Sivun otsikot:

Herman Sarlundin jälkeläisten 100-vuotis juhlaretki Pälkjärvelle

Pertti Sarlund

Herman Sarlundin jälkeläisten 100-vuotis juhlaretki Pälkjärvelle

12.6.2015 tuli kuluneeksi 100 vuotta sukumme esi-isän äkillisestä kuolemasta. Päätimme koota sukumme jäseniä muistotilaisuuteen Kontiolahdelle 12.6.2015 ja jatkaisimme kotiseudullemme Pälkjärvelle ja Pälksaareen linja-autoretkenä 13.6.2015 sekä ulottaisimme matkamme myös Sortavalaan asti.

Olen Sievin sievän pojan eli Sievin Jalkineen valmistama kenkäpari eli se on myös maailmaan tulopaikkani. Ensimmäiseksi elämän tehtäväkseni tuli pitää huoli, että isäntäni, Pertti, pääsee Hermanin 100-vuotisjuhliin, näin myös tapahtui.




Seppo Sarlund laskee kukkalaitteen Herman Sarlundin haudalle. Taustalla osa mukana olleista sukulaisista ja ystävistä.


Juhlatilaisuus Kontiolahdella

Jo hyvissä ajoin edellisenä päivänä isäntäni oli ängennyt hikiset jalkansa sisälleni ja olin valmis täyttämään ensimmäisen elämän tehtävän, viedä Pertti juhliin. Edellisenä päivänä matkustimme junalla isäntäni kanssa Joensuuhun, illalla saavuimme hotelli Kimmeliin, joka oli myös tukikohtani reissun ajan. Kun aamulla oli pyyhitty edellisen päivän pölyt pois pinnastani, olin valmis viemään isäntäni juhlapaikalle.

Juhlakutsu oli kohdannut vastakaikua, meitä oli koolla 56 juhlijaa ja kenkäparia. Monet halusivat tutustua uusiin sukulaisiin, joita eivät olleet koskaan tavanneet.

Tervetuliaisten jälkeen kunnanjohtaja toivotti kunnan puolesta tervetuloa, ja minä olin lepoasennossa pöydän alla. Puheiden, syömisen ja kahvittelun jälkeen oli aika siirtyä Kontiolahden vanhalle hautausmaalle viemään kukkatervehdys Herman Sarlundin haudalle samoin kuin sankarimuistomerkille, jossa Herman Sarlundin poika Eero on saanut viimeisen sijansa. Olimme valmiit palaamaan Joensuuhun ja latautumaan seuraavan päivän Venäjän matkaan. Onneksi hotelli oli enemmän kuin osasin toivoa. Hyvissä ajoin illalla isäntäni laittoi minut kuivaajaan, se tuntui ihan ruhtinaalliselle ja ajattelin jo huomista päivää, kuivin jaloin.

Automatka Pälkjärvelle ja Sortavalaan

Linja-auto lähti kello 7.00, ja autolastillinen juhlijoita oli valmiina kuin partiopojat pahan tekoon. Hyvissä ajoin olimme Niiralan tullissa, mutta sitten aika lakkasi kulkemasta. Minun oli vähän huono olla kun isännän jalatkin alkoivat väsyä seisomiseen ja alkoivat hikoilla. Puolentoista tunnin jälkeen tuli hieman liikettä, lähdimme ja sain vähän levätä Öljymäellä. Oli aika kuunnella, minkälaisella ohjelmalla jatkettaisiin, tulisiko paljon jalkahommia. Pysähdyin, olinhan nähnyt päivänvalon Pohjanmaalla ja nyt tallaan Karjalan kunnaita, niin muuttuu maailma.

Pysähdyimme Pälkjärven sankarihautausmaalla, jossa Seppo laski seppeleen Martti Sarlundin, veljensä, muistokivelle. Ruoho oli jo pitkää, ja keväiset valkovuokkomatkan kukat olivat kovin huonossa kunnossa. Itseäni kiusasi ruohon pituus ja harras toiveeni oli, että isäntäni kääntäisi askeleensa vähemmän ruohoiseen kohtaan.



Seppo Sarlund ja Tuomo Nenonen valmistautuvat laskemaan kukkalaitteen Martti Sarlundin muistokivelle.

Seuraavaksi ajoimme Pälkjärven hautausmaalle, jossa paikalliset eläjät olivat tehneet runsaasti maansiirtotöitä ja tasanneet Kristiina Sarlundin, Hermanin vaimon ja lasten äidin, hautakummunkin. Kuulin, kun isäntäni sanoi tyttärelleen Katrille: ”Tekee hieman häijyä kun muistaa Kristiina mummon, olinhan pikku-poikana innokas mummon sylissä istuja.” Tulkoon myös kerrotuksi, että Kristiina-mummo oli viimeinen haudattava Pälkjärven kirkkomaahan tammikuussa 1940 ennen talvisodan evakkoon lähtöä. Samalla isäntäni kertoi Katrille, että Hermanin äkillisen poismenon jälkeen Kristiina-mummo muutti 8 lapsensa kanssa Pälkjärven kunnan Pälksaaren kylään ostamalleen Tikkalan tilalle. Lapset aikuistuivat täällä ja aikanaan muodostivat omat perheensä. Hannalla oli oma tiensä kauppiaana, mutta kaikki muut jäivät Pälkjärvelle. He olivat pälkjärveläisiä niin kauan kuin se oli mahdollista ja monen ajatukset seuraavat sitä vieläkin.

