Sivun otsikot:

Päläkjärvellä, Ruskiilassa ja Värtsilässä syyskuussa 2016

Riitta Pakarinen

SYYSTUNNELMIA

Koko kesän sitä suunnittelimme, yhteistä matkaa Vennäin puolelle. Kesämökkimme naapurikylään muuttanut Kerttu Oikarinen toivoi, että lähtisin hänen oppaakseen Pälkjärvelle ja Ruskealaan, paluumatkalla voisimme poiketa Värtsilän toripäivillä.

Propuskat plakkarissa

Kesä oli kuitenkin molemmilla niin hektinen, että alkoi tuntua, että reissu jää tältä kesältä kokonaan. Jos mieli Värtsilän toripäiville, reissuun olisi lähdettävä keskiviikkona ja mieluiten sellaisena päivänä jolloin ei sada. Mutta  sateeton keskiviikko tuntui olevan koko kesän kortilla.

Lopulta kaikki palikat loksahtivat kuitenkin paikoilleen ja niinpä pääsimme matkaan keskiviikkona, syyskuun 14 päivä. Se oli sama päivä, jolloin pitäjäseuramme porukka retkeili Punkaharjulla, mutta minä en ollut tällä kertaa ilmottautunut sille matkalle.

Olipa outoa olla oppaana kun itse olen ollut melkein aina toisten valmiiksi järjestämillä käynneillä. Kerttu ajoi niin vauhdikkaasti, että monesta etukäteen suunnittelemastani kohteesta sujahdimme ensin ohi, mutta onneksi autossa on pakki.

Rajamuodollisuuksissa meni tietenkin oma aikansa, vaikka tilastot kertovat, että rajanylitykset ovat vähentyneet tupakkalain tultua voimaan. Ei se siltä vaikuttanut mennessä eikä tullessa. Varsinkin palatessamme rajalla kohtasi yllättävä näky: Ainakin kymmenen täydessä lastissa olevaa tukkirekkaa odotti peräkkäin Suomen puolelle pääsyä!

Päläkjärvellä

Mutta nyt olimme siis vasta menossa. Öljymäellä pysähdyimme tietenkin kahvittelemaan ja ilahduimme kun tiskissä oli taas tarjolla kaalipiirakoita. Joka kerralla niitä ei ole ollutkaan. En kertonut Kertulle etukäteen missä kaikkialla pysähdymme, mutta lukija arvannee, että eka etappimme oli sankarivainajien muistomerkki. Siellä käynti kannatti siinäkin mielessä, että huomasimme myrskyn kaataneen paksun koivunlatvuksen aidan päälle. Tästä tiedoitin seuramme sihteerille heti kotiin palattua.

Onneksi olimme varanneet kumikengät takapaksiin. Ruoho oli sen verran pitkää ja märkää että kengät olisivat varmasti kastuneet. Iloisesti rupatellen jatkoimme sitten matkaamme kirkon raunioille, ja portailla olikin hyvä pitää "saarna", eli esitelmä siitä, kuinka valkovuokkomatkoillamme kokoonnumme kivelle ja sen ympäristöön laulamaan suvivirttä. Silloin koivut ovat hiirenkorvalla, käki kukkuu ja kullerotkin ovat usein nupullaan.

 

Valkovuokkomatkan aikaan toukokuussa 2011. Kuvat Lissu Kaivolehto

Jatkoimme matkaa vieläkin ylemmäs Hytinvaaralle. Nyt oli niin pitkä, kulottunut horsmikko, että mäen päällä olevat Kivisen pihapiirin rauniot eivät näkyneet. Pahoittelin tätä matkakumppanilleni, mutta hän ei ollut moksiskaan, vaan sanoi kuinka ihana siellä oli kävellä ja haistella Pälkjärven ilmaa. Hanhiaurakin lensi kaklattaen sinisellä taivaalla.

Sitten olikin vuorossa Pälkjärven hautausmaa. Siellä on aika vaikea kulkea nykyisin. Venäläiset ovat aidanneet omaistensa hautoja ja niinpä vanhoja hautakiviä etsiessä täytyy kulkea ikäänkuin labyrintissä. Onneksi meillä oli vielä kumpparit jalassa, aikamoinen "uima-allas" oli ylitettävä ennen kuin pääsimme hautausmaan portille.

Valkovuokkomatkan aikaan toukokuussa 2011. Mahtaneeko tuo hautausmaan edessä oleva "uima-allas" kuivua koskaan kokonaan? Kuvat Lissu Kaivolehto

Paljon oli kerrottavaa myös Alahovista ja niityn takan pilkottavasta entisestä sovhoosin juhlasalista, ehdimmehän pitää sielläkin muutamat kesäjuhlat yhdeksänkymmentäluvun alussa.

Puikkolassa esittelin tietenkin Armi Ratian synnyinkodin paikan ja poliisi Hämäläisen talon. Sitten olimmekin jo Boris Ahosen kivipihassa. Olin käynyt siellä juuri viikkoa aikaisemmin ja tiesin, että takapihalla on myös paljon nähtävää. Boris tuli portaille ja saimme häneltä luvan kierrellä ympäristössä kaikessa rauhassa. Poislähtiessä sujautimme vapaaehtoisen "pääsymaksn" portin pielessä olevaan lippaaseen.

Boris Ahosen luomuksia hänen kotipihallaan toukokuussa 2011 ja 2016. Kuvat Lissu Kaivolehto.

