Sivun otsikot:

Elettiinpä ennenkin

Pertti Sarlund

Elettiinpä ennenkin vaikk’ ojan taka oltiin, ojast’ oltta ryypättiin ja…


Otsikko on lainausta Aleksis Kiven teoksesta ajalta, jolloin elettiin lähes luontaisvarataloutta.  Jotta tämä juttu ei lankea historian syövereihin niin rajaan sen alkavaksi 1920 vaiheilta ja osaltaan Pälkjärvi/Pälksaari-henkiseksi, onhan se kuitenkin osa Suomea.

Mutta eihän Pälkjärvi enää 1920-luvulla ollut mikään ojan takamaa, se oli kehittyvä talouskeskus.  Pitäjän läpi kulki Joensuu – Sortavala maantie ja rautatie, Wärtsilässä naapurikunnassa oli rautatehdas ja tämä oli tuonut Pälkjärvelle myös suuria kartanoita alustalaisineen.  Oli koululaitos kansakouluineen, oli kauppa, pankki, poliisi, kunnantalo jne. kaikki normaalit kunnan tykötarpeet kirkonkylineen.

Ei ollut nykymuodossa sosiaalista mediaa, älypuhelinta, televisiota jne.


Onneksi lukutaito oli lähes jokaisella, ei kuitenkaan ihan kaikilla.  Isäni Noa August kertoi kuinka he yhdessä veljensä Aaro Matiaksen kanssa keväisin kävivät hevosella kärrypelissä myymässä kaloja Pälkjärvellä ja lähipitäjissa, eräästä talovierailusta oli jäänyt mieleen juttu.  Kalakauppiaat astuivat sisälle pirtin puolelle, missä talonväki piti taukoa työkiireidensä keskellä.  Osa luki lehteä, osa hörppi kahvia ja harjoitti muuten vaan sivistynyttä seurustelua.  Talon vanha isäntä luki lehteä kiikkutuolissa hyvin arvokkaan näköisenä ja loihe lausumaan: ”Kyllä on Atlantilla ollut kova myrsky kun laivatkin ovat nurinpäin, mastot alaspäin.”  Jos oli pirtissä ollut rauha siihen asti, niin sitten ei enää ollut kun eräs nuori renkipoika rohkeni huomauttaa, että vanhalla isännällä on lehti väärin päin.  Sitä ei olisi pitänyt sanoa, nämä nuoret nenäkkäät pojan klopit ovat aina venkoilemassa vanhemmille ihmisille.  Nämä tällaiset yhteiset hetket muodostivat sen ajan sosiaalisen median.

Suullista viestintää

Tätä toimintaa edustivat parhaiten talosta taloon kiertävät käsityöläiset, suutarit, ompelijat ja kehittyneissä maataloissa tarkastuskarjakot.  Uskokaa tai älkää mutta jalattomalla on uskomaton nopeus, nopeimmat tiesivät jo ennen kuin mitään oli edes tapahtunut.  Se oli sitä suullista viestintää ja sen kulta-aikaa.

Katselutoimintaakin oli

Useimmiten lauantaisin kun oli sauna-aika.  Ilmeisesti se olisi stripteasen esivaiheita kun isännät ja emännät riisuuntuivat saunaan menoa varten ja muu väki perässä. Tähän aikaan liittyy eräs pohdintaa aiheuttanut seikka, miksi sen ajan piiat eivät saaneet kovinkaan paljoa yksinäisiä, isättömiä lapsia?  Eräs selitys ilmiölle on ilmeisesti kun saunasta tultiin, laitettiin rohtimista kudottu yöpaita päälle.  Jos ihmisen kehossa esiintyi jossain päin kutinaa niin kun tällä karkealla ja vähän piikikkäälläkin rohdinkankaalla raapaisi niin kaikki kutinat katosivat.  Mene ja tiedä mutta onpahan selitys selitysten joukossa.

Kasvatustoimintaakin oli

Vaikka koululaitos jo oli ja koulua myös käytiin mutta kotikasvatus oli kuitenkin se selkäranka, vanhemmat eivät työntäneet kersojen kasvatusta koulun niskoille vaan useinkin oli niin, että isää viisaampaa ei ole vielä edes syntynytkään.

