Sivun otsikot:

Karjalankannas - Pietari 17.-20.8.2006: Päivä 4

Unto Kortelainen

PÄIVÄ 4: SUNNUNTAI 20.8.2006

Sunnuntaiaamu oli kirkas ja lämmin. Oli ilo kuulla parvekkeella päivän avauksena, kun paria kerrosta ylempänä Närhin Erkkiä heräteltiin kauniilla laululla ”Erkki kulta, Erkki kulta, herää jo…”Myös matkalaisten mieli oli iloinen, kun kuultiin Kaitsun olevan jälleen terveenä. Mieliä vielä nostatti, kun ”Makarin koulun Puakki sieltä Asikaisen opotan vierestä” vetäisi pianolla ex tempore valssin ja vielä perään tangon, joten päivän ohjelma oli avattu. Aamuruokailun jälkeen kannettiin tavarat autoon, ja tarkoitus oli lähteä heti matkaan, mutta eipä se niin helppoa ollutkaan. Liikennekuri hotellin parkkipaikalla näytti olleen jokseenkin olematon, ja autot olivat parkkeeratut sikin sokin siten, ettei bussimme päässyt omalta paikaltaan tielle. Siinä jouduttiin sitten osittain paikallisin voimin nostelemaan autoja syrjään bussin tieltä. Eräskin Lada saatiin siirretyksi niin nätisti suuren kiven taakse, ettei autoa omin voimin olisi varmasti saatu siitä liikenteeseen. Jotkut ehdottelivatkin, että tehdään kaverille kiusaa ja jätetään auto siihen. Paikalliset avustajat kuitenkin siirsivät Ladan entiselle paikalleen.

Viimeisen päivän matkamme alkoi tuttua tietä Terijoelle, jossa kävimme vielä katsastamassa kunnostetun ortodoksisen kirkon. Terijoelta ajoimme Vammelsuuhun, josta pohjoiseen aina Kuuterselän ohitse kulki VT-asema (Vammelsuu-Taipale) kesällä 1944. Vammelsuun alueella taisteltiin ankarasti 13.6. – 15.6.1944. Aluetta puolustivat molemmat ratsuväkirykmentit HRR ja URR sekä ratsuväkiprikaati. VT-asemasta vetäydyttiin 15.6.

18

Terijoen ortodoksinen kirkko

Vammelsuusta matkamme jatkui Raivolaan, jossa tutustuimme kuuluisaan lehtikuusimetsään. Kaitsun viestit oli jälleen kuultu, ja parkkipaikalla meitä oli odottamassa Andrei myymäläautoineen. Matkan tässä vaiheessa kaupanteko oli jo melko hiljaista, mutta ei sentään aivan olematonta.

Raivolan aseman kautta ajoimme Kuuterselän harjanteelle, jossa tutustuimme juuri kaksi päivää aikaisemmin paljastettuun Kuuterselän taistelun muistomerkkiin. Kuuterselässä käytiin kesäkuun 14. – 15. päivinä 1944 ankarat puolustustaistelut. Taistelu on saanut nimenomaan panssaritaistelun nimen, koska venäläiset ryhtyivät 14.6. aamulla ilmahyökkäyksen ja tulivalmistelun jälkeen panssarivaunuilla tuhoamaan etulinjan pesäkkeitä ja esteitä. Suomalaisten puolella panssarihyökkäystä torjumassa oli rynnäkkötykkipataljoona, jonka ensimmäinen komppania tuhosi jo yksin 18 vihollisen panssaria. Luonnollisesti taisteluihin osallistuivat myös jalkaväkiyksiköt, mutta Kuuterselkä tunnetaan nimenomaan panssaritaistelustaan.

