Sivun otsikot:

Kivijalkakierros Naatselässä 15.10.2016

Paavo Valonen

Karjalan kivijalkoja ja kaivoja katselemassa


Lähdimme kyläkierrokselle matkailukeskus ”Kauniilta Kiviltä Puikkolasta”, sen tuntevat kaikki Pälkjärven kävijät.  Kulkuneuvona oli Lada Niva, kuljettajana Boris, navigaattorina Niskasen Väinö, takapenkkiläisinä Maija, Erkki ja Paavo. Väinölle lankesi luonnostaan paikkojen tietäjän osa, onhan hän Pirhossa syntynyt ja tuntee varsinkin tuon puolen pitäjästä. Ajatuksenamme oli tallentaa asuinpaikkojen sijainteja ja kokeilla miten paikat viteliköistä löytyvät.

Makarin risteys asvaltilta alas, Viistolan risteys, Jyrkinmäki, Miettisen risteys, Makarinvaara. Mielessä välähtää äidin ja enojen kertomuksia. Talvisodan aikaan tätä samaa tietä kuuluvat kulkeneen pitkät hevoskolonnat, huoltokuljetukset itään Luopaussalmen yli Kollaan rintamalle. Takaisin päin länteen rekikuormat olivat murhetta täynnä. Kuormahevoset olivat nekin kovilla, niitä piti lepuuttaa ja juottaa. Hämäläisen kaivo oli aivan tien vieressä. Kaivon vesi loppui pian, Taavetti-setä oli joutunut ottamaan asumattomana olleen Vornasen paikan myös vedenottopaikaksi väsyneille hevosille. Boris kaasuttaa eteenpäin. Vehnämäki, Makarin koulun tienoo, Hoffrenin navetan rauniot, Vaaranmäki. Paikat vilahtelivat ohi niin, ettemme kerineet muuta kuin niiden nimiä mutisemaan. Boris oli päättänyt näyttää kuljettajan lahjojaan venäläisittäin.

-Stoj, huutelin risteyksessä Vaaranmäen alkaessa nousta. Oikealla näkyi raunio, nyt pitää päästä jalkautumaan. Väinö sanoi sen olevan kylä-Immosen, eikös se ole sama kuin Leivo Immosen piha, Naatselän hovi? Vatukon läpi kivijalkaa tutkimaan, iso oli navetta ollut, kivijalka aika hyvin hahmossaan. Tuon päälle voi silmiä siristäen melkein nähdä hirrestä rakennetut seinät, pärekaton, karjakeittiön savupiipun, kummassakohan päässä se ajosilta navetan vintille oli noussut? Oli siellä navetassa mahtanut olla aikamoinen hännänhuiske. Missähän olivat vasikoiden karsinat olleet, entäs potsit ja kanat? Tallikin oli jossakin hevosvetoiselle maanviljelykselle välttämättömänä. Kahlasin vatukkoa ja mitä lie horsmikkoa kivijalan ympäri. Kivijalka on säilynyt kutakuinkin, kaikki muu on purettu pois tai lahonnut vuosikymmenien mittaan.  Katsoppas vaan, tuossahan on ollut kaivo! Vettä oli nytkin, vesipesä oli ollut näköjään kivistä ladottu, aika hyvin säilynyt. Eivät olleet turhaan varotelleet kaivoihin putoamasta tiheässä heinikossa Karjalan autioilla pihoilla.


Entäs talo? Navetta oli ollut iso, talokaan ei varmasti ollut pieni. Hiukan navettaa ylempänä, tielle päin näkyi isoja kuusia, selvästi pihapuita. Siinähän olikin kuusiaita, puut kasvoivat selvässä rivissä, aukealla kasvaneiden puiden pitkät alaoksat ulottuivat maahan, alle jäi ikään kuin tunneli. Siellä paljastui kuusien tarina, tämähän on ilman isännän hoitoa kasvuun karannut kuusiaita! Aita oli leikattu viimeksi ehkä välirauhan aikana, sen jälkeen kuuset olivat kasvaneet monihaaraisiksi, suuriksi puiksi. Kuusiaita oli ollut ilmeisesti kolmella puolella pihaa. Asuinrakennuksen paikkaa en löytänyt, kun piti jo kiirehtää jäljittämään muita matkalaisia.


