Sivun otsikot:

Kotiseutuna Pälksaari

Pertti Sarlund

PÄLKSAARI TARJOSI TOIMEENTULON, TYÖTÄ JA HIKEÄ SEKÄ KOTISEUDUN


Elettiinpä ennenkin vaik’ ojan takana oltiin

Jotenkin näin taisi Aleksis Kivikin aikanaan todeta. Metsäyhtiön piirityönjohtaja Herman Sarlund oli päättänyt maallisen vaelluksensa vuonna 1915 aivohalvauksen uhrina 45-vuotiaana.  Perikuntaan jäi Kristiina-vaimon huollettavaksi kahdeksan lasta, joista vanhin Aaro Matias oli 20-vuotias kun hän joutui hyppäämään isänsä ylisuuriin saappaisiin.  Tosin hänellä oli vielä parin vuoden ajan apuna vuonna 1900 syntynyt Eero-veli, joka menehtyi  haavoihinsa 3.4.1918, nimi löytyy Kontiolahden vapaussodan muistopaadesta. Talo oli metsäyhtiön ja metsätyöt eri muodoissaan muodostivat perheen toimeentulon.  Mutta joka tapauksessa oli ryhdyttävä katsomaan uusia mahdollisuuksia ja niitähän maailma oli tietenkin täynnä mutta oli löydettävä vain omaan hanskaan sopiva.

Ja löytyihän se

Herman Sarlundin perikunta osti vuonna 1920 professori Hallakorvelta Pälksaaresta Tikkala-nimisen tilan, jonne Kristiina-äiti pesueineen muutti. Kristiina-äidin lisäksi perheeseen kuuluivat Hanna Kristiina (30.4.1893-3.4.1945), Aaro Matias (18.10.1896-24.9.1994), Eero (9.6.1900-3.4.1918), Martta (8.6.1903-1935), Tekla (10.10.1907-1988), Noa August (6.8.1909-21.9.1998 ja Gunilla (26.1.1911-1989).

Näillä voimilla aloitettiin sitten elämä pälksaarelaisina. Maanviljelys, karjanhoito, kalastus sekä metsätyöt tuottivat  pääasiallisen elannon.  Voimakas urheiluharrastus lisäsi myös tunnettavuutta pitäjässä.  Monet olivat ne kilpailut, joissa Aaro Matias kilpaili Rouhiaisten kanssa niin hiihtäen kuin juosten. Kilpailut poikivat myöhemmin monet muistelot kun olin Aaro-sedällä soutumiehenä hänen kokiessa verkkojaan Maaningan Virranniemellä vuosien kuluttua.

1920-luvun alku varsinkin oli rankkaa ja kovaa työntekoa.  Talon hankinta Pälksaaresta oli onnistunut hanke, muodostihan se jo siihen aikaan liikenteellisesti edullisen sijainnin rauta- ja maantieläheisyyksineen niin Joensuuhun kuin Sortavalaan, siihen väliin jäi Matkaselkä, Ruskeala ja Helyläkin. Samoin pohjoispuolella Kitee, Tohmajärvi, Ilomantsi jne.  Tämä luultavasti vaikutti myös siihen, että Pälkjärvi sai aikanaan kuntainliiton piirimielisairaalan Pälksaareen 20-luvun puolenvälin paikkeilla.

Mutta tätä ennen oli tapahtunut jo paljonkin.

Muutto Pälksaareen tiesi normaalien maataloustöiden ja karjanhoidon lisäksi ansiotöitä muuallakin.  Lähinnä kysymykseen tulivat hevosilla tapahtuneet ajot kuten tukinajo savotoilla ja rahtiajo Värtsilän rautatehtaalle.  Tämä työmäärä oli kova haaste perheelle, jossa Aaro Matias oli ainoa täysikasvuinen mies. Noa August oli 11-vuotias Pälksaareen muutettaessa ja kävi Pälkjärvellä kansakoulun loppuun.  Noa August, joka on isäni, kertoi eräänä yksityiskohtana, että eräänä talviaamuna kun he hiihtivät kouluun, niin susi istui koululasten käyttämällä hiihtoladulla.  Siihen aikaan tapauksen vuoksi ei tullut mediaa paikalle eikä muutakaan juhlaväkeä, elämä jatkui normaalina aherruksena. 