19

Kuuterselän taistelun muistomerkki Kanneljärvellä

Kuuterselästä jatkoimme Kanneljärven ja Kaukolempiälän kautta maantielle A122 ja sitä edelleen Vääränmäen ja Kyyrölän kautta Muolaan kirkolle. Kirkkoa siellä ei enää ole. Talvisodassa kirkkomäestä tuli suomalaisten eteen työnnetty tukikohta, ja kivinen kirkko oli puolustajien vahvimpana suojana. Tykkituli jauhoi vähitellen kirkon kivikasaksi. Muolaan pitäjäseura on 1992 pystyttänyt arkkitehti Into Pyykön suunnitteleman punagraniittisen muistopatsaan luterilaisille sankarihaudoille. Patsaaseen on kaiverrettu teksti: ”Tähän kirkkomaahan haudattujen vainajien muistoa kunnioittaen Muolaalaisten Seura”. Sankarivainajien hautakummut ovat edelleen kauniina ja hoidettuina riveinä. Myös vapaussodan kivipaasi oli pystyssä. Kivessä oli ammusten tekemiä jälkiä ja heikosti luettavissa oleva teksti: ”Uhrasivat henkensä isänmaan puolesta Suomen vapaustaistelussa 1918”.

20

Muolaan sankarihaudat

Muolaasta palasimme Kyyrölään ja jatkoimme maantietä A122 luoteeseen viiden kilometrin matkan ja käännyimme risteyksestä koilliseen kohti Kuusaata, josta jatkoimme Äyräpään kirkolle, loput 5 kilometriä kohtuullista hiekkatietä. Äyräpää on sekä talvi- että jatkosodasta tuttu taistelukenttä. Äyräpään kirkko tuhoutui jo talvisodassa. Ensin suomalaiset räjäyttivät maisemaa hallitsevan kirkontornin, jottei se ohjaisi vihollisen tykkitulta kirkonmäelle. Kirkkoon asetettiin miinoitus, joka räjähti venäläisen kranaatin osumasta ja tuhosi kirkon, vain rikkonaiset tiiliseinät jäivät torsoina paikalleen. Heinäkuun 1944 Vuosalmen ankarat taistelut murskasivat kirkon seinät ja venäläiset räjäyttivät loput 1945. Nykyään kirkon rauniot ovat suojelukohde. Vuonna 1996 Suomen valtio on pystyttänyt kirkon raunion viereiselle 188 tuntemattomaksi jääneen sotilaan kenttähautausmaalle kuvanveistäjä Ari Laitilan luoman 4,3 metriä korkean graniittisen muistopaaden, jossa on teksti: ”Äyräpään sankarihautausmaa. Toisessa maailmansodassa kaatuneiden tässä lepäävien suomalaisten sotilaiden muistoksi. Suomen valtio”. Aukion oikealla reunalla on järkälemäiseen teräsbetonin kappaleeseen kiinnitettynä kaksi mustasta marmorista veistettyä laattaa: toinen Äyräpään kirkon ja toinen Äyräpään ja Vuosalmen taistelujen muistoksi. Äyräpään kirkon seutu on kaunista paikkaa Vuoksen länsirannalla. Jonkin verran siellä on myös asutusta, sillä heti paikalle saavuttuamme alkoi automme luokse kerääntyä kauppiaita pienine myyntipöytineen. Päällimmäisenä heilui teatraalisesti elehtivä ”eversti”, pyöreävatsainen iloinen venäläinen. Bussimme vieressä keitimme ja joimme kahvit. Kahvin jälkeen otettiin mahdollisimman monella kameralla ryhmäkuva ja erikseen kuvat Hetasta ja Hetaan ihastuneesta ”everstistä”, joka lähtiessämme jäi vuodattamaan runsaita krokotiilin kyyneleitä ja vilkuttamaan peräämme.