Boriksen Niva oli tuonut heidät Vaaranmäen päälle. Vaaran laki on aukea, kallio on niin pinnassa että tulee useissa paikoin esiin heinikosta. maa vaikuttaa samanlaiselta hikevältä kuin Makarinvaarallakin. Maija ja Eki olivat jo käyneet katsomassa seuraavan navetan kivijalkaa, Väinö kertoi sen olleen Kämäräisen. Kauko Heinosen ja Leo Immosen kartassa siihen on merkitty V. Aalto, sulkeisiin A. Vuojolainen. Tutkitaan sitten jälkikäteen tarkemmin, koordinaatit ovat kuitenkin tallessa. Raunio on vaaran laelle siintävää Jänisjärveä kohti kuljettaessa hieman alempana, jonkinlainen tieura näytti johtavan kohti järveä. Kämäräisenkin navetan pohja oli ihmeen hyvin säilynyt, talon paikasta en taaskaan päässyt selvyyteen.


Vaaran laella kasvavaan haaroittuneeseen koivuun oli tehty tikkaat ja ylös latvaan lava, Boriksen mukaan sieltä piti väijyttämän karhuja. Rakennelma näytti sen verran tukevalta, että uskalsin kiivetä ylös. Se kannatti! Ylhäältä avautui hieno näköala Jänisjärven selän suuntaan, näkyi saaria ja Soanlahti kauempana, toisella suunnalla kumpuilevaa metsää Kirkkolahteen päin. Koillisen puolella Jänisjärven takana siinteli mielenkiintoisen näköistä vaaramaisemaa, varmaankin Kuhilasvaaraa, Vuorikansan seutuja ja entistä Pälkjärveä sekin. Lännen puolella näkyi toinen aukea rinne, varmaan Naatselän entisiä viljelysvainioita myös siellä.

 


Piti rientää eteenpäin. Väinö kertoi seuraavana näyttävänsä Taavetti Asikaisen asuinsijat. Sieltä löytyi talon paikka, jonkin pienemmän rakennuksen pohja, navetan kivijalan raunio, ja taas kaivo. Taavetinkin kaivo oli tuettu latomalla seinämät kivistä, vettä oli siinäkin.  Harvesterikuski Paavo sai Puunhalaaja-Maijan kaulaamaan Taavetin pihakoivua, se oli tietenkin pantava talteen kameraan. Jospa sekin koivu kertoisi….


Taas kömmimme Nivan takapenkille Maijan ja Erkin kanssa. Seuraava pysähdys olisi Antti Pesosen kohdalla. Antti oli Väinön ukki, paikka hyvin muistissa. Lähdimme takapenkkiläiset lepikkoon. Väinö huuteli tieltä meille suuntia. Ei tainnut Väinö uskoa meidän löytävän ukkinsa asuinkenttää ja lähti peräämme. Majavalammesta tulevan puron yli menimme. Lätyskähäntien pesäallas saa Väinön mukaan vetensä Mustalammesta. Vitikossa kulki heikosti hahmotettava polku, sitä oli viitoitettu nauhoilla, joissakin kohdissa vesoihin tökätyilla lonkeropurkeilla. Boriksen kertoi metsästäjien siellä kulkevan. Liekö heillä majavaturkki mielessään.


Väinö ohjaili kulkua perässämme kömpien kohti hieman isompaa männikköä. Kyllä Väinö tiesi. Sieltä löytyi Antti-ukin talon pohja. Laulussa sanovat Karjalaa köyhäksi, mutta ei tämäkään talo ihan pieni voinut olla. Perheetkin olivat suuria, vauvoista vaareihin ja mummoihin samassa huushollissa, ei suurempikaan talo silloin varmasti liian väljäksi käynyt.  Pihapiirissä lojui vielä vanha hevosvetoinen oja-aura. Talon lähellä oli toinen raunio, Väinö kertoi venäläisten vankien asuneen siinä rakennuksessa jatkosodan aikaan. Hieman taloa alempana olivat navetan jäänteet. Toisessa päässä oli ilmeisesti ollut karjakeittiö, muita tilajärjestelyjä saattoi taas vain arvailla. Karjakeittiössä näkyi ilmeinen vesijohtoputki, mistähän se oli vedetty? Kaivo ei ollutkaan kaukana navetasta. Sama näkyi olevan kaivonrakennustyyli Pesosellakin. Sekin vesilähde oli vuorattu ladotuilla kivillä ja hyvin vielä hahmossaan. Vesijohdon alkupää näkyi siellä myös. Eipä ollut Pesosen karjatalous kantoveden varassa. Vielä yksi raunio tuli vastaan, liekö ollut sauna? Rauniossa oli suuri, pyöreä peltipöntto, oliko Pesosen saunaan kuulunut sellainen, vai oliko se taloja heti sodan jälkeen asuttaneiden valkovenäläisten, ukrainalaisten tai muiden kaukaa Karjalaan siirrettyjen kiuas? Kaikkihan me saunasta nautimme!