Noa Augustin kohdalla koulunkäynti oli kaksinaamaista puuhaa, samaan aikaan kun olisi pitänyt olla koulussa, niin olisi pitänyt olla metsätöissä Aaro-veljen apuna.  Niinpä Noa August kävi kansakoulun viimeisen luokan niin, että joka toinen päivä koulussa ja joka toinen metsätöissä.  Koulupäivänä tarkastettiin poissaolopäivän läksyjen osaaminen. Opettajaa järjestely ei oikein miellyttänyt ja  silloin tällöin Noa August joutui karkaamaan koulusta, jopa ikkunan kautta hypäten. Kansakoulu tuli kuitenkin loppuun käytyä ilman luokalle jäämisiä.

Elämä edessä

Työt odottivat normaalien maataloustöiden ja karjanhoidon, sekä myös kalastuksen ja metsätöiden parissa.  Pälkjärvi oli hyvin kalaisa järvi ja kevätkudulta sai jopa hyviä saaliita, joita sitten käytiin myymässä pitkin pitäjää ja naapuripitäjissäkin.  Samalla opittiin tuntemaan oma pitäjä ja pitäjäläiset hyvin sekä saatiin myös jonkin verran sivutuloja.  Tämä oli kuitenkin harrasteluonteista lähinnä likellä kotitarvekalastusta. Muu hevosilla tapahtunut rahtiajo oli ammattimaista puuhaa ja tähän rumbaan Noa August joutui mukaan alle rippikouluiän.

Toinen huomattava muutos tapahtui perhepiirissä 1920-luvun alkuvuosina, kun Aaro Matias avioitui Josefiina Jääskeläisen kanssa ja miniä tuli perheeseen karjalaiseen tapaan anopin kanssa saman kurkihirren alle. Kristiina-anoppi oli sopuisa ihminen ja niin elämä jatkui ilman kahnauksia taas kerran karjalaisen perhekulttuurin mukaisesti.

Kun rauta kulkee

Yksi merkittävistä rahtaustöistä oli kun Aaro Matias osallistui harkkoraudan kuljettamiseen Ilomantsin Möhköstä Värtsilän rautatehtaalle yhdessä Noa Augustin kanssa.  Kuljetustoiminta kokonaisuudessaan oli kaksisuuntaista, järvimalmin kuljettamista Ilomantsin Möhkön masuunille ja näin saadut malmiharkot kuljetettiin hevospelissä Värtsilään. Masuunin rauniot ovat vieläkin nähtävissä Möhkössä ja kuljetusreitti todennäköisesti noudatti paljolti nykyistä runon ja rajan tietä, joka sinänsä on varsin mielenkiintoinen reitti tänäkin päivänä.  Tämä oli siinäkin mielessä sopivaa toimintaa, jota voi harjoittaa ilman pitkiä majoitusjaksoja myös pitkien matkojen päässä.  Värtsilän rautatehtaalle ei Pälksaaresta ollut kovinkaan pitkä matka ja talvisaikaan pystyttiin ajoreiteillä lyhentämään välimatkoja.

Metsä on ollut suomalaisten tuki ja turva


Niin se oli myös Aaro Matiakselle ja Noa Augustille.  Suojärven metsätyömaat olivat 1920-luvulla ja vielä 1930-luvun alkupuolella kuuluja, näihin luettiin vielä mukaan Suistamo, Salmi ja Ilomantsi.   Siihen aikaan nämä seudut saivat nimen Suomen Kanada ja tämä toi monenlaista kulkijaa myös seuduille ja tyyppejä oli sitten joka lähtöön.  Jalkamiehen töitä hoitelivat lähinnä tilattomat eli ns. jätkät, jotka liikkuivat yleensä työmaiden tahdissa aina Lapin metsätyömaita myöten ja joista on kirjakaupalla erinäisiä kaskuja ja juttuja.  Eräs niistä tapahtui Suojärven suunnalla; Eräs jätkä oli tullut elämässään pisteeseen, jossa hän tunsi lähdön hetken lähestyvän.  Jätkä sanoi huoneessa olevilla, että antakaa ryyppy.  Tunnen oloni muuten niin noloksi, kun joudun menemään selvin päin outoon porukkaan .

Savottaelämää


Hevosmiehet savotoilla olivat lähinnä talollisia, joilla saattoi olla palkattuja vänkäreitä.  Mutta joka tapauksessa kaatomiehet ja hevosmiehet toimivat yhteistyössä, koska oikein kaadettu puusto pienensi työmäärää ja nopeutti hakkuun etenemistä.  En lähde selvittämään tekniikkaa tässä, olen sen kokeillut nuorena miehenä hämäläisessä metsässä ja se toimi, opastajana oli Pohjois-Karjalan savotoilla ollut henkilö.