Ja ennen kaikkea kasvatustoiminnassa oli aitoa luomua eli kasvatusväline vitsa oli aitoa luomua, koivuinen vitsa oli aitoa puuta eikä mikään muovinen jäljitelmä.  Tätä tuki sen aikaisen kasvatuksen periaate; joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.

Ihminen ei elä ainoastaan leivästä vaan aikuisetkin tarvitsivat kevennystä


Oli monenlaista harrastetoimintaa ja monenlaisia mahdollisuuksia tarjosivat erinäiset vapaata kansansivistystyötä harjoittavat järjestöt useinkin yhdistysmuotoisena toimintana.

Laajimmalle oli levinnyt tanssien järjestäminen, oli ohjelmallisia iltamia, oli tansseja ja sokerina pohjalla maaseudulla nurkkatanssit.  Toisin sanoen kun jostain keksittiin soittaja niin jonkun talon pirtti tai riihi toimi tanssisalina.  Kutsu kulki suusta suuhun viestintänä, tällä tavoin myös vähän karsittiin osallistujia. Jokainen toi mukanaan omat tarjoilut.  Kuinkahan monen suomalaisen suku on alkanut nurkkatanssi ympäristöstä, kyselkääs vähän vanhemmalta väeltä.

Kirkkokin änkesi juhliin mukaan


Joka vuotiset kinkerit olivat kiertävänä kyläkunnittain ja olihan niissä jonkinlainen muodollinen kuulustelu hengen asioiden ymmärtämisestä.  Kirkon seurue liikkui useimmiten kokoonpanossa kirkkoherra, kappalainen ja lukkari.  Tästähän on ainakin yksi kiertävä juttu.  Lukkari tuli kinkeriretkeltä kotiin ja kertoili kotoväelle näkemäänsä ja kuulemaansa.  Lukkari kertoili jotain näkemäänsä kommellusta ja raportoi kotoväelle; ”kyllä me papit sitten naurettiin.” Jäipähän kansalle jotain mieleen.

Pälkjärvi-sidonnaisuuksia

Nämä tämän laatuiset asiat eivät olleet mitenkään Pälkjärvi-sidonnaisia vaan hyvin yleisiä ympäri Suomenmaan pienillä vivahde-eroilla maustettuina. Mutta se, mikä on Pälkjärvi-sidoinnaista, on se, että Pälkjärvi oli pieni pitäjä ja sen asukkaat joutuivat hakemaan elantoaan vähän laajemmaltakin alueelta.  Lähinnä Wärtsilän rautatehdas oli työllistäjä, mutta suuremmat työt olivat kuitenkin Jänisjärven itäpuolella sijaitsevat Suojärven metsätyömaat, niihin sisältyivät myös Suistamo, Salmi ja Ilomantsi.  Siihen aikaan näitä seutuja sanottiin Suomen Kanadaksi.  Tänne myös pälkjärveläisiä suunnisti leivän tienaamiseen.  Talolliset olivat yleensä hevostensa kanssa ja talottomat kulkivat usein jätkäporukoissa työmaalta toiselle eri puolille Suomea.

Pesunkestävällä jätkällä koti oli useinkin leveälierisen hatun alla ja siinä mihin repun sattui laskemaan.

Jätkät saattoivat tuoda paikkakunnalle myös toisenlaista toimintaa.

Vuonna 1970 ilmestyi kirja Jätkät sen kun porskuttaa, toimittaneet Timo Holtari, Pekka Laaksonen ja Urpo Vento.  Lainaan otteen kirjasta, kuinka jätkäporukkaa toi paikkakuntalaiselle uudenlaisia kokemuksia.  Ehkä joillakin oli jopa hauskaa.