Mustalammen ja Likolammen välisellä metsäautotiellä olemme jo taas pian vanhan asuinkentän kivijalkoja kaivelemassa. Tien oikealla puolella Kirkkolahden suuntaan kuljettaessa ovat komeat betoniportaat kivijalassa, kivijalan sisällä uunin raunio. Uuni oli tehty liuskekivestä, kuten Pälkjärvellä kuuluu tapana olleen. Martti-enoni on kertonut olleensa Taavetti-sedän kanssa louhimassa kiveä, olikohan jossakin Ilmakan rinteillä. Kivi kuuluu olleen varsin helposti lohkaistavissa rautakangella. Väinö muistaa tässä olleen Einari Tarvaisen pihan.

 
Mustalammen eteläpään paikkeilla on Boriksen seuraava pysäkki. Jonkinlaisia rakennuksia on ollut lähellä tietä, yksi vaikutti kellarilta. Itse asuinrakennus oli etäämpänä tiestä, hieman korkeammalla, pihasta alkoi viettää rinne jo Likolammelle päin. Talon raunioissa näkyi reikätiilen kappaleita, olikohan Suomen aikaan sellaisia käytössä hormien muurauksessa?  Olisikohan ollut Immosen paikka, Väinö ei ollut aivan varma.


Katsomme vielä yhden asuinpaikan, se on tien länsipuolella, Mustalammen eteläpään jälkeen. Kuka lie siinä elänyt?


Boris kysyy haluammeko ylimääräisen poikkeaman Kirkkolahden rantaan? Totta kai! Ajamme riista-aidan vieressä kulkevaa huoltotietä kohti Jänisjärveä, Väinö tietää, että olemme jo Pölkkyniemessä. Uudenkaupungin rajan tuolla puolen, Viipurin läänissä ja Ruskealassa. No ei se haittaa, paikka on kaunis, suuri talo, reilu navetta, luonnonkivinen, erillinen tallikin on ollut, kaikki luonnonkauniilla, Jänisjärveen laskevalla eteläisellä törmällä. Täällä jossakin oli Alpo Pesos-vainaa lapsena asunut, ja lähistöllä Hoffrenin Toivon syntymäkoti.


Palailemme entistä jälkeä lännen suuntaan. Mustien Kivien jahtiporukka on todella rakennuttanut korkeaa verkkoaitaa kilometritolkulla, lieneekö siinä kuitenkaan mitään tolkkua? Aidan sisälle kivijalkoja kaivelevien saavuttamattomiin ovat jääneet mm. Päivisen ja Rouhiaisen pihat. Pohdimme lähtisimmekö Väinön kotipaikalle Pirhoon. Päätämme jättää sen väliin, valitettavasti, tiedossa olisi liian pitkä matka pusikkoisessa maastossa. Ajelemme jo kohti Pörkkölää. Boris näyttää meille tietämänsä asuinpaikan. Pihakuusten juurelta löytyy kivijalka. Hopprenin Topin kartassa on Suutari Kuikka, mutta tämä taisi olla Taavetti Kokon asuinkenttä, pitää tarkistaa Jakobsonin suvun tietäjiltä.

Maijan kotipaikasta ei ole mitään jäljellä. Kivet on työnnetty tienrakentajien koneilla kasoille, luontoa muovailtu katerpillarilla. Muistot ovat Maijalla jäljellä, niitä kerraten nautimme lasilliset kuohuviiniä.

Hopprenin Topi kuvaa kartassaan Pälkjärveä vuonna 1936. Järvet ja lammet ovat sinisiä, suot viivoitettu sinisellä, metsät valkoisia, vaarat kuvattu ruskeilla kiekuroilla, joita Topi kutsuu korkeuskäyriksi. Pelloille Topi on varannut sattuvan keltaisen värin. Jos Topi piirtäisi kartan nykytilasta, kuluisi häneltä vihreää väriä paljon. Sitä Topi käyttää suunnistuskartoissaan kuvaamaan tiheikköjä, ja niitä nykyisellä Pälkjärvellä riittää.

Mikä saa minut tonkimaan Pälkjärven kivijalkoja, ihmettelemään liuskekivikasoja, jotka ovat muistuttamassa uuneista, joissa on paistettu sen tuhannet piirakat, haudutettu laatikot ja valmistettu ylipäätään silloista ruokaa, jota nyt ajattelemme karjalaisena perinneruokana? Enpä tiijä, mutta lumien sulettua keväällä pitää jatkaa, jos elossa ja terveenä ollaan.


Lämpimät kiitokset Väinölle opastuksesta ja tarinoista, se saivat paikat elämään silmissämme.  Maijalle ja Erkille kiitokset paikallistuntemuksesta, joka on kertynyt näiden Pälkärvi-asialle vihkiytyneiden lukuisilla retkillä. Metsien kulkijalle, kivien ja käkkyräpuiden keräilijälle Borikselle myös suuri kiitos, näillä retkillä tapaamme.

Kuvat Paavo Valonen