Työ oli todella rankkaa ja tämä sarkapukuinen porukka painoi työtä metsissä paksussa lumihangessa selkä hiestä höyryten, eikä saniteettitiloja ollut sen paremmin kuin taukotupiakaan.  Ei muuta kuin kuusen juurelle, jos ehti ja tarkeni.
Tukkikämppiä oli jonkun verran ja niissä puiset kerrossängyt.  Isommissa kämpissä oli kämppäemäntä ja keittiö sekä emännällä oma huone.  Toisessa päässä oli aivopää eli työnjohtajan huonetila.

Reissussa rähjääntyy


Hevosmiehet kulkivat usein hevosella siirtomatkoja ja yöpyivät taloissa matkan varrella, jos sattuivat yösijan saamaan.  Isäni Noa August muisteli kerran erästä yöpymistapausta kun olivat veljensä Aaro Matiaksen kanssa reissun päällä.  He olivat saaneet yösijan eräästä talosta ja olivat huoltaneet, syöttäneet ja juottaneet hevoset sekä peitelleet ne loimilla.  Syötyään itse ja tehtyään muut iltatoimet ryhtyneet nukkumaan penkeille.  Sitten tuli äkkiherätys, talon isäntä säntäsi pirttiin ja huusi kuin palosireeni, että työ tuutte ja häpäisette meijän pyhät jumalat.  Sen jälkeen tuli tiukka käsky lähteä ulos talosta yön selkään jatkamaan matkaa, eikä mikään auttanut.  Miehet menivät seuraavaan taloon ja saivat yösijan sekä ystävällisen kohtelun.  He ihmettelivät talon isäntäväelle kovaa kohtaloaan edellisessä kortteerissa.  Isäntä kysyi Aarolta, että muistatko mihinkä suuntaan jalkasi olivat nukkuessasi penkillä.  Aaro muisteli ja vastasi, että taisivat olla nurkkaan päin.  Jos meilläkin nukut niin, tulee lähtö. Syykin selvisi.  Nurkassa oli kreikkalaiskatolisilla  oleva oprohka, joka muodostuu pyhimyksen kuvasta, suitsutusastiasta ja muusta asiaan liittyvästä rekvisiitasta.  Sen aikaiseen uskontoon liittyi paljon taikauskon jäänteitä ja eihän niitä lutherilainen pakana ymmärtänyt.

Kyllähän jätkälauma huvittelikin

Ryvettyään kuukausikaupalla korvessa ja uitoilla niin jossain vaiheessa jätkät lähtivät maalikyliin eli asutuskeskuksiin joissa oli maalattuja taloja niiden iänikuisten harmaiden savujen sijaan.  Yleensä näillä retkillä raha vaihtoi nopeasti omistajaa eikä näissä porukoissa juuri talollisia hevosmiehiä näkynyt, heidän tiensä vei kotitalojen tienoille, joissa tienatuille rahoille oli todellinen tarve ja niin oli Sarlundeillakin, olihan talo ostettu velkarahalla.
 
Tuli uusi aika

Aaro Matiaksen ja Noa Augustin vaellusvuodet päättyivät kun ryhdyttiin rakentamaan Pälksaareen kuntainliiton piirimielisairaalaa.  Työpiiri rajautui kotikunnan alueelle mutta eivät he metsätöitä kuitenkaan jättäneet.  Noa August lähti suorittamaan asepalvelustaan Viipuriin vuonna 1929 hakkuupalstalta, jonka Reino Avonius sittemmin hakkasi loppuun.  1950-luvulla Noa August vieraili Sahalahdella Reino Avoniuksen luona.  Kukapa olisi pistänyt 1930-luvulla roposiaan likoon, että Pälkjärven pojasta tulee Saarioinen-konsernin luoja.  Sairaalan tulo muutti myös Pälksaaren elämän kuviot toiseen uskoon mutta millaiseksi se muuttui, se on jo toinen juttu.

Mitä jäi jäljelle

Empimättä uskallan vastata, kotiseutu.  Olen henkilökohtaisesti keskustellut isäni Noa Augustin lisäksi Aaro Matiaksen, Teklan ja Gunillan kanssa myös Pälksaaren ajoista.  Minulle jäi käsitys, että heillä kaikilla oli kaipuu ja kunnioitus lapsuuden kasvumaisemia kohtaan.  Voimakkaimmin tämä näkyy Aaro Matiaksen perheen keskuudessa, olihan Pälksaaren koti heidän lapsuuden kotinsa.  Sillä heti 1930-luvun alun jälkeen sisarusparvi hajosi ja he lähtivät kukin taholleen omaan elämään mutta yhteydet vanhaan kotiin säilyivät läpi vuosien.  Sota-aika vähän sotki kuvioita mutta ei katkaissut yhteyksiä. 