Minäkin, pohjalainen kenkäpari, sain tuta, mitä on pälkjärveläinen lieju mutta selvittiinhän siitä. Hetken aikaa tutkittuamme paikkoja astuin savivapaalle linja-auton lattialle, ja matka Pälksaareen saattoi alkaa. Monille matka Pälksaareen saattoi olla ensimmäinen, niin oli minullekin, mutta isäntäni tunsi paikkoja vanhastaan. Ajelimme hiljakseen yli Kurikanlahdesta laskevan ojan, ja aloimme nousta Pälksaaren harjanteelle. Emme yrittäneetkään kääntyä oikealle Pälksaaren pysäkille eikä isäntäni kotimäelle, vaan suunnistimme sairaalan alueelle. Matkustajat katselivat paikallisia asumuksia, jotka tuntuivat herättävän monenlaisia mielipiteitä. Minä sain automatkan kuivatella omaa olotilaani, kosteaa oli.



Vielä kukkivat siellä omenapuut. Kuva on sairaalan peräalueelta.

Aikamme kierreltyämme matka jatkui kohti Sortavalaa, isäntäni syntymäkaupunkia. Isäntäni istui tyttärensä Katrin vieressä, ja heidän keskustelunsa kulki maastoa tutkaillen. Kauniita, kumpuilevia ja luonnontilaisia peltoja suurelta osin, tämä kummastutti Katria, biologia. Lopputoteamus oli, onkohan sodan jälkeen kenenkään aura kääntänyt maata? Nyt kesäkuun puolivälissä pelloilla ei näkynyt ketään, ei ristin sielua.

Aloimme lähestyä Sortavalaa. Kuuntelin isäntäni kommentin tyttärelleen Helylän kohdalla: ”Vielä tykki patsaan päässä, tykki sojottaa kohti Suomea.” Tohmojokikin kääntyi kohti Laatokkaa, seutukunta oli rähjäisen oloinen. Linja-auton kuskimme oli alansa ammattilainen, tunsi Sortavalan kuin omat taskunsa. Hän ajoi ympäri kaupunkia ja kertoi sekä esitteli paikkoja. Lopuksi ajoimme Piipun Pihaan lounaalle, ihan kiva paikka Laatokan lahden poukamassa. Mistähän sekin on nimensä saanut? Täällä seuraamme liittyi Viktor, Sepon tuttuja. Hän on eläkkeellä oleva Sortavalan kaupungin kansainvälisten suhteiden hoitaja, miellyttävän oloinen herrasmies. Hän kertoili paikallisista asioista ja vastaili kysymyksiin. Enhän minä kenkäparka noista ihmisten jutuista oikein ymmärrä, mutta kävelytän kyllä häntä juttuetäisyydelle, niin tapahtui nytkin.

Lopuksi tutustuimme paikkakunnan ylpeyteen, tavarataloon. Isäntäni säntäsi kierrokselle Katrin seurassa. Olihan se ehkä muutaman kymmenen vuotta ajastaan jäljessä, mutta pääasia oli, että paikalliset olivat tyytyväisiä tavarataloonsa. Ennen autoon menoa minulla oli tilaisuus kävelyttää isäntääni paikallisella torilla. Isäntäni oli innoissaan, kun sai kilon purkillisen Kaukasian vuoristossa tuotettua hunajaa. Se on vieläkin ihan kirkasta ja ilman lisäaineita.

Paluumatkan tunnelmia

Kotimatka alkoi olla edessä. Puheen sorinasta päätellen juttu kulki yhä, ja luultavasti matka kannatti. Ainakin sukulaiset oppivat tuntemaan toisiaan, ja oli aikaa jutella eikä tarvinnut vilkuilla kelloa alvariinsa. Maisemat vaihtuivat toisessa järjestyksessä kuin mennessä, mutta vaihtuivat kuitenkin. Takaraivossa varmaan jyskytti isännällänikin kysymys, kuinkahan kauan taas menee tullissa. No, se selviää pian, loppumatkasta ei enää ollut poikettavanakaan mihinkään ja minäkin sain kuivatella nahkaani ihan rauhassa.

Hetken päästä oltiin Öljymäen kohdalla, ei poikettu. Ei muuta kuin tulliin. Ei ollut veli venäläinen parantanut tapojaan, se oli taas puolitoista tuntia. Lopuksi osa halusi käydä valuuttakaupassa. Äänestä päätellen kilisevää oli kassissa. Isäntäni ei halunnut lähteä, ja niin nahkani säilyi kuivana. Sen jälkeen Suomen tulli oli läpihuutojuttu. Autosta vain oli lähdettävä haukkaamaan raitista ilmaa.

Venäjän reissu oli ohi ja paluu Kimmeliin edessä. Hotellissa oli illastaminen ja iltatoimien aika, se oli isännällä. Minä odotin vuoroani, kunnes hän palaa huoneeseensa ja laittaa minut kengän kuivaajan sulolämpöön. Aamulla olen taas kuin uudelleen syntynyt. No, koittihan se aamukin. Jouduin heti tohinaan mukaan. Olin jo palveluksessa, kun isäntäni säntäsi aamiaiselle, kokosi tavaransa ja luovutti huoneensa. Minulle työtä vuorotta. Kävelytin isäntäni rautatieasemalle ja junaan. Paluumatka Tampereelle saattoi alkaa. Minulle lepoa, mutta isännälle tylsistyttävää istumista. Tämän katkaisi vain Pieksämäellä tapahtunut junan vaihto odotuksineen. Illan suussa matka päättyi Tampereelle. Johdatin isäntäni kotiin kenkätelineen viereen, ja näin matka päättyi minunkin osaltani.

Yhden asian päätin, tästä hetkestä alkaen olen kenkäpari. Menen sinne, minne minua viedään, isäntä raahatkoon omat mononsa ja hakekoon omat polkunsa. Näin on näreet, niin kuin sanotaan.

Kuvat Pertti Sarlund