Sivun otsikot:

Molotov - sotavangin lahja pikku-Pertille

Pertti Sarlund

Molotov- sotavangin lahja pikku-Pertille

Kuka minä olen?  Olin venäläisen sotavangin tekemä puinen leikkikuorma-auto. Jos minut nosti pystyyn, niin minulla oli pituutta metri eli yhtä paljon kuin kuusivuotiaalla Pertti pojalla, jonka lahja-auto olin.  Tekijäni ja aikaansaajani oli Andrei-sotavanki, kotoisin Uralin pohjoisosista, hänellä oli siellä vaimo ja kaksi lasta sekä jäljellä kova koti-ikävä.  Ehkä tästä johtui, että olin sitten olemassa. Olin ilmeisesti korvike hänen koti-ikävässään, hän olisi tehnyt minut mielellään omalle pojalleen.  Pertti oli usein Andrein mukana, milloin peltotöissä, milloin kalassa. Andrei näki Pertin leikkikalupuutteen ja halusi tehdä minut muistoksi hänelle.  Sotavanki ei voinut olla varma huomisesta eikä voinut myöskään vaikuttaa siihen. Tämä oli myös Andrein kohtalo.  Hän joutui takaisin sota-ajan ihmismyllyyn.


Missä minut tehtiin ja mistä?  Tekopaikkani oli Anna ja Noa Sarlundin halkoliiteri.  Sieltä olivat myös kuorma-auton tekotarpeet ja talonväen työkalut. Vangit eivät saaneet pitää edes puukkoa, isommista työkaluista puhumattakaan.  Mutta Andreilla oli lupa, tosin vastoin viranomaisten määräyksiä.  Ainoa asia, johon määräykset eivät voineet puuttua, olivat Andrein ajatukset ja taito tehdä puinen leikkikuorma-auto.
 
Andreilla oli käytössään koivu- ja mäntypuuta, löysipä hän katajaakin.  ehtaa pälksaarelaista ja karjalaista puuta.  Malli oli Andrein päästä.  Virallista nimeä ei ole tiedossa mutta tätä sotasaaliskuorma-autoa sanottiin Molotoviksi, ruma kuin riihipiru mutta auto kumminkin.  Eihän silloisessa Neuvostoliitossa muodoilla mässäilty.

Tekotarpeeni alkoivat olla kasassa. Saha suihki ja kirves kolkutti, höylälläkin pintaani silitettiin ja myös taltalla kolautettiin.  Muotoni alkoivat paljastua kun erilaiset palikat oli saatettu jonkinlaiseen järjelliseen järjestykseen. Neljä pyörääkin olin saanut akseleiden päähän. Tekovaiheeni alkoi lähestyä finaalia. Andrei alkoi viimeistellä minua, muotoni olin jo saanut.  Viimeistely tapahtui suurelta osin puukolla ja hiomalla. Lopuksi sain maalipinnan, kirkkaat värin enkä sellaista armeijan tummaa värisävyä.  Viimeistelyvaiheessa oli huomattava Andrein taitava puukon käyttö, lastu lähti sujuvasti ja ilman rumia lohkeamia.  Andreilla oli silmää, lastu lähti sieltä, mistä sen pitikin lähteä.  Oli tullut aika lähteä leikkikaluksi, tosi toimiin.

Muistan kun Andrei luovutti minut Pertti-pojalle. Paikalla olivat Pertin lisäksi hänen vanhemmat, Anna ja Noa.  Minä tulin yllätyksenä Pertille, Anna ja Noa tiesivät tulostani. Sain minä nimenkin; Molotov.   Elettiin kevättä 1943 ja heti selvisi, missä oli tallipaikkani. Se oli ulkoeteisen rappusten alla oleva tyhjä tila, siellä olin suojassa sateelta ja auringon paisteelta.  Alusta alkaen selvisi, että tuloni oli tarpeeseen.  Keittiön hellasta tuli vakioasiakkaani, sillä olinhan saanut kohtalaisen suuren lavan, jonka päällä hellapuut kulkivat mukavasti. Kun tein riittävän monta reissua, niin kulkihan siinä vaikka kuutio hellapuita.  Näin osaltani vapautin aikuisten ajan muihin töihin ja pelkästään olemassaoloni sitoi Pertin leikkimään minulla ja pysymään pihapiirissä.

Pertin sisko Eeva-Liisa oli jo lähes kaksivuotias. Onneksi minulla oli niin iso lava, että Eeva-Liisa mahtui siihen istumaan ja sain annettua kyydit myös hänelle Pertin vetäessä minua narusta.  Siihen aikaan ei kylällä ollut lapsia kovinkaan paljoa.  Naapurin tytär Auvisen Airi, Pertin serkku, kävi usein leikkimässä myös ja minä sain olla mukana, osallisena elämän kuvioissa.  Minä, puusta tehty auto, mutta tunsin oloni tarpeelliseksi.  Lavallani kulki kaikenlaista mutta yhtä asiaa leikkivät lapsetkin karttoivat; yhtään lantakuormaa en kuljettanut.

