Sivun otsikot:

Käsien kertomaa


Pertti Sarlund

Nämä kädet



Nämä kädet näkivät päivän valon keisarillisessa Suomessa 1912 Raudun pitäjässä ja kuuluivat tulevalle äidilleni Annalle.
 
Annan kädet kertovat

Ajan ennen maihinnousua sain viettää suojassa Elisabet-äidin masussa, vailla huolen häivää.  Maallisen majani hyvinvointia varmisti vielä Stefanus-isäni olemassa olollaan.  Suureen kirjaan oli kirjoitettu, että maailmaan tulopäiväni olisi 8.6.1912 ja niin myös tapahtui kuin oli kirjoitettu ja niin jätin silloisen suojaisen olinpaikkani ja tulin paljaana maailmaan.

Ensimmäinen tosielämän vaihe oli kun kehoni oli vapautunut syntymäroinasta ja palkeet olivat saaneet ensimmäisen happiannoksensa, niin oli äänihuulien vuoro näyttää voimansa.  Samanaikaisesti kun äänihuulet antoivat näytteen kunnostaan, oli meidän vuoro esitellä olemassa olomme.  Huudon innoittamana käsivarret antoivat näytteen liikuntataidoistaan ja me kädet siinä mukana.  Tapahtui myös toinen kummallisuus, pienet kämmenet aukesivat kuin Lotus-kukat sormet harallaan ja huitoen ilmaa.  Lyhyen hetken jälkeen oli pesujen ja ilmakylpyjen aika mutta ilo jäi kovin lyhytaikaiseksi, meidät kapaloitiin tiukkaan pakettiin.  Näin elämä jatkui, välillä paketissa, välillä hetki vapaana ja taas seurasi ohjelmassa nukkumista mutta kädet oli kapaloitu myös.  Seuraava vaihe odotti jo tuloaan, kastetilaisuus.  Sellainen iso äijän rumilus tuli huoneeseen, roiski vettä ympärilleen ja mutisi ihan outoa mutinaa, taisi pienet kätenikin kastua mutta onneksi se kasteli kuitenkin pääni ja minä sain taas huitoa vapaasti ja verrytellä lihaksiani.

Elämä jatkui ja minäkin vapauduin kapaloiden kahleista sekä sain osallistua vapaana normaaliin elämään.  Mikä riemu olikaan kun pääsin konttaamaan, sitten kävelemään ja tekemään monenlaisia asioita.  Käsien taidot karttuivat ja minkä riemun aiheuttikaan kun huomasin olevani kirjoittamassa ja laskemassa, opin myös neulomaan ja olemaan mukana monenlaisissa puuhissa ja töissä. Eräs pääsiäinen on jäänyt mieleeni kun kirkkokansa vaelsi kirkkoa ympäri, niin sehän oli pienille käsille toimetonta aikaa, piti saada aikaan säpinää.  Sitä sai kun vaellettiin mukana ja hakaneulalla pisteltiin mummoja takamuksille, kädet eivät olleet toimettomana.

Tarkastelukulma vaihtuu, Pertti kertoo

Aika kulki kulkuaan ja kädetkin vaelsivat Annan mukana Sortavalaan, vasemman käden nimettömään sormeen ilmestyi sormus ja jonkun ajan kuluttua toinenkin.  Tuli aika kun kevytkin on raskasta.  Kädet joutuivat laskemaan Annan kaksoispojat hautaan, toinen 14 päivän ja toinen 8 kuukauden ikäisenä, tätä painolastia Anna kantoi käsiensä kanssa kuolinvuoteelleen asti. Mutta elämän oli jatkuttava ja se jatkui.

Kädet löysivät itsensä Annan mukana Pälksaaresta 1938 ostetulla maatilalla. Kädet olivat maatilan emännän monitoimikädet. Milloin ne hoitivat lasta, keittivät ruokaa, ompelivat tai kutoivat, lypsivät, loivat lantaa, kasvattivat juurikkaita, olivat heinänteossa mukana jne. Luettelo on pitkä.  Kun tuli sota-aika ja evakkovuodet niin emäntä ja isäntä kulkivat usein samoissa housuissa.  Nämä kädet olivat kaikessa mukana, vuorotta ja ilman taukoja, hyvä kun pitkäksi kasvaneet kynnet ehti leikata.

Nämä kädet myös matkailivat; Rautu, Sortavala, Pälksaari, Maaninka, Sukeva, Pälksaari, Laihia, Juuka, Liminka, Pirkkala ja Kuhmalahti, josta tuli päätepysäkki.  Mutta ennen sitä kädet olivat monessa mukana. Kädet loivat kasvualustan ja ympäristön neljälle uudelle ihmiselle ja saattoivat heidän oman elämänsä alkuun.  Kaksi vanhinta erkani 1950/1960-lukujen vaihteessa, toiset kaksi vähän myöhemmin.  Elämässä alkoi olla hiljentymisen meininki vaikka kädet olivat jokapäiväinen avaintekijä.

Mutta vielä kerran kädet joutuivat osallistumaan muuttolaatikoiden täyttöön.  Kolmas kerta evakkoon ja valtion toimesta, valtio pakkolunasti Pirkkalan olinpaikan rakennettavan lentokentän kiitoradan alle. Ja näin matka vei viimeiselle pysäkille Kuhmalahdelle.  Mutta eivät kädet täälläkään joutuneet työttömäksi, vaikka elämä oli kutistunut kahden henkilön taloudeksi, niin näiden käsien kautta kulkivat nämäkin toiminnot vaikkakin pienemmässä mittakaavassa.    Mutta voimien hiipuessa tulivat vanhenevan ihmisen vaivat kuin luontaisetuna, reumatismi oli päällimmäisenä särkyineen ja käsiin tulleine pahkuroineen, nivelet jäykistyivät ja monet käsin tehtävistä asioista putosi pois kuvasta, käsiala heikkeni eikä kirjoituskaan enää innostanut.

Katselin usein kun Anna tarkasteli reumatismin runtelemia käsiään ja pyöritteli niitä näkökentässään.  Hän muisteli, useinkaan ei puhunut sanaakaan mutta katseesta näki, että se kulki jossain.  Mutta se oli ihaninta, hän sai nähdä loppuun asti, kädet toimivat vähän hitaasti mutta kuitenkin.

Viimeiset muistikuvat käsistä jäi kun olin katsomassa Annaa, hän sanoi, että istu tuohon sängyn reunalle viereeni, otti käteni omiin käsiinsä ja alkoi tyhjentää ilmeisesti lipasta, jota ei oltu hetkeen avattu.  Keskustelu joka käytiin, niin vien sen mukanani aikanaan mutta uskon, että hän sai kevennettyä oloaan.  Ainakin kädet kielivät siitä.  Tässä keskustelussa tuli ilmi kaksoispoikien hautauksen osalta, että kevytkin voi olla tosi raskasta.  Minä uskon sen, kädet kertoivat sen.

Kaksi viikkoa tämän jälkeen pidin viimeisen kerran kiinni näistä käsistä ja totesin, kai jossain kohdataan.  Anna kuuli ja ymmärsi kun näin kyyneleen kimmeltävän silmäkulmassa.  Muutama tunti tämän jälkeen Anna oli poissa ja nämä kädet myös.

Alla olevassa kuvassa on Annan käsien kuin Annankin evakkotien päätepysäkki yhdessä miehensä Noa August Sarlundin kanssa.  Päätepysäkki sijaitsee Kangasalan seurakunnan Kuhmalahden hautausmaalla sydän Hämeessä.

Jutun kuvat kirjoittajan kokoelmista.