Kortteeritalossa oli parinkymmenen ikäinen poika, vähän näsäviisas ja kerskaileva tyyppi, narrattavakin hiukan. Oli kasvattanut tukan jo pitkäksi.  Me kävimme sunnuntain tienoissa Suojärvellä eli Suvilahdessa juhlimassa ja palattiin takaisin töihin.  Olimme leikkauttaneet siellä tukankin lyhyeksi parturissa ja ajattaneet parrankin.  Poika ryhtyi tiedustelemaan: "Millaista on istua parturissa ja kuka se leikkaa tukkaa ja ajaa partaa?  Ovatko ne miehiä vai naisia? Paljonko lysti maksaa?” Selitimme pojalle, että mukavaa se on, kun tyttö leikkaa, kampaa ja harjaa tukkaa, laittaa siihen hiusvoiteet.  Vielä mukavampaa on parranajo, kun tyttö silittelee poskia ajon aikana, niin että sielua hivelee.  Pahoittelimme kun meillä ei ollut aikaa ottaa manikyyriä, se olisi pelin puhdistanut.  Kerroimme mitä tukanleikkuu ja parranajo maksaa.  Manikyyrin selitimme tulevan kalliimmaksi lystiksi.  Poika kertoi käyvänsä viikolla Suvilahdessa puvun ostossa ja uhkasi samalla käydä parturissa ja kehui ottavansa myös manikyyrin.  Yllytimme häntä siihen. Kaveri neuvoi vielä parturinkin, mihin oli mentävä, että sai oikean manikyyrin. ”Kun leikkuutat tukan ja ajatat parran, pyydä sitten manikyyri ja pihviparran kanssa, ne kuuluvat yhteen.  Pane se uusi puku päällesi, että olisit herrasmiehen näköinen, niin paremmin palvelevat.” Poika lupasi tehdä niin.  Se parturi oli sellainen, että siinä sai kaikki halut sammutettua.

Poika oli käynyt Suvilahdessa.  Tapasimme hänet parin viikon päästä iltamissa.  Olimme uiton mukana siirtyneet pois kylästä.  Uusi puku oli ja tukkakin leikattu.  Kaveri tarjosi ryypyn pojalle, joka oli jo vähän puhetuulella ennestäänkin, ja kysyi samalla:
 - Miltäs se tuntui käydä parturissa, oliko mukavaa?
Poika rehvakkaasti selitti:
- Mukavaahan tuo oli sekin, mutta se manikyyri, se se vasta poikaa oli.
 - Miten niin, tiedustelimme.
 - No kun ensin leikkasivat kynnet ja lakkasivat ja sitten sen partapihvin kanssa istuttivat satiaiset, eikä niillä leikatuilla kynsillä pystynyt niitä pois poimimaan.”


Tuskinpa tämä uittoporukka oli pälkjärveläisiä tai pälksaarelaisia, eiväthän he näin katalaa temppua olisi tehneet.
Tämä Suvilahti-kuvaus on aitoa Suvilahtea, eihän se enää mitään korpea ollut kun sinne oli tullut lännestä päin jo uusi rautatie.

Mutta mitä näistä, nämä kaikkihan ovat jo historiaa eikä sen ajan kuvauksiakaan löydä kuin joistakin pienipainoksisista kirjoista.

Hossan luonnonpuisto
              
Kun ei ollut mahdollisuutta käydä nyky-Suvilahdessa niin täytyi tyytyä kotimaiseen. Olen valinnut Hossan luonnospuiston Suomussalmelta syystä, että nämä ovat sodan jälkeen parturoitu melko puhtaaksi suurilla savotoilla.  Paikka on vajaa 10 km Venäjän nykyrajasta.  Kainuulaisilla on muutoinkin omanlaisensa huumori, kun ajetaan Kontiomäestä Kuusamoon niin tienvieressä viitta: Jumalisten kylä, arvaan syntyhistorian mutta jääköön pohtimatta.  Kuvan ottopaikka liittyy myös alueen savottahistoriaan, muutaman kilometrin päässä on joessa mutka, joka on saanut nimen: Hevonperseen mutka.  Näiltä seuduilta löytyy myös monia muita kummallisuuksia, täytyy vähän katsella.



Pertti Sarlund Suomussalmen Hossan luonnonpuistossa, pienen kosken ylittävältä sillalla. Kuva Ritva Sarlund