Sivun otsikot:

Syysretki Punkaharjulle 14.9.2016

Leena Parvela

Pälkjärveläisten syysretki Punkaharjulle 14.9.2016

Istun Malisen linja-autossa ja hyräilen mielessäni ¨Oisko ihanampaa aamua kuin tää!¨  Aurinko paistaa, on tulossa hieno retkisää sekä kiinnostavat kohteet hyvässä seurassa. Maantienässässä on tunnelmaa: kuuluu iloista jutustelua joka puolelta. Kello on vähän yli kahdeksan. Kuljettajamme Kalle Piiroinen poimii tien ohesta lisää matkalaisia. Meidän Maija on halannut jokaisen retkeläisen. Meitä on kaikkiaan 33, olipa joukossa aviopari Vantaalta asti.  Pälkjärvi-seuran perinteinen syysretki suuntautuu nyt Punkaharjulle tutustumaan Hotelli Punkaharjuun, entiseen Valtion Hotelliin, ja metsämuseo Lustoon.

Punkaharju, kansallismaisemamme

Kuljettajamme ajaa loppumatkan upeaa harjutietä pitkin. Tie on tosi kapea ja harjun mäntyrinteet putoavat jyrkkinä alas Puruveteen, toisella puolella Pihlajaveteen. Harjutie kulkee läpi Laukansaaren, jonka molemmissa päissä on salmet. Punkaharju on myös luonnonsuojelualue, perustettu vuonna 1991.

Mieleeni kumpuaa monia, monia muistoja tätä kansallismaisemaa katsellessa, sillä olen kasvanut näissä maisemissa 40-luvulla puolivuotiaasta seitsenvuotiaaksi. Muistan, että kesäisin harjun rinteillä kasvoi kieloja, idänkeulankärkiä ja myös tähtitalvikkeja – ja kasvaa vieläkin. Alueella kasvaa monenlaisia sieniä ja marjoja. Pian tullaan näköalapaikkaan, jossa on graniittinen patsas ja siinä Runebergin sanat ¨Rannalta tältä palasen, maat ihanaista isien, sä näet, nuorukainen¨.  Tiedän, että kun käännytään ylös harjun rinnettä hotellille, risteyksen vastapäisessä rinteessä lukee pienistä , leikatuista kuusista muotoiltu lause ¨Metsä on Suomen tuki¨.

Hotelli Punkaharju

Vas. Rakennusten keskellä hotellin nykyinen pääsisäänkäynti talon takapuolella, josta ei ole näkymää järvelle. Oik. Metsänvartijan torni julkisivun puolelta kuvattuna.

Meillä on tieto, että Saimi Hoyer, hotellin luoja ja emäntä, esittelisi hotellia meille. Me odotamme pihalla, ja Maija menee sisään tiedustelemaan tilannetta. Jonkun ajan kuluttua mekin astumme aulaan, jossa on baari oleskelutiloineen. Saamme kuulla, että Saimi on joutunut lähtemään luentomatkalle ja oppaanamme on toimitusjohtaja Janne Leinonen, joka laitteli laseihin baarissa kahden tarjoilijan kanssa meille yrttijuomaa ja toivotti sitten meidät tervetulleiksi. Lasissa oli yksi kuusenkerkkä ja muutama tyrnimarja. Juoma maistui kuuselta! Opas kertoi, että Saimi on tosi hulluna sieniin ja yleensä luomu- ja lähiruokaan. Näitä ravintolassa suositaan.

Vas. Toimitusjohtaja Janne Leinonen (taustalla kokki menossa ruokasaliin). Oik. Retkeläiset nauttivat tervetuliaisjuomaa paikan esittelyä kuunnellessaan. Etureunassa seuran sihteeri Maija Närhi.

Hyvin tuo salskea nuorimies meille hotellia ja sen vaiheita esitteli. Hotelli Punkaharju on nyt Suomen pitkäikäisin samalla paikalla toiminut majoituspaikka. Aluksi paikalle rakennettiin Nikolai I:n toimesta metsänvartijantalo torneineen. Taloon mahtui myös matkustavaisia. 1879 taloa alettiin laajentaa hotelliksi.

Punkaharjun Valtion Hotellin ostivat tammikuussa 2016 Saimi Hoyer, hänen miehensä Thomas ja paikan nykyinen toimitusjohtaja Janne Leinonen. He panivat toimeen avustajineen heti massiivisen remontin sisätiloissa. Myös ulkoa talo maalattiin entiseen kuosiinsa. Hotelli on ulkoasultaan suojeltu, uutta on vain suurehko puuterassi talon järven puolella. Hotelli avattiin juhannukseksi.