Kerttu kysyi, mistä näkyisi Pälkjärven vesistö? Kyllä se ainakin Hiekan taistelun muistomerkin luota pilkottaa. Niinpä istahdimme syysauringon lämmössä hetken tuollakin muistomerkillä ja siinä oli hyvä kertailla kuinka tuo muistomerkki oli jo unohduksissa ja pötkällään pusikossa ja kuinka seuramme pystytti sen uudelleen. Samalla vaihdoimme kumpparit kevyempiin jalkineisiin, sillä seuraava kohteemme, Ruskealan hautausmaa, olisi kuivempi paikka.

Hiekan muistomerkki toukokuussa 2016 ja näkymä Ilmakanvuorelta toukokuussa 2015. Kuvat Lissu Kaivolehto

Mutta sitä ennen ajoimme pätkän Mustille kiville menevää tietä, halusin esitellä Kertulle Vornasen., Immosen ja Koljosen paikat siitä tien varresta. Haaveeksi se jäi, sillä tiellä oli aloitettu parannustyöt ja molemmin puolin oli kaivettu leveitä ojauria. Kaiken lisäksi tie pölysi niin pahasti, että eipä huvittanut sitä enempää ajella. Sää oli todella kuulas, ennen päätielle laskeutumista huomasimme kuinka sinisenä korkeat vaarat siinsivät kaukana horisontissa. Tuli mieleen, kuinka äiti kertoi että Ilmakanvuorelta näkyi aikoinaan hyvällä säällä Tohmajärvelle saakka. Eläinlääkäri Rauma oli todennut, että hänen kotinsa ikkunat siellä kiiltävät auringossa. Olikohan tuo korkein nyt näkyvä vaara siis Tohmajärven puolella?

Ruskiilassa

Tiesin entuudestaan, että Ruskealan hautausmaalla on monia hautakiviä joissa lukee Holopainen. Tarkempaa sukulaisuussuhdetta en tiedä, mutta isän sukulaisia asui Kyyrönlammen toisella puolella joka oli jo Ruskealaa.

Hautausmaan portilla meitä odotti yllätys. Siihen oli rakennettu pieni, ortodoksinen tsasouna viime käyntini jälkeen. Ovi ei ollut lukittu, joten astuimme sisälle. Tuohuksia ei ollut saatavilla, joten niitä emme voineet pienen ikonostaasin eteen sytyttää. Parempi niin, ehkä sellaisesta saattaisi levitä vartioimattamana vaikka tulipalo.

Ruskiilan tsasounan ja Riitan Ruskiilan hautausmaalla syyskuussa 2016 kuvasi Kerttu Oikarinen

Ruskealan kirkon pihalla sen sijaan paloi melkoinen "juhannuskokko". Siinä poltettiin rakennusjätteitä vajan nurkalla - eikä kukaan ollut vartioimassa! Kirkkosalikin on saatu kuntoon tulipalon jälkeen. Kurkistimme uuden kirkkosalin puolelle ja se näytti jo odottavan syyskuun lopulla tapahtuvaa vihkimistä. Ruokasalin puolella tuoksui niin herkulliselta, että päätimme jäädä sinne ruokailemaan.

Ahinkoskelle asti emme nyt lähteneet, vaan päätimme kääntyä paluumatkalle. Pälkjärven ohi ajaessamme viittoilin vielä sinne sun tänne. Tuosta pääsee Jalkasen ja Leskisen kautta Kyyrönlammelle, tuosta menee tie Makariin, siellä oli Lissu Kaivolehdon isän lapsuudenkoti, tuolla oli Pälkjärven pappila......

Vennäin Värtsilässä

Puhua pulputimme niin innokaasti, että emme lainkaan muistaneet, että Värtsilän kylää lähestyessä saatetaan tarkistaa rajaluvat. Niin tapahtuikin, mutta kunnossahan ne olivat!

Värtsilän kylälle olikin helppo ajella, sillä tie on asfaltoitu aivan äskettäin. Kiertelimme hieman torilla, mutta mitään ostettavaa ei tuntunut löytyvän. Kerttu halusi, että kävelisimme hetken kylän raitilla. Postisillalla, kosken kuohuja katsellessaan, hän herkistyi muistelemaan kuinka hänen äitinsä oli kertonut Värtsilässä käynneistään. Siis tapahtumista ennen sotia. Kertun äidin lapsuudenkoti jäi nipin napin Suomen puolelle, eikä rajan toiselle puolelle ollut enää menemistä.

Värtsilään mentäessä vasemmalla puolella näkyy Jänisjoen ylittävä vanha rautatiesilta. Postisillan jälkeen oikealla sijaitsivat ennen sotia posti ja suojeluskuntatalo. Kuvat toukokuussa 2015 Lissu Kaivolehto.

Autopapereiden selvitysjono ei tuntunut vetävän rajalla laisinkaan. Kun istuin tullirakennuksessa kuljettajaani odottelemassa, vieressäni istuva, tuntematon nainen ryhtyi kertomaan omasta reissustaan. Hän oli syntyisin Repolasta ja nyt olivat olleet miehensä kanssa käymässä Pälksaaressa. Tutkimme yhdessä rajalupaani ja vasta nyt huomasin, että siinähän lukee Värtsilän lisäksi Puikkola. Eipä minullakaan siis olisi mitään estettä mennä seuraavalla kerralla vaikkapa Pälksaareen.