädessä odottamassa lähtökäskyä evakkoon. Äiti Anna oli edellä Polle-oriin ohjaksissa, molempien rattaat oli lastattu täyteen. Muut tavarat ja kotieläimet olivat jo junassa matkalla Laihialle, joka oli myös meidän määränpää.

Kotimme oli Pälksaaren korkeimman mäen päällä, ja paikka oli asuinrakennuksen ja pihan välinen alue. Tämä on syöpynyt mieleen, paikalta näki kauas; länsiluoteeseen Kiteelle asti ja idässä Värtsilään. Pihalle kuului kesällä 1944 Koillis-Laatokan taistelun äänet, raskaat tykistökeskitykset kuin kaukainen rummun pärinä, matkaa oli alle 100 km. Ajatukset kulkivat ristiin ja rastiin, siinä lähtöä odotellessa tuli mieleen laulun sanat: ”Maailma on niin avara, oi pikku, pikku Lauri, siell’ on monta…” Olin 6-vuotiaana ollut kuunteluoppilaana kotitalossamme olleessa supistetussa kansakoulussa. Tästä oli suuri apu tulevalla evakkomatkalla, olihan meillä kaksi paria silmiä ja korvia, tieto oli valttia kun osasi äidin apuna lukea tiedotteita ja kuunnella, vaikka ei olutkaan älypuhelinta eikä digiä.

Tämä lähdön hetki syöpyi mielen syövereihin aina vuoteen 2002, jolloin kävin seisomassa samalla paikalla, mistä silloin lähdettiin. Nostalgiakupla puhkesi, ja Pälksaari mäkineen sai siirtyä muistojen massaan.

Tuli lähdön hetki 19.9.1944 kello 14.00. Oli sovittu paikka maatiellä mäen alla Auvisen tienhaarassa, siellä oli jo joukko muitakin evakkoon lähteviä, ei muuta kuin jonon hännille sekä evakkojen suureen joukkoon. Se oli siihen aikaan melkein mannermaista muotia.

On aika tarkastella asioita taaksepäin noin 80 vuotta


Missä evakot ovat nyt? Oikeastaan ei missään mutta silti kaikkialla, hehän ovat suomalaisia ja ovat joukossa mukana, kuka Suomessa, kuka rajojen ulkopuolella.

Joka kerta, kun lennän Baltian, Puolan ja Saksan ilmatilassa, en voi olla katsomatta alas ja kuvitella, minkälaista oli sodan jalkoihin jääneiden siviilien elämä, kun sotajoukot vyöryivät pakolaisten yli. Tapasin 1975 Romaniassa erään ruotsalaisen naismatkailijan, joka oli ollut Berliinissä silloin kun venäläiset valtasivat Berliinin. Tämän naismatkailijan hermot olivat vielä 30 vuoden jälkeen riekaleina.

Tämä kiinnitti huomion koti-Suomeen, puutteesta ja vaikeuksista huolimatta suomalainen yhteiskunta toimi järjestäytyneesti eikä meillä ollut irtaimenaan vaeltavia pakolaisia, ei yksin eikä laumana. Tästä saamme kiittää sen ajan väestönsuojeluorganisaatioita, jotka olivat organisoineet silloisiin hankaliin olosuhteisiin toimivan järjestelmän. Pidän mahtavana suorituksena kun satoihin tuhansiin nousevien evakkojen määrä pystyttiin sijoittamaan järjestäytyneen yhteiskunnan toimintoihin. Esimerkkinä voisi mainita nämä lukuisat umpimetsään raivatut pientilat. Kyllä silloin jo perustettaessa tiedettiin, että niihin sisältyy riski; niistä tulee elinkelvottomia ennen pitkää. Mutta ne olivat tehneet jo tehtävänsä, kasvattaneet uuden sukupolven rakentamaan tätä ns. hyvinvointi-Suomea. Mikä olisi ollut vastakohta, jos näin ei olisi menetelty. Luulisin monen tutkijan tavoin, että yhteiskunta olisi altistunut irtolaisjoukkojen mielivallalle ja seurauksena olisi ollut vakavia yhteiskunnallisia häiriöitä.

Samoin lyheni aika saada yhteiskunta taas toimintakykyiseksi monen vuoden sodan jälkeen, myös sodan seuraukset täytyi vielä hoitaa. Eräs seikka, joka on jäänyt hieman vähemmälle huomiolle, oli; vanhat kantapitäjät elivät hiljaisessa elossa. Osa nuorista miehistä oli menetetty sodassa, väestö alkoi ikääntyä ja uusiutuminen oli hidasta. Evakkojen asutustoiminta toi uutta väriä, heidän piti lähteä tyhjästä rakentamaan uutta, se toi uusia vaikutteita, ajanoloon kilpailua ja uutta elämää. Ja ennen kaikkea työtä oli tarjolla enemmän kuin oli tekijöitä. Harvat ongelmakohdat olivat siirtolaisten saamat korvaukset, jouduttiin pakkolunastamaan maita asutustarkoituksiin ja niiden hinnoittelu. Näitä ongelmia ei ollut, jos evakot olivat hankkineet uuden elämän kehykset vapailta markkinoilta. Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole ollut etnistä ongelmaa, ongelmia aiheuttivat omistamiseen liittyvät asenteet, olimmehan maahan sidottuja.

Kun katson omaan taustapeiliin

Nyt kun elämä on siinä vaiheessa, että peräseinän laudat alkavat näkyä, alkaa tulla aika kiittää kiitettävät ja haukkua haukuttavat. Olen kiitollinen elämälle, olen saanut tehdä huiman retken mukaan lukien evakkokausi. Päivääkään en vaihtaisi pois.