Aaro Matias perheineen jäi hoitamaan kotitaloa ja vanhaa Kristiina-äitiään.  Minulle Kristiina-äiti oli mummo ja olin kuulemma innokas sylissä istuja, näin on kerrottu.  Aika jätti Kristiina-mummon tammikuussa 1940 ja oli serkkuni Inkerin kertoman mukaan viimeinen haudattava Pälkjärvellä ennen evakkoon lähtöä eli välirauhaa.  Veli venäläinen on nyt laittanut ison roskakasan sille paikalle, missä mummon hauta on.  Tosin siinä ei ollut kiveä, serkkuni Katri Hiltunen muisti paikan lehtikuusen perusteella.  Laitoin paikan muistissani maastokarttaan, hyvä niin kun se lehtikuusi on nyt kaadettu pois eikä ole edes kantoa jäljellä.

Martin muisto

Jatkosodan loppuvaiheista on jäänyt mieleen kun Aaro Matiaksen ja Josefiinan vanhin poika Martti oli lomalla 1944 vähän ennen juhannusta ja ennen takaisin lähtöä kävi hyvästelemässä vanhempani Annan ja Noan.  Martti todella hyvästeli. Hän oli sanonut äidilleni, että hänellä on tunne ettei palaa.  Eikä palannutkaan, hän kaatui 8.7.1944 ja ruumis jäi kentälle.  Itselleni jäi muisti kuva Martista kun hän lomalta lähtiessään istui kuorma-auton lavalla ja vilkutti hyvästiksi saattajilleen.

Toinen muistikuva on heinäkuulta 1944.  Siihen aikaan oli tapana, että väki iltapäivisin nukkui niinkutsutun ettoneen, noin 15-20 minuuttia.  Joka sinänsä ei ihmisen elintoimintojen kannalta ollut mikään huono tapa. Heinäkuun kahdeksantena päivänä iltapäivällä kello 14 aikoihin Aaro Matias oli ollut tavalliseen tapaansa ettoneella ja nähnyt unen, jossa Martti oli tullut kotiin eikä puhunut mitään, oli vain ottanut venerannasta purjeveneen ja lähtenyt purjehtimaan.  Kun oli huudettu, että mihinkä menet.  Ei vastausta, purjevene häipyi näkörajan taakse. Martti-poika oli kaatunut kello 14 aikoihin.  Tapaus on ehkä häipynyt monenkin muistista, minulle sen kertoi äitini , hän oli kuullut sen Aarolta ja Josefiinalta.
Tapaus menee lokeroon, selittämättömät.

Saatesanat kotiseudulle

Lähtö kotoa puraisi pahasti, se puraisi Noa Augustia, Gunilla Auvista ja Aaro Matiasta ja toisia pesueen jäseniä, jotka joutuivat jättämään kotinsa ja kotiseutunsa ”kesken työpäivän”.  Martin kaatuminen oli Aaro Matiakselle kova isku, josta jo viimeistään näki, että hän oli juurtunut Pälksaaren multaviin maisemiin.  Saman voin sanoa omista vanhemmistani.

Omien vanhempieni vaiheet tulivat kotona tutuksi mutta setäni Aaro Matiaksen muistojenlippaaseen pääsin tutustumaan vasta Maaningan Virranniemellä kalareissuilla, siellä hän raotti lipastaan.  Aina kun tulimme Virranniemen pihaan autolla, Aaro-sedän ensimmäiset sanat olivat: ”Nythän minä sain soutumiehen”. Soutelin hiljaksiin ja Aaro-setä joko laski tai nosti verkkojaan, sama se mitä teki, tärkeintä oli kuunnella, mitä hän kertoi ja tallentaa muistiin, mitä vanha mies tyhjensi muististaan.  Sieltä tuli asioita, joita oma isäni ei osannut tai ei halunnut kertoa.  No, väliäkö sillä, sainpahan kuulla livenä muisteloksia eletystä elämästä.  Tämäkin kirjoitus nojaa osaltaan näihin muisteloihin.


 
Näkymä Tikkalan talon pihalta Pälkjärvelle.  Vastarannalla on Iljalan kylää ja oikealla Läävin kylän rakennuksia, välissä Hiekan lahti.  Ymmärtääkseni lähinnä kuvassa olevat rakennukset kuuluvat sairaalan tilanhoitajan virka-asuntoon.  Sairaala jää kuvassa oikealle, rakennukset eivät näy kuvassa.  Nykyään ranta on täynnä paikallisten asukkaiden palstaviljelmiä ja mökkejä.  Kuva on otettu jo kauan ennen sotia.

Kuvan omistaa Pertti Sarlund