21

Äyräpään kirkon ja Vuosalmen taisteluiden muistomerkki

22

Matkalaiset Äyräpään sotilashautausmaan muistomerkillä

Äyräpäästä palasimme tielle A122, jota myöten ajoimme Muolaanjärven pohjoispuolitse valtatielle E18 ja sitä tietä Viipuriin. Viipuriin tultaessa jossakin Pien Peron paikkeilla tien vasemmalla puolella oli toiminnassa oleva metsäpalo, jossa maastossa kytevät liekit välillä leimahtelivat. Viipurissa Kaitsu pysäköi bussimme kauppatorille ja matkustajat häipyivät torin vilinään. Itse kiersin muutaman kerran torin kauppakujat ja totesin, ettei siellä ollut minulle erikoista ostettavaa, ja yksikään kauppias ei hyökännyt kimppuun väen väkisin jotakin tavaraa kauppaamaan. Kiersin myös kauppahallin ja totesin sen siistiksi paikaksi. Tavaraa oli runsaasti tarjolla, mutta hintoja en tarkkaillut. Loput käytettävissä olleesta ajasta kiertelin katuja ja katselin kaupunkia. Kun lähtöaikamme läheni ja matkaajat palailivat bussille, sain todeta, että monet olivat erilaista ostettavaa itselleen löytäneet. Ainakin Maija esitteli iloisena kirkkaan punaista alusvaatesettiään, jonka ilmeisesti oli torilta hankkinut. Pari matkaajaa oli niin kiinnostuneita Viipurin torielämästä, että unohtivat sovitun lähtöajan ja Maijan piti lähteä heitä etsimään. Pari löytyi aivan läheltä torin reunasta, joten heidän vuokseen lähtömme ei viivästynyt. Torilta siirryimme lounaalle Viipurin linnan lähistölle ravintola Trapezaan, joka olikin erittäin miellyttävä kellariravintola. Aterian jälkeen kierreltiin hiukan kaupunkia ja Kaitsu pysäköi bussin pellavakaupan vierelle. Liikkeessä oli todella runsaasti pellavatavaraa: valmisvaatteita, kangasta, pöytä- ja pyyheliinoja, tohveleita yms. Vaatetavaroiden lisäksi liikkeestä löytyi jonkin verran myös erilaisia koriste-esineitä. Liike näytti olleen monenkin matkalaisen mieleen, sillä ostettavaa löytyi runsaasti.

Viipurista matkamme jatkui kohti pohjoista. Kiersimme Papulan ja Kostialan kautta Portinhoikan risteykseen, joka oli seuraava lyhyt pysähdyspaikkamme. Portinhoikan alueella käytiin kiivaita taisteluja 25.6. – 28.6.1944. Neljän päivän aikana alueella molemmat osapuolet suorittivat hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä vaihtelevalla menestyksellä. Täälläkin panssarivaunuilla oli taisteluissa suuri osuus. Yhden yön aikana suomalaisen Panssaridivisioonan joukot tuhosivat ainakin 38 vihollisen panssarivaunua ja saivat saaliikseen seitsemän korjauskelpoista vaunua. Neljän päivän taistelujen jälkeen suomalaisten tilanne oli muodostunut vaikeaksi, ja 29.6. Armeijakunnan komentaja antoi joukoilleen käskyn siirtyä uuteen puolustusasemaan taistelualueen pohjoispuolelle. Portinhoikassa ei ole suomalaisten muistomerkkiä. Johtuneeko tilanne siitä, että Portinhoikan taistelut olivat osa Talin – Ihantalan suurtaistelua. Venäläiset sen sijaan ovat pystyttäneet Portinhoikan tienristeyksen alueelle oman suurellisen muistomerkkinsä.