Ihailimme hotellihuoneiden ja sviittien aistikkuutta. Jokaisella huoneella oli oma värityksensä ja nimi värityksen mukaan. Oli harmaa Hukka, susi on kuulemma Saimin voimaeläin, oli Mesi, Muikku ja monta muuta. Kyllä noissa huoneissa kelpaisi yöpyä! Sisustuksesta vastaa Petri Salmela Saimin inspiroimana. Kiipesimme myös metsänvartijantalon torniin kapeita rappuja ja tornista oli henkeäsalpaavan kaunis maisema alas järvelle ja hongistoon. Janne tuumasi, onpa ollut metsänvartijalla talossaan ja tornissaan lokosat oltavat.

 

Vas. Metsänvartijan tornin portaikko on kapea. Oik. Näköalakuistilla on hyvä istua ihailemassa maisemia.

Talo on jossain elämänsä vaiheessa kääntynyt ikään kuin akselinsa ympäri 180°, sillä nykyään taloon tullaan harjun rinnettä ylös sen takapuolelta. Aiemmin hotelliin tultiin tietä, joka kulki järven rantaa pitkin talon julkisivun puolella. Julkisivu on todella näyttävä metsänvartijan torneineen, runsaine puuleikkauksineen ja vinoruutuikkunoineen sekä upeine järvimaisemineen, jossa komeat hongat humisevat. Hotellihan sijaitsee harjun päällä. Nykyinen julkisivu, entinen talon takapuoli, on hyvin yksinkertainen varsinaiseen julkisivuun verrattuna.

Vas. Puuterassi on ainoa täysin uusi osa talossa. Taustalla näkyy ruokasalin vieressä oleva lämmin kuisti, jonne pääsee salista. Oik. Entisen pääsisäänkäynnin yläosa järvelle päin antavalla julkisivulla. Ikkunoiden vinoneliöt toistuvat mm. ruokasalin kattokruunuissa.

Hotellilla on pihassa ns. englantilainen yrttipuutarha ja kasvihuone, josta saadaan aineksia tarjottaviin ruokiin. Varsinaisia ruokalistoja ei kuulemma ole: tarjotaan sitä, mitä luonnosta ja tuottajilta juuri sinä aikana on tarjolla. Jopa saman päivän aikana saattavat ruokalajit muuttua.

Vas. kasvihuone. Oik. retkeläiset kierroksella hotellin ympäristössä toimitusjohta Janne Leinosen kanssa.

Sitten olikin aika päästä nauttimaan lounasta. Oli aika juhlavaa astua komeaan ja korkeaan ruokasaliin. Sali on suorakaiteen muotoinen ja vastapäätä sisään tuloa on korkeat ikkunat ja pariovet ulos puutarhaan päin. Ikkunoissa oli katosta lattiaan ylettyvät verhot, joiden kankaalle oli painettu valokuvasta Harjutie. Sali oli muuten maalattu, mutta katonrajaa kiertävä kaunis friisi on alkuperäinen. Puisiin, käsintehtyihin kattokruunuihin on aihe saatu ikkunoiden vinoneliöstä. Huonekalut ovat uudet lukuun ottamatta vasemmalla seinustalla olevia pöytiä ja tuoleja, jotka ovat kunnostettuja alkuperäisiä. Ruokasalin oikealla puolella avautuu lämmin terassi. Kerrassa upea ruokasali! Kuvat kertokoon loput.

Herkkua on siinä monentaista.

Lounaalla haettiin aluksi alkupalat ja keitto noutopöydästä. Pöydän päässä tarjoilija leikkasi uunituoretta ruisleipää halukkaille. Tarjolla oli punajuurimoussea kastikkeeksi tai leivän päälle, vihersalaatteja, punajuurisalaattia, porkkanaraastetta, sienisalaattia, maksapateeta, possua ja savumuikkuja. Keittona oli tomaattikeitto ja pääruokana pieniä, pyöreitä paistettuja perunoita ja naudanlihaa. Pääruoka tuotiin lautasella pöytään. Koristeena lautasella oli kaksi paistettua sipulin kynttä, joissa oli keskellä keltainen ¨ helmi¨ . Jälkiruuaksi juotiin kahvia ja sen kanssa pala mustikkapiirakkaa. Ruuat olivat maukkaita ja niitä ei ollut maustettu liikaa. Pääruuan liha oli minusta hieman ylikypsää, jotain kastiketta kaipasin.