Sain kokea vielä kesän 1944 leikit ja riemut, tosin leikkijätkin olivat jo kasvaneet ja ikääkin oli tullut vuosi lisää.  Olin tarpeellinen mutta en enää niin keskeisessä asemassa. Leikit olivat vaihtuneet ja aikakin oli toinen. Alkoi jo tuntua jotain tapahtuvaksi, sotakin oli taas liikekannalla, pysähtyneisyyden aika alkoi olla ohi.  Sitten repesi, kesäkuussa 1944 ihmiset kuhisivat, sota oli liikkeessä ja rintamilla oli kiirettä.  Tekijäni Andrein maanmiehet siellä rynnistivät. Andrei oli ollut jo kauan poissa, uudet iivanat siellä rynnivät.  Mutta ei kauaa, niille tuli pysähdys mutta se, mitä pelättiin, muutos oli tapahtunut.  Sain lojua pitkät tovit keittiön rapun vieressä ilman, että kukaan kiinnitti huomiota olemassaolooni.

Mutta vielä tuli aika, jolloin minullekin tuli käyttöä, touhu ja tohina oli tunkeutunut olinpaikalleni ja minäkin jouduin Pertin toimesta siirtelemään joitakin pikkutavaroita paikasta toiseen.  Enhän minä, puinen leikkiauto ymmärtänyt, että evakkoon lähtöä tässä valmistellaan.  Keräsin Pertin kanssa kaikkea pientä, mitä käskettiin tekemään ja aloimme kuljettaa niitä hevosrattaiden viereen maahan.  Sieltä ne aikanaan nostettiin rattaille.  Tuli uusia ihmisiä, outoja kasvoja, elokuun alussa tuli 70 venäläistä sotavankia, tuli sotavankileiri.  Mutta tuli myös elämää, minut pidettiin hyvin tarkasti rappusten alla piilossa, etteivät sotavangit polta minua nuotiossaan. Kaikesta näki, että jotain tulee tapahtumaan. Venäläiset keittivät ja söivät teurastettujen eläinten teurastusjätteet ja saivat käyttää pilkottuja puita nuotiossaan, syy tähän selvisi vähän myöhemmin.  Minun, leikkiauton, ei tarvinnut enää osallistua puiden kuljetukseen sisälle, syyskuun 19. päivän jälkeen niitä ei enää ollut, mutta ei ollut enää polttajiakaan. Pihaan ajoi kaksi linja-autoa, venäläiset sotavangit lastattiin linja-autoihin ja ne lähtivät, häipyivät kivinavetan taakse.  Kello neljäntoista aikoihin Anna, ohjastaen toista hevosta ja Pertti ohjastaen toista hevosta häipyivät myös kivinavetan taakse.  Minä, venäläisen sotavangin Andrein aikaansaannos olin nyt yksin, rappusten alla suojassa sateelta ja auringon paisteelta. Tuuli vain suhisi autiolla pihamaalla, avonainen keittiön ikkuna vähän tuulessa kolisteli, muutoin oli hiljaista kun laululinnutkin olivat jo tähän aikaan lähteneet. Oli annettu käsky että ovet oli lukittava, mutta Pertti oli tarkoituksella jättänyt keittiön ikkunan auki, jonka hän sitten myöhemmin tunnusti Anna-äidilleen eli se oli pienen pojan protesti oman kodin jättämisestä.

Minua se ei paljoa lohduttanut, leikkiikö minulla enää kukaan.  Seuraavat, jotka tänne tulevat eivät leiki leikkiautoilla, heillä on toisenlaiset vehkeet.  Kävin mahdollisuuksia läpi, niitä ei ollut kovin paljoa. Kukaan ei huomaa minua ja jään lahoamaan tänne suojaani.  Kyllä joku löytää aina jotain, talonväki oli ennen lähtöään polttanut kaikki pilkotut puut, tulijoilla olisi ensimmäinen tehtävä hakea puita hellaan, uunin pesiin tai nuotioon.  Jos minut löydettäisiin, niin liekit lopettaisivat olemassa oloni.  Tässä ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa, joko minut löydetään ja liekit lopettavat olemassa oloni, toinen on, minua ei löydetä vaan lahoan rappusten alle.  Tätä pidän hyvin epätodennäköisenä.  Vastausta kysymyksiini ei ole saatu eikä saada, on vain joukko arvailuja.

On olemassa käsite ”ystäviä ja vihollisia”, tapaus Andrei kertoo sen.  Vangiksi jäänyt vihollismaan sotilas tuottaa suuren ilon vangitsijamaan pikkupojalle, tekemällä tälle leikkiauton, jolla hän samalla peitti koti-ikäväänsä, olisi voinut tehdä sen leikkiauton omalle pikkupojalleen.  Ihminen on sodassa mukana niin hyvässä kuin pahassa.