Viiden kilometrin päässä Portinhoikasta sijaitseekin Ihantalan tienristeys, joka oli seuraava tavoitteemme. Kulkusuunnassamme risteyksen vasemmalla puolella on mahtavaan kivenjärkäleeseen 60 vuotta taistelujen jälkeen vuonna 2004 kaiverrettu teksti: ”1944 Ihantalan taistelut Kunnia sankareille”. Saman kivijärkäleen takapuolella on jo 3.7.1999 kaiverrettu teksti: ”Muistomerkin ovat asettaneet ryhmä Vihman joukko-osastot JR 12, JR 35, KTR 14, ERP 16”. Talin – Ihantalan suurtaistelut alkoivat neuvostojoukkojen suurhyökkäyksellä 25.6. ja taistelut jatkuivat alueella kiivaina aina heinäkuun alkupäiviin asti. Ratkaisevat torjuntataistelut alueella käytiin 1.7. – 4.7. välisenä aikana. Vähitellen vihollisen hyökkäysinto laantui ja heinäkuun puolesta välistä lähtien neuvostojoukkoja ryhdyttiin siirtämään pois Karjalan kannakselta. Suomi oli saavuttanut tärkeän torjuntavoiton.

23

Ihantalan taistelujen muistopaasi

24

Paaden takasivun teksti

Ihantalan jälkeen matkamme jatkui ilman pysähdyksiä aina Svetogorskin raja-asemalle saakka. Rajamuodollisuudet selvitettiin täälläkin vaikeuksitta ja lyhyen berjozkassa käynnin jälkeen bussi suunnattiin kohti koti-Suomea. Ennen kuin joukkomme alkoi hajaantua Kaitsulle ja Rennelle ojennettiin kiitoksena pienet muistolahjat. Aivan suunnitellun aikataulun mukaisesti olin kotona klo 22.15.

Mitkä olivat sitten matkan tärkeimmät muistot? Ehdottomasti ensimmäiselle sijalle nousee se tinkimätön velvollisuudentunto, jota Kaitsu todella sairaana ja tuskaisena osoitti. Kaitsun toimintaa arvostan suuresti. Toinen mieleen painunut asia oli se hellä huolenpito, jota Toivolan Riku matkan aikana osoitti Heta-mummilleen. Kaitsu ja Renne ansaitsevat yhteisen kiitoksen matkan karttamateriaalista sekä selostusosuuksien valmistelusta ja esittämisestä. Paljon olisi tarinaani kuultuja asioita ja yksityiskohtia lisättäväksi, mutta kun tahtoo jo käydä niin, että kuultu menee samaa tietä toisesta korvasta ulos. Siksi olen sotahistorialliseen osaan joutunut hiukan lunttaamaan tietoja kirjoista. Maija ansaitsee jälleen kiitoksen huolehdinnastaan seuran puolesta matkanjohtajana. Mukava on muistaa sekin asia, että vaikka matkaseurueemme oli koostunut osittain toisilleen tuntemattomista ihmisistä, niin mitään ristivetoa joukon keskuudessa en havainnut ja ainakaan minulle ei kukaan esittänyt valituksia mistään matkaan liittyvästä.

Muutamia ihmettelyn aiheitakin matkalla oli. Mistä se valtava myrkyllisten jättiläismäisten ukonputkien määrä, joka matkallamme tavattiin, on saanut alkunsa? Leviäminen taas nykyoloissa on ymmärrettävää, sillä tuskin siellä on aktiivisesti edes yritetty putkia hävittää, ja kasvin itsesiemennys tapahtuu tunnetusti varsin tehokkaasti. Kannaksen maisemat ovat edelleenkin hyvin kauniita ja tieltä käsin oli havaittavissa valtavia viljelysaukeita, jotka suurelta osalta näyttivät olleen luonnontilassa! Tuli jälleen mieleen se paljon vatvottu kysymys: Mikä olisi tilanne, jos nämä maat olisivat nyt suomalaisten hallinnassa? Vastausta tähän kysymykseen tuskin löytyy, mutta näkymä oli kyllä maalla syntyneen ja siellä kasvaneen mielestä surullinen.

Kaiken kaikkiaan ainakin omasta mielestäni matka oli onnistunut. Yhteinen kiitos siitä lankeaa matkaamme suosineelle kesäiselle säälle, matkan vetäjille ja kaikille matkalle osallistuneille!