Kylläisinä ja tyytyväisinä näkemäämme ja kokemaamme jätimme jäähyväiset nuorelle, ystävälliselle henkilökunnalle. Hotellissa oli jotenkin lämmin ja kotoinen tunnelma.

Lusto, metsäkulttuurin erikoismuseo

Linja-automme laskeutui alas harjulta ja kaarsi jonkin ajan kuluttua vasemmalle kohti asemaa, joka on nykyään Lusto nimeltään. Suurin piirtein aseman kohdalla ennen Lustoa on tien oikealla puolella kuvanveistäjä Herman Joutsenen veistos, jossa hevonen vetää tukkilastissa olevaa parirekeä. Ajaja ponnistelee  ohjakset käsissään reen vieressä. Vaikuttava ja niin todentuntuinen veistos, joka toi mieleeni näyn 50-luvulta keittiömme ikkunasta, kun savotalta ajettiin tukkeja läheiselle tukkilaanille, jossa tukit kuorittiin.

Vas. Metsämuseo Lusto, vasemmalla vanha rakennus ja oikealla honkien takana häämöttää uusi konehalli, joka on puuta paanukattoa myöten. Rakennusten takana on iso ruohokenttä lampineen ja takana häämöttää järvi. Kentällä esitetään juhannuksena tukkilaiselämää. Oik. Herman Joutsenen veistoksella poseeraavat Maija-Liisa ja Unto Kortelainen, Leena Parvela, Pirkko Seeslahti, Kirsti Immonen ja Kati Alakangas.

Lustoon kuuluu nykyään kaksi osaa. Vanha osa valmistui 1994 ja arkkitehteina olivat Rainer Mahlamäki ja Ilmari Lahdelma. Lusto-rakennuksessa on paljon betonia puun lisäksi. Tätä joku meikäläisistä ihmettelikin, mutta tuohon aikaan palomääräykset eivät sallineet pelkästään puista rakennusta. Sama arkkitehtipari on suunnitellut laajennusosan, joka on kokonaan puuta ulkoa ja sisältä, ja se on nimeltään Iso-Samperin halli. Siihen tullaan sijoittamaan Lustossa nyt olevat isot koneet.

Luston tuloaulassa meidät toivotettiin tervetulleiksi ja kaksi opasta jakoi meidät kahteen ryhmään. Lusto on niin sokkeloinen, että siellä ei voi suuren ryhmän kanssa kulkea. Aulasta kuljetaan alaspäin toiseen ja kolmanteen kerrokseen loivia luiskia pitkin. Kuljimme luiskaa pitkin alas toiseen kerrokseen, jossa nähtiin, mitä kaikkea puusta onkaan tehty:  tarve- ja työkaluja, huonekaluja, rakennuksia – ja taidetta. Luiskan seinässä olimme jo nähneet Eva Ryynäsen punahonkaan kaivertaman metsän, johon oli piilotettuna monia eläimiä.  Oli myös nykytaidetta. Mieleeni jäivät tuohikuutiot, jotka oli ripustettu nauhana kattoon. Kuutioihin oli naulattu lukematon määrä nupeja.

Vas. Luiskaa alas. Oik. Eva Ryynäsen mahtava honkaveistos, ehkä Metsänpeikko, sisäpuolelta koverrettu. seisoo topakkana juurijaloillaan. Taustalla näyttely I.K. Inhan valokuvista, mm. kuvia kotieläimistä.

Katselimme kuvia Ruotsin ns. metsäsuomalaisista ja heidän asumuksistaan. Hauskinta minusta oli katsella savotta- ja tukkilaiskulttuuriin kuuluvaa esineistöä ja kuvia. Ennen vanhaan puut kaadettiin kirveellä, pokasahalla ja justeerilla. Myöhemmin kun tukit piti kuoria ennen uittoa, tarvittiin kuorimarautaa. Eri firmoilla oli omat leimamerkit, jotka iskettiin tukin päähän leimasinkirveellä. Keräsimme lapsena läheiseltä tukkilaanilta näitä merkkejä, jotka tipahtivat leimasinkirveestä, esim. puutähtiä. Gutzeitin tukit tunnisti tähdenmuotoisesta kolosta tukin päässä. Löysimme Rukaveden rantahiekasta 90-luvulla myös tukkisakset. Niitä tarvittiin aikoinaan tukkeja siirrellessä.

Savotoista oli runsaasti kuvia ja hauska oli kuva tukkipomon eli tukkityönjohtajan muistikirjasta. Tämä pomo ei ollut täysin kirjoitustaitoinen, mutta osasi erilaisin kuvin ja merkein pitää kirjaa miesten nimistä ja heidän töistään. Pomolla oli Makkaramäki-niminen savottamies. Niinpä hän kuvasi miehen sukunimen piirtämällä makkaran ja mäen. Miehen työt tai poissaolot ym. hän merkitsi eri asennoissa olevilla viivoilla. Tuli mieleen tukkimiehen kirjanpito: neljä pystyviivaa ja sitten vinoviiva yli, mikä on viisi kpl.

Vas. Kirjanpitoa entisajan malliin. Oik. Harley Davidson ( 1920), jonka katetussa peräkärrissä on kuljetettu savotoille tavaraa, varmaan ihmisiäkin. Yksityisen omistama ja kunnostama, lainassa museolla.

Pohjakerroksessa olivat erilaiset metsäkoneet, työmiesten ja pomojen kulku- ja kuljetusneuvot. Isossa hallissa oli heti ensimmäisenä vanha Harley-Davidson ja sen perässä kuomullinen  matkustaja- tai tavaravaunu. Vaikuttava yhdistelmä! Sitten opas esitteli 20 kg painavan moottorisahan. Sen tärinästä ja painosta seurasi käyttäjille valkosormisuutta.

Mieleeni jäivät seuraavat kulkuneuvot niihin liittyvän tarinan takia: Iso pakettiauto, jolla kuljetettiin miehiä savotalle. Kun tupakkatauko tuli, ulos ajettiin pakkaseen tupakoimattomat  – ja tupruttelijat saivat jäädä autoon. Epistä, sanon minä. Toinen mieleen jäänyt juttu oli, kun Gutzeitin Seabee-amfibiolentokone, jolla tehtiin tarkastusmatkoja työmaille, laskeutui palatessaan Laitaatsillassa veteen niin, että pyöriä ei vedetty sisään ja kone pyörähti vedessä ympäri. Tarkastaja ja nuori  ohjaaja selvisivät maihin, mutta iäkäs tarkastaja kuoli myöhemmin onnettomuuden seurauksena. Kone roikkui hallin katossa nokka rutussa. Kekkonenkin on kuulemma ollut tuossa koneessa matkustajana.

Kaikkein ihmeellisin kone oli mielestäni kävelevän metsäkoneen prototyyppi nimeltä Plusjack. Sillä oli kuusi niveljalkaa ja tassuina pyöreät teräslaatat, jotka estivät sen uppoamisen pehmeässä maastossa. Minusta se oli kuin mikäkin teräshirviö, oli korkeutta ja leveyttä monta metriä. Nykyiset puunkaatokoneet ovat kuin kärpäsiä tuon elefantin rinnalla. Eipä ihme, että kun sitä kokeiltiin aikoinaan metsässä, ilmoitettiin lähellä asuville mummoille, ettei pidä pelästyä ja että kyse ei ole avaruushirviöstä. Puunhakkuukone tässä vain pistää vähän metsää matalaksi.

Lustoon kannattaa mennä käymään toistekin. Paljon on siellä mielenkiintoista nähtävää puusta. Minä olin lopuksi vessakäynniltä tullessani kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt: missä minä oikein olen, miten pääsen takaisin tuloaulaan. Onneksi ei tarvinnut yksin etsiä ulospääsyä, kun Kati Alakangas oli samassa jamassa. Aikamme harhailtuamme sokkeloissa, löysimme tien ulos. 

 

Vas. Ryhmäkuvasta tuli jostain syystä epätarkka, joten korvataan se kuvalla missä järjestäydytään ryhmäkuvan ottoon. Oik. Retkeläiset ryhmäluvassa Kerimäen kirkolla. Vuonna 1847 valmistunut kirkko on maailman suurin puukirkko, istumapaikkoja on 3300.

Otettiin lähtiessä ryhmäkuva toivomukseni mukaan Joutsenen patsaalla ja kotimatka alkoi. Kuljettajamme käytti meitä vielä Kerimäen kirkonmäellä, jossa Maija piti arpajaiset. Kolmet kissasukat löysivät uudet omistajansa ja komea Kerimäen puukirkkokin tuli ikuistetuksi jälleen kerran.

Loppumatka sujui rattoisasti seurustellen. Maija oli pitänyt jälleen joukostaan hyvän huolen ja Kalle ajanut meidät turvallisesti perille. Minulle tämä matka oli taas muistojen matka. Kotinani oli 40-luvulla Lustoa vastapäätä aseman kupeessa oleva entinen rautatieläisten talo, jossa vieläkin asutaan. Kävin sen nytkin kuvaamassa.

Kuvat Leena ja Tarmo Parvela